Palautin viime viikolla kirjan käsikirjoituksen toisen version. Toisessakin kierroksessa oli paljon hommaa, kuten oletettavissa oli.
Käsikirjoitusta editoidessa kehooni luikerteli käärme. Se sihisi korvaani, miten saamaton ja onneton vätys olen. Käärme teki pesänsä vatsaani, jonne se vetäytyi sykkyrälle. Tunsin sen painon koko ajan, sen hitaan mutta jatkuvan liikkeen. Käärmeenpesä vilisi ahdistusta: mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? Typerys! Mitä sontaa sinä oikein suollat ja kirjaksi väität!
Käärme kasvoi, eikä enää mahtunut vain vatsaan. Se täytti rintakehän, sitten kurkun ja lopulta tuntui, että pään sisäänkään ei mahtunut enää kuin suomuja, joista tuntui erittyvän elämän salpaavaa myrkkyä.
Paskaa, paskaa, paskaa, kaikki on paskaa. Minä, tekemiseni, elämäni.
Käärme söi luovuuttani. Jos yleensä tuntuu, että vain kirjoittamalla pystyn kunnolla työstämään ajatuksiani, nyt kirjaimet alkoivat tuntua kankeilta. Pää oli kuin ajatuksista ylikuumeneva painekattila, mutta en saanut purettua sitä ulos. Kun hukkaan luovuuteni, hukkaan itseni.
Muistan tämän saman fiiliksen iskeneen ensimmäisenkin kirjan kohdalla jossain vaiheessa prosessia. Näin voimakas ja kokonaisvaltainen se ei kuitenkaan ollut, eikä se jäänyt muhimaan sisuksiini näin pitkäksi aikaa.
Nytkin osuuteni kirjasta lähtivät uudelle kierrokselle kustannustoimittajalle parempana kuin aikaisemmin, ja olo oli helpottunut. Kirjasta tulee hyvä, tätä kaikkea yhteen punomaamme tietoa ja kokemusta tarvitaan. Se tulee olemaan inspiraatioksi ja avuksi vähintään yhtä monelle kuin ensimmäinenkin kirja.
Käärmeen painosta vapautunut mieli tuntui kepeältä kuitenkin vain pari päivää. Sitten synkkyys ja ahdistus luikertelivat takaisin.
Se, miten epämukavuusalueelle kirjan kirjoittaminen on mieltäni vienyt, jäi vaivaamaan. Noin yleensä epämukavuusalueelle päätyminen tekee vain hyvää, kunhan koko elämä ei ole sitä. Nyt kirjoitusprosessin aikana oli pakko omaksua läjäpäin itselleni vieraita asioita ja työstää ne helposti ymmärrettäväksi tekstiksi kirjaan. Se sai aikaan mielettömiä oivalluksia, flow-tiloja ja onnistumisentunteita. Se kaikki kehitti. Mutta päällimmäisenä mieleen jäi vain se, miten tyhmäksi ja vajavaiseksi itseni usein tunsin.
Olen aina naivisti ajatellut, että minulla olisi jokin suurempi tehtävä elämässäni. Että voisin muuttaa maailmaa, tehdä siitä paremman. On tavattoman kipeää myöntää, että ehkä minusta ei olekaan siihen. Minussa ei ole niin paljon älliä ja viisautta, että siihen kykenisin. En koskaan pysty omaksumaan niin paljon viisautta, että se olisi tarpeeksi. En tule voittamaan Nobeleita. Mikään taitoni ei ole niin erityisen hyvä, että se mullistaisi maailmaa. Henkiset resurssini eivät riitä, luovuuteni ja päättelykykyni eivät riitä.
Pitäisi luultavasti perustaa näillä keloille oma hastaginsa #4kympinkriisi.
