Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Täytin joskus vuosikymmen jos toinenkin takaperin ystäväkirjaa, jossa kysyttiin, mikä rakennus olisin. Muistan edelleen, mitä siihen kohtaan kirjoitin, sillä vastaus oli niin selvä. Olisin juna-asema. Nyt saattaisin sanoa, että voisin olla osa-aikaisesti myös erämaatöllerö, mutta pääasiallisesti olisin aina liikkeessä oleva ja suuria tunteita päivittäin kokeva juna-asema.

Pidän siitä kutkuttavasta tunteesta, joka vähän isompien kaupunkien juna-asemilla on. Se tarttuu, vaikka kulkisi vain juna-aseman läpi: lähdöntunnelma, perhosina lepattava seikkailunjano. Tieto siitä, että ihan pian ollaan matkalla jonnekin. Miten monet jälleennäkemiset ja toisaalta erossa oloa edeltävät hetket juna-asemat ovat nähneet minunkin osaltani. Itkut, onnet, haikeudet, riemut ja raastavat ikävät.

Junamatkat ovat olleet olennainen osa perheemme elämää, mutta maailmantilanteesta johtuen taannoinen reissu Pohjanmaalle oli ensimmäinen junamatkamme tänä vuonna. Ehkä siksi tuntui sitä kuplivammalta kulkea läpi asemahallin, jonka korkealle yltävissä katoissa kaikuivat lähtevien ja saapuvien junien kuulutukset. Matkalaukku lonksui perässä, ja kävimme puolison kanssa ostamassa mukaan kahvit. Se kuuluu lähtöperinteisiin, vaikka nyt olimmekin maskeinemme vähän ihmeessä.

Lapsille juna-asemiin tuntuu liittyvän ihan yhtä suuria tunteita kuin minullakin. Heille juna-asemalta alkavat mummilamatkat, lomamatkat, äidin kivat työmatkat, joilla he saavat olla mukana. Juna-asemalla bongaillaan yöjunia ja haaveillaan, koska taas nukutaan ihan vierekkäin hytissä, joka samalla kiitää läpi yön kohti Lappia.

Vuoden-parin sisällä jengimme on siirtynyt leikkivaunun melskeestä tavallisille tavallisiin matkustajaosastoihin. Niin kiitollinen kuin leikkivaunusta lasten ollessa pienempiä olinkin, ei tule yhtään ikävä niitä pillimehusta tahmeita lattioita ja meteliä, joka jää vinkumaan takaraivoon pariksi päiväksi.

On ihanaa, että nyt kaikki malttavat istua paikoillaan useammankin tunnin junamatkan, kunhan puuhasteltavaa riittää. Leffan aikana ennätetään Tampereelle, sitten voikin syödä eväät ja loppumatka täpistään jossain äänikirjojen, pelien, piirrustuslehtiöiden ja ”koska me ollaan perillä” -välissä. Seinäjoen kohdilta lähtien tuijotimme kaikki vain maisemia, jotka saivat ensimäistä kertaa jotain sisälläni liikahtamaan.

Ja sitten kun päiviä myöhemmin paluumatkalla juna liukui Töölönlahden viertä ja siitä asemalle, jälleennäkemisen riemu purskahti sydämeen. Ihana ihana Helsinki. Verkkaisen maaseutuelämän jälkeen tuntuu joka kerta räiskyvän onnelliselta, kun kotikaupunki imaisee mukaan eloonsa heti asemalaiturilta.

Jaa: