Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Jos tähän vielä joskus ryhdymme, en silloin ikimaailmassa suostu enää asumaan hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Näin puhisin Minimen vauvavuotena hien liimatessa paitaa kiinni selkään rappusia kiivetessä. Vannoin, että en enää ikinä suostuisi kantamaan vauvan ja repun lisäksi esimerkiksi kauppakasseja ja postipaketteja niitä vajaata sataa askelmaa alaovelta kotiovellemme.

Tahdoin hissin, johon mahtuisi rattaat, ja eteisen, jossa noista rattaita voisi säilyttää. Elon siedettävyys tuntui silloin olevan yhtä kuin se, että saisi pakata karavaanin kotona mukitelineeseen asetettua vesipulloa myöten ja palata samaa reittiä takaisin iloisesti vihellellen.

Noh, kolme vuotta myöhemmin raahaan edelleen samaa kattausta reppuineen, vauvoineen ja kauppakasseineen niitä samoja rappusia ylös ja alas. Mitä nyt mukana on nykyään myös yksi uhmamustekala, joka heittäytyy alaoven eteen kaikki lonkerot levitettyinä ja kävelytaidottomana.

Kumma kyllä, rappukäytävävitutus ylittää kestävyyskyvyn nykyään enää vain harvoin. Kaikkeen kai tottuu, lapsiperhe-eloon hissittömässä kerrostalossakin. Mä olen alkanut arvostaa yhä enemmän sitä yhtä taloyhtiömme pyöräkellareista, josta perheemme on vallannut jokapäiväiseen käyttöönsä lähes puolet. Jos meidän pitäisi säilyttää omissa nurkissamme kaikki kolme pyörää (+laatikkopyörä, joka myydyn tilalle hankitaan), kahdet rattaat, pulkat ja liukurit, pitäisi tälle kaikelle ulkoiluvälineistölle ostaa oma huone. Mieluiten siis näin. Eipä tarvitse imuroida rattaiden pyörissä tulevia kuria ja hiekkoja.

Myönnettäköön kuitenkin, että niinä päivinä, kun molemmat lapset ovat nukahtaneet matkalla ja olen taas käynyt ruokakaupassa vahingossa kuin pakettiauton omistaja, tekisi mieli hankkia oma vinssi kulkemaan parvekkeellemme. Mutta oikeasti silloin ei auta kuin miettiä, että näiden tehoporrastreenivuosien jälkeen mulle ilmestyy ihan minä hetkenä hyvänsä jäätävän timmissä kunnossa olevat gasellireidet.

Jaa: