Tässä on jotain niin tätä aikaa kuvaavaa: toppahousuissa vietetyt pikkujoulut, joiden pitopöydän kunniapaikalla nököttää käsidesi.

Vietimme tovi sitten naapureiden pikkuisia pikkujouluja, jotka päätettiin varmuuden vuoksi siirtää ulos. Siitäkin huolimatta, että usein tuntuu, että olemme laajennettua perhettä koko sakki. Etenkin kolmen kerroksen mukulat ravaavat toistensa luona niin että olisi syytä teettää joka iikalle oma kotiavain jokaiseen kotiin.

Tällä kertaa pikkujoulut vietettiin kuitenkin kerrostalomme pihassa, varmuudeksi. Puutarhapöytä nostettiin parvekkeen alle, jotta saatiin vähän suojaa taivaalta tippuvaa räntää vastaan. Marraskuusta märät penkit vuorattiin viltein sekä taljoin, ja kotien kaappeja kaivamalla löytyi muutamat ulkoroihut ja säilykepurkkilyhdyt värittämään beigen ja harmaan sävyjä vähän lämpimämmäksi.

Jokainen toi kemuihin omat astiansa, ja ruokakomeroista kasattiin pitopöydän antimet: riisipuuroa, peltisoijapiirakkaa, joulutorttuja, pipareita, sinihomejuustoa, hilloja ja tuoreita sekä kuivattuja hedelmiä. Termarit oli täytetty glögillä, kahvilla ja kuumalla omenamehulla.

Sanomattakin selvänä pukukoodina oli toppaan kastettu villaburrito, ja itseäkin nauratti, miten hullunkuriselta ja hauskalta juhlaseurue näytti, itähelsinkiläisen kerrostalon pihassa räntäsateessa istuskellessaan. Ja juuri siitä kaikesta tuli lämmin ja raukean onnellinen olo: olkoon poikkeusajat, mutta juhlat ne on juhlat räntäsateessakin.