Olen muutaman vuoden kuluttua 40-vuotias, mutta en ole vieläkään saanut elämässäni aikaan mitään erityistä. Joo, toki omassa pienessä elämässäni olen, mutta ihmiskunnan mittakaavassa en. Miten nopeasti unohtuisin, jos kuolisin nyt? Perhepiirissäni eläisin muistoissa ehkä sukupolven-kaksi, mutta muuten en olisi jättänyt merkittävää jälkeä historiaan. En, vaikka minulla olisi tässä yhteiskunnassa ja tässä ajassa eläessäni siihen kaikki mahdollisuudet. Tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain niiden puolesta, jotka eivät pysty. Silti en edelleenkään ole keksinyt, miten voisin enemmän Minna.
Mitä jos olenkin loppuelämäni tällainen synkkyyteen aika-ajoin vaipuva paska, joka ei tule koskaan saavuttamaan mitään erityistä? Miksi on vaikea tyytyä keskinkertaisuuteen, omaan osaansa? Miksi hyvä tavallinen arki ei riitä – miksi mielessä kytee, että minulle piti olla jokin muukin tehtävä kuin tämä?
Huijarisyndrooma? Ainakin mulla iskee usein. Onneksi on luottoystävä jolla myös, sen kanssa tsempataan ja kehutaan toisiamme 😀
Neljänkympin paremmalle puolelle päätyneenä en voi kuin todeta, että keskinkertaisuus ja tavallisuus on kaunista. Kaikkien ei tartte pelastaa ja muuttaa koko maailmaa, riittää jos tekee sitä esim omassa lähipiirissään. Sekin kun on jo jotain hienoa!
Huijarisyndrooma nyt ainakin joo 😀 Mahtava tuollainen huijarisyndroomasta kärsivien ystävien tsemppirinki.
Mä toivon, että koen valaistumisen keskinkertaisuuden kauneudesta ylittäessäni neljänkympin. Nyt tuntuu, että nämä epämääräiset ”miksi en tee enemmän jotain, mitä en edes tiedä” -olot vain pahenevat vuosi vuodelta (ja etenkin syksy syksyltä).
Sama huijarisyndrooma minulle tuli mieleen kun luin tätä tekstiä! Siitä syndroomasta kärsin parhaillaan itsekin kun yritän etsiä uutta työtä ja muutaman kerran jo olen jäänyt rannalle ruikuttamaan kun valintoja on tehty. Vaikka tiedän, että olen ihan hyvä, niin ei se valitettavasti auta, kun käärme luikertelee sisuksiin ja saa mielen matalaksi.
Huijarisyndrooma on kyllä paskamainen otus. Se hiipii sisuksiin juuri silloin, kun on heikoimmillaan. Ja no omalla kohdallani myös silloin, kun koen saaneeni enemmän kuin ansaitsen.
Paljon iloa ja menestystä työnhakuun! <3
En tahdo hieroa suolaa haavoohin enkä kehua, mutta mulle ei koskaan tule tuommoista oloa. En ole saanut aikaiseksi elämässäni kuin virkamiehen normaalin uran, lapsen, parisuhteen ja kerroatalokodin enkä koskaan enempää saakaan. Silti olen totaalisen tyytyväinen. Gaussin käyrän mukaisesti meistä kaikki ei voi olla supertaitavia ja superpaljon maailmaa muuttavia. Niin se on aina ollut ihmiskunnan historiassa ja niin se aina on oleva.
Maailman typerin huomio tästä: Troija-elokuvassa (suht surkea!) Akhilleuksen äiti kertoo pojalleen että jos A ei lähde sotaan, A elää pitkän ja onnellisen elämän, mutta muistetaan vain parin sukupolven ajan. Jos A lähtee sotaan, hän kuolee nuorena, mutta muistetaan historiassa sankarina. Mä valitsisin aina pitkän ja onnellisen nobodyn elämän 🙂
Mä taas näen että sä olet jo saavuttanut ihan hirveesti, koska moni tekstisi on ollut minulle merkittävä ja jopa mullistava. ❤
Kärsin samanlaisesta kriisistä tasaisin väliajoin. Kuinka oppisin sen, että enemmän kuin riitän juuri tälläisenä kuin olen, tekemättä mitään.
Kiitos että olet.
E. Gaussin käyrä pitäisi pitää mielessä ja ymmärtää, että on ihan ok ihmisenä, vaikka ei tulekaan tekemään elämässään tekemään mitään historiankirjoihin jäävän merkityksellistä ihmiskunnan ja maapallon kannalta. Mitenköhän sen vain saisi ujutettua nätiksi osaksi myös omaa ajattelua 😀
Pinja. Voi kuinka ihana kuulla, että kirjoitukseni ovat olleet merkittäviä ja jopa mullistavia – vau! – sinulle <3 Ja en minä missään nimessä ajattele, etteikö vaikka Lähiömutsi olisi merkityksellinen, onhan se. Silti vain tuntuu, että jotain pitäisi tehdä isommin, kun kerran minulla on siihen annettu syntymässäni mahdollisuus.
Tämä on hyvä pointti! Yhteiskunnallisesti suurten ja merkittävien asioiden saavuttaminen vaatii usein paljon uhrauksia henkilökohtaisella tasolla. Monet ihaillut sankarit ovat omissa elämissään luopuneet aika paljosta. Jos haluaa priorisoida vaikkapa vapaa-ajan, oman perheen ja yhdessä vietetyn ajan, luopunee samalla jonkin erityisen, elämää suuremman saavuttamisesta. Kaikkea ei voi saada.
Tämähän se paradoksi tosiaan on. Vaikka en nyt niitä Nobeleita voi voittaa, silti mahdollisuuteni saavuttaa asioita ovat sellaiset, että esimerkiksi monet naiset eivät maailmassa osaa edes unelmoida moista. Siksi tuntuu, että olen velkaa niille muille, että käytän tätä mahdollisuutta. Olen myös valtavan onnekkaana saanut perheen ja minulla on mahdollisuus viettää halutessani hidastempoista elämää. Kaikenlaista siis voi saada, mutta ongelma tulee siinä, että sitä kaikkea ei voi saada ainakaan samassa vaiheessa elämää.
Olet kirjoittanut tästä aiemminkin, voi miten hienoa ja kuvailevaa pohdintaa käytkään läpi. Mä mietin, että voisikohan se riittämätön paskafiilis johtua siitä, että mittaat menestyksen ulkoisella, kun taas jokainen meistä voisi kai kokea täyttymyksen helpommin sisäisesti?
Mun työkaveri onnistui kesällä ammuntakisoissa. Ei voittanut, lähellekään, mutta ampui paremmin kuin koskaan. Hän sanoi leijuneensa euforiassa koko viikon ja totesi: ”Olisin voinut vaikka kuolla samantien, olin saavuttanut niin kaiken”. Eli se oma ihana tunne, että sai itselleen hyvän kokemuksen, riitti.
George Clooney kertoi myös taannoin, että elämän merkitys aukeni omissa lapsissa, ei siinä että ”kaikki” tuntee hänet.
Mietin myös prinsessa Dianaa. Hän jäi miljoonien ihmisten sydämiin, mutta eli vaikean elämän. Hän halusikin toki olla Queen of Hearts, mutta samalla kärsi suosiostaan, ja kärsimys on ulottunut hänen lapsiinsakin.
Entä jos pyrkisit tekemään vaikutuksen ennen kaikkea itseesi? Tee asioita joista itse (o)saat nauttia, se huokuu muillekin.
Viisaita ajatuksia, kiitos <3
Näitä pohdintoja olen tosiaan tasaisin väliajoin pyöritellyt myös täällä blogissa, enkä näytä niistä eroon pääsevän. Ehkä tässä on sekin, että minä saan työksenikin tehdä asioita, joista nautin (vaikka toki kaikkiin duuneihin mahtuu huonoja päiviä ja myös sitä lapioitavaa, joka on vain pakko tehdä), ja jonka toivon huokuvan hyvää muillekin. Ja sitten siinä samassa koen, että juuri siitäkin syystä pitäisi tehdä jotain enemmän, vaikka en tiedä mitä se jokin olisi.
