Juna lipuu keinahdellen mäntymetsän uumenista peltomaisemaan. Toukokuun hentoinen oras pelloilla on vielä lyhyttä, mutta vihreä väri on röyhkeän kirkas ruskeaa peltoa vasten. Peltojen keskellä nököttävät punamultaiset ja säiden harmaannuttavat ladot näyttävät siltä kuin jättiläinen olisi pelannut jatsia ja nopat olisivat levinneet heiton jälkeen miten sattuu.

Pohjanmaa levittäytyy ympärille alavana, niin tuttuna. Ja ensimmäistä kertaa koskaan tämän maiseman edessä jokin sisälläni liikahtaa. Vähän vinoon vai takaisin suoraksi, en ole varma. Mutta lakeus sykähdyttää, saa sydämen lyömään voimakkaammin.

Ihan kuin sisälläni kiemurtelevat juuret rasahtelisivat tuntiessaan tutun ympäristön. Sen, missä oli vaikea hengittää, olla minä, ja josta en silti pääse koskaan eroon. Ja mitä kauemmin juuria on venyttänyt muualle, sitä vähemmän on tarve irrottaa ne kokonaan.

Olimme käymässä Pohjanmaalla pitkän viikonlopun verran. Edelliskerrasta oli lähes vuosi. Vuodenkierto oli ehtinyt välissä kiertää ympyrän, oli itketty pettymystä ja ikävää. Junalippuja siirrettiin niin monet kerrat, että en varmaksi enää muista. Viisi-kuusi kirvelevää pettymystä, lopulta enää vain olankohautusta ja huokausta.

Ensimmäistä kertaa en päässyt sinne, mistä oli niin kamala kiire aikoinaan pois. Ja kai siksi ensimmäistä kertaa aavistin kunnolla, miten merkityksellinen Pohjanmaa minulle on. Vasta sitten tuntee ikävän, kun ei voi itse valita olevansa poissa.

Vaikka tunnen oloni kotoisimmaksi meren äärellä, suolaisissa pärskeissä ja sileillä rantakalliolla, todellisuudessa dna:ni on muotoutunut Kyrönjoen varrella vuosisatojen ajan. Olen koottu joen keväisestä ryskeestä jäiden lähtiessä ja uoman tulviessa, pohjamutaan lujasti kiinnittyneistä ulpukoista ja rannoilla villinä hulmuavista niityistä.

Koti on Helsingissä, minä ja minulle hyvä elämä. Vaikka yritän opetella olemaan vähemmän ehdoton, edes ohikulkeva ajatus Pohjanmaalle paluusta tuntuu todella kaukaiselta. Mutta se ei poista sitä, että niissä maisemissa kasvoin minuksi. Raakileeksi minusta, mutta silti. Vaikka koti on muulla, juuret ovat aina Pohjanmaalla.

Kuluneen vuoden ajan oli jo hetkiä, kun luulin siteiden noihin maisemiin katkeavan ainakin osittain. Piti olla aika lailla varmaa, että en koskaan ehtinyt hyvästellä lapsuuskotiani.

Vaikka muuta toivoin, sain nytkin pedata vanhat karvislakanani vanhan huoneeni kerrossänkyyn, käyskennellä tuttuja pellonlaitoja ja seistä porraspäässä aamuauringon lämmittäessä tutusti kuin lapsuuskesinä. Mikään muu ei ole tuntunut kuluneena vuonna olevan varmaa kuin jylläävä kulkutauti.

Viikonlopun aikana kaivoimme maasta perennoja viemisiksi Helsinkiin. Lapsuuskotini puutarhasta, josta äitini ehti jo muutamia planttuja lähettää postilla. Ja toisaalla villiintyneestä puutarhasta, joka joskus oli mummilani, mutta jossa en ollut käynyt yli 20 vuoteen. Kuluneista vuosista huolimatta jokainen syreenipensas, vaahteran oksa ja enää hädin tuskin erottuva polku oli täynnä muistoja, ja mietin, miten eriskummallista ja arvaamatonta elämä on.

Eniten kaivoimme kasviviemisiä rakkaudella hoidetusta puutarhasta, josta tuli toinen mummilani kun olin jo aikuinen ja asuin muualla. Ehkä siksi koskaan ehtinyt luomaan sinne sellaisia mummilamuistoja, kuten mummilaan, jonka ullakolla peltikaton alla luin äitini vanhoja romaaneja ja jonka maisemaan mieleni palaa heti haistaessani navetan ja kuivatun heinän. Se uudempi mummilakin on nyt välitilassa, odottaen mitä tuleman pitääpi, piha kukkien niin komeana, että ulospäin ei uskoisi, että sisätiloissa on jo alkanut kaikua.

Jotenkin niin kummallista ja haikeaa kaikki, vaikka samalla selvää. Aika ei pysähdy, elämä kulkee eteenpäin, sukupolvet vaihtuvat.

Nyt istun taas junassa, lähdönhaikeus alkaa muuttua kotiinpaluun iloksi, kuten sillä tapana on. Mukanamme on kolme jättisäkillistä kasveja, joiden juuret on kaivettu Pohjanmaan mullista. Olen varma, että niillä voimakkailla juurillaan ne kukoistavat Helsingissä. Ihan kuten minäkin.