Seisoin Helsingin Aleksanterinkadulla ja sisälläni ryskyi ja kuohui. Se ei ollut mitään omaan elämääni liittyvää, mutta jotain sisälläni olevaa ympärilläni tummana soiva musiikki kosketti, sillä imeydyin sen sisään iltapäiväruuhkan keskellä.

Näyteikkunassa olevassa jättinäytössä pyöri Jää-oopperan traileri tai mainos, en enää muista kumpi se oli, mutta muistan, miten kehoni pysähtyi tiedostamattani sen äärelle. Ihan kuin se olisi tunnistanut jotain, kaivanut pienen palasen dna:stani, sen mikä sukulinjassani on kulkenut vuosisatojen ajan, ja asettanut sen paikoilleen tummana mylvimän meren ja musiikin aaltoihin.

Oikeasti olen – ainakin kirkonkirjoihin merkittyjen tietojen ja niiden mukaan tehtyjen sukututkimusten mukaan –  osa satoja vuosia maata viljellyttä ja pitkin lakeuksia ryskännyttä  pohjalaissukua. Merta on nähty ehkä sen verran, että kerran elämässä on käyty viemässä perunakuormaa Vaasaan, kärjistetysti sanoen.

Mutta silti jokin minussa on aina tuntenut kuuluvansa keskelle ärjyviä vesiä, luonnon voimien siloiseksi kuluttamia kallioita ja päättymättömiä horisontteja. Meri on tuntunut ystävältä, haasteelta, kunnioitusta herättävältä. Kodilta.

Oli selvää, että tahtoisin kokea Kansallisoopperan näyttämösovituksen Jäästä, mutta halusin sitä ennen lukea kirjan, johon ooppera perustuu: Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin. Se löytyikin kirjastosta suoraan hyllystä, ja lukukokemus oli niin vahva, että kirjan sivujen tapahtumat muuttivat minuun useaksi viikoksi.

Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani on surullisen kaunis rakkaustarina

Juuri kun olin kirjapiirissä ihmetellyt, miten en itkuherkkyydestäni huolimatta koskaan ole itkenyt lukiessani, Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani sai kuumat ja äänettömät kyyneleet virtaamaan noroina pitkin poskia.

Jää sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan kaukaisille ulkoluodoille, jonka seurakuntaan saapuu uusi nuori pappi puolisoineen ja lapsineen. Kaikkea yhteisössä ja sen elämässä määrittää ympäröivä meri, joka antaa ja ottaa, lainehtii ja jäätyy.

Lukijana elin saaristolaishaaveitani ja -pelkojani yhdessä pappilan väen kanssa; heidän haluaan juurtua kallioisille luodoille, jonne puutkaan eivät saa juuriaan kasvatettua.

Tarinan pappi, Petter on niin rakastettava, että se voisi olla jo epäuskottavaa, kunnes tajuan, että hänenkaltaisiaan ihmisiä on olemassa. Näen Petterissä oman puolisoni. Ja samalla tunnistan hänen puolisossaan, hyvässä ja pahassa, itseni. En sano, että kirjojen pitäisi tarjota samaistumispintaa, mutta yllätyin kokiessani niin vahvasti samaistuttavuutta nuoreen ja hartaaseen pappispariskuntaan.

Joku kokee ehkä määritelmäni kirjasta rakkaustarinana kummallisena, mutta itse koin sen tarinan joka suuntaan kurkottavana rakkautena. Rakkaus ei ollut koreilevaa, vaan elämään uskovaa rakkautta: rakkautta kumppaniin, rakkautta arkisiin toimiin, rakkautta Jumalaan, rakkautta luontoon, rakkautta seurakuntalaisiin, rakkautta omaan kotiin. Mielen rauhaisaksi tekevää ja kiitollista rakkautta, kun on löytänyt tehtävänsä ja paikkansa maailmassa.

Tarinan toiveikkuuden ja uuden rakentamisen alla ritisee alusta lähtien tumma jäisen tumma tunnelma. Viimeisten 50 sivun ajan maistan kyyneleideni suolan ja tunnen kirjan tuskan kuin osa siitä lipuisi minuun.

Lundberg voitti vuonna 2012 Finlandian Jää-teoksellaan. Oman säväyksensä tuo, kun kirjan luettuani etsin kirjasta lisää tietoa ja tajuan, että romaanin taustalla on Lundbergin oman lapsuusperheen tarina: Lundbergin isä oli Kökarin pappi.

Kansallisoopperan Jää-ooppera on helposti lähestyttävä ja vaikuttava

Luettuani kirjan, varasin liput Kansallisoopperaan ja inspiroidun ooppera-illan tällingeissä kirjaan kuvittelemistani maisemista. Juu, vaikuttavimmat kirjat ujuttautuvat elämääni monin tavoin (Elena Ferranten perässä matkustin jopa Napoliin).

Lyhyesti sanottuna Jää-ooppera oli vaikuttava ja helposti lähestyttävä suomenkielinen ooppera.

Tarina seuraa melko tarkasti kirjaa, mutta papin ja tämän rouvan lämmin rakkaus toisiaan ja seurakuntaansa kohden jää etäiseksi. Pastorskasta – johon kirjassa koin yllättäen samaistuvani – oli kuorittu pois rakastettavuus, lämpö ja melkeinpä viisauskin, ja jäljelle oli jätetty pidättyväisyys ja kurittava ankaruus. Se harmitti, sillä se teki tarinasta turhan harmaan ja tasapaksun.

Mutta sen sijaan posteljoonin rooli avautui oopperassa kokonaisuudessaan. Ihan kuin olisin tarvinnut kertauksen ymmärtääkseni, miksi hän sivuroolissa on yksi tarinan tärkeimmistä hahmoista.

Mutta se kirjaan vertailusta. Jos kokemaansa ajattelee itsenäisenä teoksena, ja etenkin melko kokemattoman oopperakävijän silmin, Jää-ooppera on upea.

Saarison luonnon arvaamattomuus ja ankaruus oli luotu lavalle kekseliäällä lavastuksella. Ja Jaakko Kuusiston musiikki, se oli kuin eläväinen meri. Välillä ihan havahduin siihen että tosiaan, se on orkesteri, ei meri, jonka kuulen.

Ja kyllä, itkin. Luonnon oikukkuutta, rakkautta sekä ikävää, elämän kiertokulkua.

Kansallisoopperan näytökset ovat nyt tietenkin tauolla, ja Jään esityksiäkin peruttiin viime vuoden lopussa. Toivottavasti se saadaan ohjelmistoon vielä uudestaan, sillä toivoisin mahdollisimman monen voivan kokea Jään sen kaikissa muodoissaan.