Kirja saatu arvostelukappaleena
Maa-aines antaa periksi kengän alla, hongat huojuvat humisten pään yläpuolella ja sammaleeseen kertynyt kosteus pehmittää sormenpäät kiivetessä kalliolla. Vaikka on hiljaista, äänimaisema laajenee. Samalla myös mieleni laajenee ja auetessaan ottaa pehmeämmän ja hellävaraisemman muodon.
Sen tuntee jo ensimmäisestä askeleesta polulla: metsä imaisee suojiinsa. Ei tarvitse keskittyä olemaan hetkessä, vaan aistit ovat käskemättäkin ottaneet saman taajuuden metsän kanssa. Ihan kuin ne kuuluisivat sinne, metsään, mikä on toki ihmishistoriaa katsoessa tottakin.
Tuntuu, että metsä parantaa. Se puhaltaa stressin pois ja ottaa sydämen halaukseensa tasoittaen sen rytmin. Metsälääketieteeseen erikoistuneen tohtori Qing Lin mukaan puiden lähellä oleskelu toden totta alentaa verenpainetta, lievittää stressiä, lisää energiaa, tehostaa vastustuskykyä ja parantaa unta.
Luin arvostelukappaleena saamani Lin kirjan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet (Readme 2018), jossa Li avaa tarkemmin japanilaiseen kulttuuriin iät ja ajat kuuluneen metsäkylvyn ajatusta. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa metsässä vietettyä tuokiota. Juoksulenkistä tai patikoinnista se eroaa siinä, että metsäkylvyn tarkoitus on kuvainnollisesti kylpeä metsässä kaikilla aisteilla; tohottamisen sijaan pysähtyä. Japanissa on useita metsäterapiakeskuksia, joihin ihmiset matkaavat ottamaan ohjatusti metsän parantavat voimat käyttöönsä.
Metsän hellivät voimat perustuvat ihan bakteeritason juttuihinkin. Maaperässä elävä mycobakterium vaccae -bakteeri on ihmisille harmiton, ja Lin mukaan tuo bakteeri päätyy metsässä olelleissa hengityselimistöön ja lisää onnentunnetta. Tämä on myös huomattu hiirikokeissa, joissa metsäbakteerin huomattiin vähentävän stressiä ja edesauttavan parantumista suolitulehduksista, jotka monesti ovat juurikin stressiperäisiä.
Metsäkylpeminen ei tarkoita sitä, että metsässä pitäisi viipyä pitkään tai yön yli (vaikkakin suosittelen sitä mitä lämpimimmin), vaan Lin mukaan kahden tunnin oleskelukin riittää. Eikä metsään tarvitse mennä joka päivä pyöriskelemään, sillä Lin tutkimusten mukaan metsäkylvyn hyvät vaikutukset säilyvät jopa 30 päivää. Puiden positiiviset vaikutukset ihmisten henkiseen hyvinvointiin kestävät siis pidempään kuin hetkelliset onnenpilkahdukset, kuten onnistumiset työssä, hyvä illallinen tai rakastelu.
Lin Metäskylpy-kirja oli ainakin käännösversiossa melko hiomaton ja hajanainen, ja sitä olisi voinut isolla kumilla tiivistää. Mutta kirja ohjasi kuitenkin sisälle siihen puoleen japanilaista kulttuuria, johon koen yhteyttä. Japanilaiset pysähtyvät kauneuden äärelle ja tekevät arkisistakin asioista, kuten teen juonnista, rituaalin.
Suomessa hanami on jo melko tuttu japanilainen perinne, joka tarkoittaa suoraan käännettynä kukkien katselua. Mekin olemme juhlineet useana vuotena tuota kirsikkapuiden kukinnan aikaan liittyvää juhlaa. Kirjasta opin, että japanilaiset juhlivat syksyisin myös tsukimia, mikä taas tarkoittaa kuun katselua. Silloinkin keräännytään ystävien kanssa ihailemaan luontoa, mutta kukkien juhlan pääroolissa on kuu.
Metsäkylpeäkseen ei siis tarvitse olla erämaassa, vaan kaupunkimetsä tai jopa puisto riittää. Puistossa metsäkylpemiseen Li antaa muutaman neuvon, joista tässä mielestäni tärkeimmät: 1.) Jätä puhelin, kamera, musiikki, kirjat ja muut häiriötekijät pois. 2.) Istu nurmikolla, penkillä tai puunjuurella. Ota mielellään kengät pois, jos säät sen sallivat. 3.) Hidasta tahtia ja unohda ajankulu. 4.) Huomioi kuulemasi, näkemäsi ja tuntemasi asiat sekä kuulostele fiilistäsi. 5.) Vietä puistossa aikaa mieluiten 2 tuntia, mutta älä huoli, tuloksia huomaa jo 20 minuutissa.
Metsäkylvyn hyviä puolia voi tuoda myös sisätiloihin. Ikkunasta avautuvalla näkymällä on niin suuri merkitys, että Lin referoimien tutkimusten mukaan se edesauttaa selvästi sairaalassa leikkauksesta toipuvien parantumista. Luonnon saa sisään myös viherkasveilla, jotka samalla puhdistavat sisäilmaa ja nostavat sen kosteuspitoisuutta. Havupuista tehdyillä eteerisillä öljyillä tai seetripuupaloilla metsä tulee myöskin lähemmäksi kotia. Hälyn saa vaihdettua rauhoittaviin metsänääniin kuuntelemalla vaikkapa Spotifysta luonnonääniä.
Jospa tänä viikonloppuna kiskoisi kumpparit jalkaan, pukisi mukkelot kuravaatteisiin ja sujauttaisi termarikahvit reppuun. On ollut sellaisia huhheijaa-viikkoja, että metsäterapia ihan vain takapihan metsässä tulisi todellakin tarpeeseen.
Mikäli Japani-hommat kiinnostelee, täällä postaukseni Ikigaista, eli onnellisen elämän salaisuudesta japanilaisittain.
Voin lämpimästi suositella metsäytymistä kaikille. Päiväkodissa työskentelen ulkotoiminnan kerhoissa ja metsä on paikka jossa moni lapsi löytää itsestään uusia ulottuvuuksia ja vahvuuksia. Työpaikkana itselle myös metsä tuo hyvää päivään. Täytyypä tuo kirja ottaa korvan taa ja lukea 😉
Kyllä, metsäytyminen on ihanaa! Mä olen miettinyt, että jos suinkaan olisin kykeneväinen työskentelemään lasten kanssa työkseni (en olisi, minulla ei ole siihen tarvittavia vahvuuksia), metsäeskari ja muut metsätoiminnat olisivat varmasti valtavan antoisa työympäristö. Ihana kuulla, että viihdyt <3 Kirja ei tosiaan ole mikään maailman parhaiten pureksittu, mutta siitä saa vaikka selailemallakin haettua itselleen ne mielenkiintoiset kohdat.
Suosittelen myös puiden halailua. Se on jotenkin hurjan rauhoittavaa. Painaa poskensa viileään, mutta silti tavallaan lämpimään kaarnaan ja tuntea sen karheus ja tuoksu. Välillä pitää talvellakin ottaa oikein hanskat pois ja silitellä puiden pintaa. Varsinkin mänty ja sen kilpikaarna on jotain mitä rakastan. Ja ylipäätään luonnon koskettelu jäloilla, käsillä, poskilla tai joskus jopa huulilla (herkkä tuntoaisti niissä) tuntemukset tiedostaen on jotain mikä on hurjan rauhoittavaa. Pehmeä märkä sammal, karhea kuiva sammal tai jäkälä, lämmin kilpikaarna, rosoinen kivi, liukas lehden pinta, erilaiset maa-ainekset.
Voi kyllä! Tuntoaistin käyttäminen metsässä saa ihon ihan kananlihalle. Nytkin ihan vain ajatus juurikin männyn kaarnasta ihoa vasten saa aikaan pieniä kipinöitä ihossa. Ja aina ei tarvita edes suoraa ihokosketusta. Tykkään ihan hurjasti siitä tunteesta, miten erilaisilta eri maa-ainekset tuntuvat vaelluskengän alla – rosoinen kallio, mehevä suomaa, risuista ritisevä metsäpolku, lämmin pitkospuu <3
Rentoutumisesta aasinsiltana:
Kuinka usein teidän kodissa käy lasten kavereita? Esim. arki-iltoina leikkimässä?
Olisi kiva kuulla, sillä meikäläinen introverttina on huomannut, että täällä pärjätään 1-2 kerralla viikossa eskaripäivien päälle.
Mulla hankalin osuus on vastuu vieraasta lapsesta, stressaan pikkuisesti sen koko ajan kun kaverit on kylässä.
Pakko tulla kommentoimaan että olen itse introvertti ja myös lapsuuteni kaukana kaikesta asunut ja sitä myöten tottunut leikkimään vain sisaruksen ja perheen koirien kanssa niin tuo 1-2 kertaa viikossa tuntuu MINUSTA ihan tosi paljolta 😀 Meillä ei edes kouluikäisinä vieraillut noin usein kavereita.
Koen itse myös stressaavana sen että talossa olisi vieraita lapsia arki-iltaisin. En usko että töiden jälkeen jaksaisin. Jos olen jo työpäivän ajan ollut vastuussa toisten lapsista niin en vaan oikeasti suostuisi jatkamaan työpäivääni kotona.
Meillä on kyllä vieraillut lasten kavereita (vanhempi lapsi kohta 5V), mutta aina omien vanhempiensa/minun kavereitteni kanssa. Näitä läheisimpiä lapsikavereita voisin ajatella ottavanikin vastuulleni meille joskus tunniksi-pariksi, mutta en työpäivän jälkeen. Ilman vanhempaa saa tulla kyläilemään sitten kun lapset ovat jo sen ikäisiä että heidät periaatteessa uskaltaa ja voi jättää myös hetkeksi yksin kotiin.
Mutta tämä meidän tilanne ei ehkä ole ihan normi? En tiedä kun ei ole kokemusta kuin omasta lapsuudesta ja nyt omien lasten lapsuudesta ja ne ovat tällaisia. Enkä tarkoita kommentillani nyt että enempi vierailu olisi jotenkin väärin vaan ihan vaan omalla introvertin luonteellani ja taustallani reagoin ajatukseen että meillä olisi pari kertaa viikossa lapsivieraita 🙂
No meillähän asuu pieniä kyläluutia, mistä tunnistan kyllä itseni 😀 Etenkin toinen tahtoisi kavereita kylään tai kavereille kylään joka päivä. Viikonloppuisin nähdään yleensä useampiakin kavereita, ja puolison harvoina vapaaviikonloppuina saatetaan olla ihan perheen kesken.
Mutta arkisin kyläilyt ovat ehkä keskimäärin just tuota 1–2 kertaa. Mä en koe kavereiden kyläilyä ollenkaan stressavana, päinvastoin se on iisimpää mulle, kun lapset viihtyvät keskenään. Mutta kaverikyläilyjen järjestelyn ja hakemisista sekä noutamisista sopimisen koen stressavaksi. En siis yhtään pane pahakseni, että esikoinen on pian siinä iässä, että voi jo itse sopia kaveritärskynsä ja kulkea paikasta toiseen.
On myös ihanaa, että samassa talossa ja ihan naapuritaloissa asuu kavereita. Silloin voi vain parhaimmillaan villasukissa hipsiä rimpauttamaan ovikelloa, josko kaveri vaikka olisi kotona. Ei tarvitse järjestää, sopia tai säätää mitään.
Kärsin pitkäaikaisesta ja ilkeästä jalkavammasta. Kesällä istuin pyörätuolissa pari kuukautta. Onneksi meillä on vene, jolla pääsi välillä omaan sielunmaisemaansa. Syksyllä oli nelisen kuukautta ihanaa aikaa, kun pystyi kuljeskelemaan metsissä ja keräämään sievoiset suppissadot. Joulukuussa piina alkoi taas. Nyt olen epämääräisen pitkällä sairaslomalla. Eilen rohkaistuimme miehen kanssa ajamaan rantametsään avomeren äärelle. Kepitin kyynärsauvoilla rantaan. Kävi niin, että sulavan jään äärellä, sammaloituvien kivien keskellä kuusikko selän takana, rantautuneet rakkolevät jalkojen juuressa auringossa sielua viilsi ja kyyneleet virtasivat. Tuli niin suuri ikävä ja ulkopuolisuuden tunne rakkaassa rakkaassa sydänpaikassa. Reaktio yllätti . Ei siinä ihan niin pitänyt käydä. Love hurts …
Tosi kurja kuulla jalkavammasta. En voi edes kuvitella, minkälaista se on luonnossa viihtyvälle. Toivottavasti pääset nyt lumien sulaessa ja sulettua taas paljon luontoon <3