Ensimmäinen viikko duunia takana ja jo nyt viikonloput tuntuvat taas sillä kutkuttavalla tavalla viikonlopuilta. Mitä nyt entisessä elämässä olisin viime viikonloppuna käristänyt olkapäitäni ja pärisyttänyt äänihuuliani Ruisrockissa, kun nyt nykyisessä elämässäni lähdimme Minimen kanssa ensimmäistä kertaa Skidit Festareille. Eikä vaihdos tunnu yhtään hullummalta, niin kiva ja ja rento päivä meillä oli!

Mä olin kuullut hurjasti nurinaa Skidien edellisvuoden ryysiksestä, mutta ehkä ennakkokuvitelmat kaaoksesta, porottava aurinko ja letkeä sunnuntaimeininki saivat mielen hölläämään. Meidän mielestä tunnelmalliselle sisäpihalle olisi hyvin mahtunut vielä lisääkin festarikavereita. Tajusin vasta nyt, että Skidit järjestetään Kuudes aisti -festareiden kulisseissa, jotka juhlittiin myös viime viikonloppuna samassa paikassa – illalla ja yöllä tosin. Nerokasta käyttää paikalle roudattuja lavoja, äänentoistovälineitä ja muuta rekvisiittaa myös koko perheen riemuksi sillä aikaa, kun iltabailaajat vielä korjailevat oloaan. Lisää samanlaista muillekin festeille!

Alkupäivän meille pitivät seuraa kesäaupairimme, jotka sain houkuteltua mukaamme valmistamalla koko jengille pikniklounaan. Jostain syystä eväsrasioiden tyhjennyttyä kaksikkoa kiinnosti kasvomaalausta ja pomppulinnaa enemmän keskustan houkutukset, joten jäimme festaroimaan kahdestaan Minimen kanssa. Oli lopulta ihanaa viettää lapsen kanssa pitkästä aikaa ihan kahdestaan, mitä nyt ympärillä oli tietty muutama muu tuntematon tyyppi. Kävimme loikoilemassa riippumatossa, bailaamassa Kuudennen linjan limudiscossa, pällistelemässä nukketeatteria ja muovailuvahailemassa (Minime yritti syödä muovailuvahaa ja mä väkersin muodottoman sydämen).

Päiväuniajan mä köllöttelin lähipuistossa auringossa ja tongin ne muutamat paikalla olleet kirppispöydät. Löytöinä veikeä neulehuppari, Pähkinänsärkijä-kirja ja kumpparit, joista jälkimmäisen myötä edes yksi päiväkotihankinta on tehty.

Kivointa molemmista oli Kengurumeiningin keikka, vaikka äänentasot olivatkin lastentapahtumaan liian tymäkät. Esitys takasi joka tapauksessa pomppumeininkiä, ja Minime vispasi käsiään innoissaan lähes koko setin ajan. Mä muistelin joskus kuunnelleeni Kengurumeininkiä ja todenneeni sen kuulostavan ihan lastenmusiikkia tekevältä Movetron-Klamydia-Mambalta. Nyt kuitenkin oltiin niin fiiliksissä, että käytiin katsomassa päivän molemmat keikat. Kotona koekuuntelin Kengurumeininkiä taas uudelleen, mutta en muistanut väärin: se on mun makuuni ihan kuraa. Taisi lavakarisma olla niin kohdillaan, että Mamba-vibat eivät festeilla haitanneet.

Isommille lapsille festareilla olisi ollut tarjolla myös muun muassa tanssiopetusta, sirkusta, skeittausta ja kasvisiemenien kylvämistä kotiinviemisiksi. Puolitoistavuotiaan päivän jännittävin hetki oli kuitenkin elämän ensimmäisen mainospallon saaminen. Tyyppi rettuutti sitä onnessaan perässään ja punainen pallo sai osakseen enemmän haleja kuin mä. Lopulta yhden intohimoisen suudelman päätteeksi pallo otti ja poksahti, mutta kiihkeän ja lyhyen suhteen päättyminen ei onneksi aiheuttanut sen suurempaa draamaa.

Loppupäivästä törmättiin Doritiin ja hänen ihanaan perheeseensä, joiden kanssa jumituttiin istumaan katumaalausten värittämällä asfaltilla niin pitkään, että lopulta järjestysmiehet tulivat häätämään pois. Yksi asia festareissa ei siis näemmä muutu, olivat ne sitten lapsille tai aikuisille tarkoitetut. Niiden luoman villi ja vapaa lomaelämä -illuusion ei haluaisi loppuvan koskaan. Ei vaikka järkkärit yrittävät toittottaa, että lähtekääs vetämään jo, se on loppu nyt.

Jaa: