Tiedättekö sen fiiliksen, kun vanhoissa elokuvissa joku tupakoi ravintolassa – kun ihan hätkähtää, että tosiaan, tuollaistakin joskus. Nyt ihan samanlaisen fiiliksen saavat aikaan ylipäätään kuvat ravintoloista, joissa on ihmisiä. Että niin, tuollaistakin joskus!

Epätavallisesta on tullut tavallista.

Se mikä alkuun tuntui häpeällisesti jopa jännittävältä seikkailulta ja palalta menneisyyden dystopiaa tai tulevaisuuden historiankirjaa, on nyt tavallista elämää. Pelot ovat sujahtaneet mukaan tavallisuuteen nekin. Leikkipuistosta löytyneistä huumeruiskuista saattaa saada hepatiitin ja rappukäytävän kaiteesta koronan – älkää koskeko kumpaankaan. Päivän koronatilastot tsekkaa siinä kuin päivän sään.

Reilussa kuukaudessa arki on asettunut sille aseteltuihin raameihin. Välillä raameissa on ahdasta, mutta pääasiassa elämämme on sopeutunut uuteen normaaliin.

Huomaan hämmästyksekseni pitäväni monista asioista ja huolehtivani, miten ihmeessä joskus osaan taas elää kuten ennen.

Rakastan aikaisien aamujen rauhallista rytmiä, kun ollaan jo perillä ja puolivälissäkin riittää; aamupala ja matikankirja samassa pöydässä. Rakastan iltapäivien tunteja, jolloin en laske, miten vähän on enää työaikaa jäljellä, kun pitää jo sitä ja tätä ja olla tuolla, että ehtii sinne ja tuonne ja takaisin. Ei ole väli- ja siirtymätiloja, on tämä tässä.

Rakastan alkuiltojen verkkaista tempoa, kun on aikaa keskittyä laittamaan ruokaa fiilistellen, ja kukaan ei tahdo jo olla säntäämässä jonnekin. Ja rakastan iltoja, jolloin kello ja kalenteri eivät sanele, missä pitäisi olla. Aika on muuttunut pehmeäksi villalangaksi, muotoon taivutellun piikkilangan sijaan.

Samalla kun kaipaan museoita, teatteria, ravintoloita, kirjastoa, kirpputoreja, kahviloita ja (lasten)kulttuuritapahtumia, on tämä pulssin tasaavaa ihmiselle, joka on kroonisesti kiinnostunut kaikista maailman asioista ja menoista.

Olen kuin Hemuli, joka on vuosien ajan asunut rehevässä, jättimäisessä ja uusia lajeja pullistelevassa viidakossa ja päätynyt sitten pikkuruiselle kedolle, jossa kasvaa muutamia kissankelloja, voikukkia ja päivänkakkaroita. Miten levollista on voida keskittyä ihailemaan vain niiden kauneutta, kun ympärillä ei tursu kaikkea uutta, ihmeellistä ja ihanaa, johon tunkea kuononsa.

On pakosta siivilöitynyttä aikaa, jolloin nauttia puuhastelusta: kuopsutella palstalla, joogata, pakata eväitä retkille, hoitaa viherkasveja, naputella tauluja seinälle ja tuijotella hiljalleen remontin alta paljastuvan pikkumökin nurkkia.

Harrastuksien sijaan olemme lähteneet rannalle iltapalalle ja -pulahduksille ja tehneet treenejä yhdessä olohuoneessa. On ollut aikaa olla yhdessä ihan vain olemalla, eikä ilmassa koko ajan leiju se mitä seuraavaksi.

Kaipaan ystäviä, kaipaan haleja, kaipaan lähimatkailua, kaipaan vapautta ilman turvavälejä. Mutta tulen kaipaamaan tunnelmia myös tästä ajasta. Olen alkanut kyseenalaistaa, onko monissa entisen elämän normeissa järkeä.

Olisiko mahdollista olla vähemmän tulossa sekä menossa ja enemmän ihan vain tässä?

Jaa: