Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Mummilassa eletään tällä hetkellä niitä aikoja vuodesta, kun iltapalaa ei kateta keittiöön. Sen voi käydä syömässä suoraan pellosta.

Meillä on ollut tapana kiertää ensin pääasiassa talonväen omaan käyttöön satoa tuottava hedelmätarha. Alkuun kourallinen mustaherukoita ja päälle muutamat puna- ja valkoherukat. Kirsikkapuiden oksat notkuvat hedelmää, joista osa alkaa olla valmiita suuhun laitettavaksi. Vauvakin syö niitä suupielet punaisena, vaikka kirpeys saa aikaan puistatuksia. Pensasmustikoita on useampaa sorttia, joista jokaisesta riittää joka illalle maistiaiset.

Vadelmat ovat valtavan kokoisia, makoisia ja satoa tulee niin mukavasti, että ensi viikolla siitä riittää myytäväksi asti vanhempieni marja- ja vihannestilan asiakkaille. Päärynät ja omenat vielä kypsyttelevät hedelmiään. Luumut eivät ehkä ehdikään, ja samaten jännätään, riittääkö karhunvatukoille tänä vuonna lämpimiä päiviä. Saskatoonen pihlajanmarjamainen maku vaatii meiltä aikuisilta vielä vähän totuttelua, mutta vauva napsii niitä muiden huomaamatta puiden oksilta. Sitten siirrytään hernepellolle syömään muutamat vihreät jalokivet.

Jälkiruualle jätetään eniten tilaa. Se käydään syömässä mansikkapellolla. Metsänrannan taakse hiljalleen laskeva aurinko saa lakeuden hehkumaan kultaisen sävyissä, kun esikoinen kerää punaisia herkkuja mekon helmasta muodostamaansa pussiin. Vauva tietää jo, mikä on homman nimi. Hän istua tapittaa keskellä peltoa ja napsii ympäriltään pienillä vauvan sormillaan marjoja suoraan suuhun. Jotkut uuden Salsa-lajikkeen mansikoista ovat niin isoja, että ne eivät mahdu aikuisenkaan suuhun kokonaisena, vaan marjaa on haukattava.

Näinä loppukesän päivinä tahtoisi jäädä maalle ja tuohon tunnelmaan. Kengät unohtuvat eteiseen, sillä niitä ei tarvita. Ilmassa leijuu lupaus intiaanikesästä. Kädet ovat marjoista punaisina ja jalkapohjat hiekasta mustina. Tuulessa hiljalleen keinuvat viljapellot saavat pysähtymään ääreensä kuuntelemaan ikiaikaista hypnoottista kahinaa. Paksut mehiläiset pörisevät kuin medestä ja kesän ihanuudesta juopuneina villinä kukkivien ojanpientareiden yllä.

Tätä tunnelmaa ja mun äitin ja isin torjunta-aineetta viljeltyjä mansikoita riittää nautittavaksi ja poimittavaksi teillekin, jos lakeuksilla kuljette. Valmiiksi poimittunakin toki saa ostaa suoraan tilalta ja Vaasan kauppatorilta, mutta minä suosittelen tekemään retken lapsuusmaisemiini vaikka joku arki-ilta töiden jälkeen. Myöhästyneen satokauden takia mansikoita riittää vielä hyvin näin elokuussakin. Äitini blogista löytyy ajantasaiset saatavuus- ja hintatiedot.

Mekin poimimme pari laatikollista Pohjanmaata mukaamme Helsinkiin, kun tänään palasimme kotiin. Iltapala syötiin pöydän ääressä, mutta kiitos marjatuliaisten, suupielet olivat mansikoista punaisinaan tänäänkin.