En tiedä lohduttaako tämä, mutta koen, että oikeasti hyvin harvoin yksittäinen ihminen oikeasti saa elämässään aikaan mitään mullistavaa, vaan mullistavat asiatkin ovat yleensä jonkun ryhmän tai muuten suuremman yhteisön tuotoksia. Merkittävät keksinnöt ovat useiden tekijöiden tuotoksia tai soveltavat aiemmin keksittyjä asioita, tutkimukset pohjaavat aiemmin tehtyihin tutkimuksiin ja rauhansopimukset vaativat hyvän neuvottelijan lisäksi muitakin sopimishaluisia ihmisiä. Ja hyvä näin. Olen kuunnellut nyt ylen sarjaa 12 diktaattoria – ja siinäkin mieleen on tullut, etteivät nämäkään ihmiset yleensä ole olleet mitenkään kovin erityisiä tyyppejä (ellei nyt erityisin sadistisia osa), mutta he ovat sattuman, vallan perimisen tai otollisten olosuhteiden johdosta päässeet asemaansa ja se yleensä kihahtaa kaikilla hattuun ja suhteellisuudentaju katoaa.
Lisäksi aina voisi tehdä enemmän, joten sinänsä osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne on nimenomaan vain tunne, eikä kerro sinänsä mitään todellisesta tilanteesta. Mun mielestä mä oon ihan patalaiska ja aikaansaamaton, vaikka mun ystävä just sanoi, että hänen silmissään mä oon lahjakas ja puuhaan kauheesti kaikkea. Sitten ihailen mun toista ystävää, joka tekee mun mielestä tosi kiinnostavaa ja merkityksellistä tutkimusta tosi tunnollisesti ja jonka elämää muutenkin ihailen, mutta tiedän, että hänellä on ihan samanlaisia tuntemuksia. Aina joku tekee enemmän töitä, osaa jonkun asian (tai vaikka kaikki asiat) paremmin, on hankkinut paremmat verkostot, on terävämpi ja kaikin puolin parempi.
Ehkä vain yritän sanoa, että luultavasti sinunkin kohdallasi kyse on enemmän ajatuksesta ja tunteesta, joka ei sinänsä kerro mitään tästä todellisuudeta, ja nämä samat fiilikset voisivat olla vaikka olisit juuri ratkaissut nälänhädän. Hyvin sä vedät!
Vitsi, että mulla on viisaita lukijoita (tasoittamassa mun tyhmyyttä, heh), kiitos näistä ajatuksista! Se on jännä, että just tälleen mä varmasti neuvoisin jotakin toista, mutta sitten kun itse ryömii siellä omassa paskuudessaan, on vaikea ajatella järkeviä.
Haluan lohduttaa sua, että meistä suurin osa taitaa painia jossain kohtaa tai useinkin epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Varsinkin jos on kova vaatimaan itseltään (kuten minä), saa helposti itselleen olon, että mikään tekeminen kotona eikä töissä ei riitä.
Mun näkökulmasta oot tehnyt paljonkin merkittäviä asioita, kun kirjoitat tätä blogia. Viihdytät, liikutat ja laitat melkoisen joukon ihmisiä ajattelemaan kirjoitustesi myötä. Oot edistänyt ympäristö- ja mielenterveysasioita kirjoituksillasi. Pyöräily, lähimatkailu, kulttuuri,varhaiskavatus ja peruskoulu, tasa-arvo – tuot ihmisten tietoisuuteen valtavan hienoja ja tärkeitä juttuja. Kiitos siitä!
Ja vaikka ei koko maailmaan tekisikään vaikutusta, uskon, että kun pyrkii hyvään tekemisissään, vaikuttaa omalta pieneltä osaltaan ympäröivään maailmaan. Työssäni opena ja tällä hetkellä varhaiskasvatuksen opena tuntuu monesti että rämmin yksittäisen luokan tai ryhmän asioissa, mutta kun aina joskus onnistun katsomaan työtäni kauempaa, näen sen suuremman ja kauaskantoisenman merkityksen. Voin todella auttaa lapsia elämässään eteenpäin kasvattamalla ja opettamalla heitä. Se ei läheskään aina tunnu väsyneenä työpäivän jälkeen niin hohdokkaalta, mutta yritän tässä nyt sanoa, että kun tekee arvojensa mukaista työtä, sen kokee tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Sun tästä blogista ne arvot kyllä välittyvät meille lukijoille ❤
Ensinnäkin: sä teet ihan valtavan tärkeää, merkityksellistä ja kauaskantoista työtä. Etkä auta elämässä eteenpäin vain lapsia, vain koko heidän perhettään ja muita lähimmäisiä. Kiitos siitä <3
Epävarmuus on tosiaan tunne, jota varmasti lähes kaikki tuntevat jossain määrin. Samaten kuin rittämättömyyden tunne. Jälkimmäinen vaivaa mua kroonisesti, mutta olen alkanut oppia elämään sen kanssa joten kuten. Mutta sitten kun kyytiin laitetaan epävarmuuus (minkä nyt laukaisi iso työrupeama kirjan kanssa), huomaakin miettivänsä, että ketä minä tässä fuulaan, paska ja tyhmä ja saamaton.
Ja sitten vielä: iso kiitos kauniista sanoistasi <3 On kertakaikkisen ihana kuulla, että näet blogikirjoitusteni vaikutukset noin. Itsekin ajatellen, ainakin hyvinä päivinä, Lähiömutsista juuri noin. Enemmänkin tämä on kai jotain yleistä ihmettelyä siitä, mikä on elämän tarkoitus, mikä on minun tarkoitukseni siinä.
Voi miten tuttuja ajatuksia ja täälläkin nuo mietteet tuli just neljänkympin lähellä! Ehkä kyse on just siitä että kun aletaan puhumaan keski-iästä nikn ymmärtää et alaa ei ainakaan kovin montaa kertaa ehdi vaihtaa, pitäisi olla jo pitkällä uralla jne.
Asiasta sadanteen: toteutuiko teidän esikoisella se ranska A-kielenä?
Tämä tosiaan taitaa olla ihan klassista neljääkymppiä lähestyvän kriiseilyä 🙂 Mä koen, että alaa voi kyllä vaihtaa vielä monen kerrat (riippuu tietenkin vaadittavasta koulutuksesta), mutta omat resurssit ovat alkaneet tulla tutuiksi. On kamala tajuta, että en koskaan tule olemaan missään niin hyvä, että se olisi jotenkin mullistavaa.
Koulun kieliopinnoista onkin pitänyt kirjoittaa, mutta en oikein tiedä, mitä muuta siitä sanoa kuin voi jukoliste. Ei toteutunut esikoisen A-kielenä ranska. Iso koulu, mutta silti ei tarpeeksi ranskan valitsijoita. Ei, vaikka kielivalintojen aikaan oli mediassakin paljona asiantuntijoiden puhetta siitä, miten kannattaisi valita ekaksi kieleksi joku muu kuin enkku. Ja vaikka vanhemmat ovat tahtoneet, että on muitakin vaihtoehtoja kuin englanti. Mutta sillä nyt sitten mennään, englannilla. Lapsi toki tykkää siitäkin, ja on älytöntä, millä vauhdilla uusia sanoja karttuu, vaikka (ja juuri siksi kun?) ekalla luokalla kielitunnit ovat enemmänkin leikkiä.
Tässä merkitysasiassa pitäisi ehkä ajatella, että laatu on vähintään yhtä tärkeä kun määrä. Jos muutamakin ihminen vaikka jonkun kirjoittamasi blogitekstin perusteella saa omaan elämäänsä iloa/vertaistukea/vinkkejä ja on sitä kautta helpottuneempi, armollisempi ja onnellisempi ihminen, niin eikö se ole jo aika merkityksellistä? Tai joku tarjoutuu vaikka lastenvahdiksi naapurin lapsille tajuttuaan kirjoituksestasi, ettei kaikilla ole mummola lähellä. Ja sitä kautta hyvä leviää. Armollisuutta ja lempeää syksyä kaikille meille paskoille suorittajille soisin <3
Ihania esimerkkejä, kiitos <3 Ja tosiaan, tämän tekstin tarkoituksena ei ollut mitenkään väheksyä blogikirjoitusteni merkitystä. Olen hurjan ylpeä Lähiömutsista ja koen blogin ylläpidon ja kirjoittamisen merkitykselliseksi. Enemmänkin tässä taitaa olla kyse siitä klassisesta kysymyksestä, että mikä on elämän tarkoitus noin ylipäätään. Täytänkö minä sen tarkoituksen vai voisinko tehdä jotain enemmän, koska minulla on siihen mahdollisuudet, toisin kuin vaikka naisilla ennen minua tai ihmisillä toisissa maissa tai toisenlaisista lähtökohdista lähteneillä ihan täällä Suomessa.
Pitäisi tosiaan perustaa uusi kategoria 4kympinkriisi :DDD
Rakas lempibloggarini!
Mä ihailen sun tapaa innostua asioista ja eläytyä toisten ihmisten tarinoihin ja nyt tietysti viittaan podcastiin! Siis se sun innostunut:”Vitsi te ootte kyllä tehneet mielettömän matkan!” tms, siis suhteessa toisiin sä olet tosi rohkaiseva ja kannustava mutta mihin se kyky häviää suhteessa itseesi?
Muuten ajattelisin noiden riittääksmulletäätässä-angstien olevan aikuisiän the teema, jonka hedelmä on et tekee arvojensa mukaan ja elää sellaista elämää kuin sydän sanoo ja joka vastaa omia arvoja. Sun blogista huokuu ainakin lukijalle sellainen tyyneys et sä pääosin elät ja teet niin et sielulla on hyvä ❤️Taistelu käärmeen kans onkin ehkä osaltaan elämään kuuluva perusvire ja toki myös raskas asia, mut ehkä se voi auttaa sua löytämään vielä jonkun pinnan alla muhivan unelman?
No voi että, olipas ihana kommentti, kiitos <3 Niin parasta, että mun innostus Unelmaduunarit-podcastin haastateltavista kuuluu kuuntelijoille asti. Miten mahtavien ja inspiroivien tyyppien kanssa olenkin päässyt juttelemaan!
Onhan se tosiaan kummallista, miten helppo on nähdä muiden tekemien juttujen upeus ja arvo, ja miten helppoa on rohkaista, neuvoa ja kannustaa. Kun itseään kohtaan on sitten paljon kyynisempi ja armottomampi.
Ja totta puhut, nämä kelat ovat monille luultavasti tähän ikään kuuluva ajatusvyyhti, jonka kanssa on pakko takuta – jotkut vain jäävät selvittämään pedantisti jokaisen umpisolmun, vaikka helpompi olisi vain leikata solmu pois ja jatkaa menoa.
Luulisin että lähes kaikilla luovaa työtä tekevillä on tuo ”Tää on täyttyy p***aa, miten olen ikinä edes kuvitellut pystyväni tuottamaan mitään edes lähellekään kelvollista tekstiä/musiikkia/tms” -vaihe kun työ alkaa lähestyä valmistumistaan, ja siihen on uhrannut valtavasti vaivaa ja se on tullut itselle merkitykselliseksi.
Olen ymmärtänyt että monilla lukuisia kirjoja julkaisseilla kirjailijoillakin on tämä sama joka kerta ennen kirjan ilmestymistä. ”Entä jos kaikille tämän kirjan myötä paljastuukin että olen oikeasti ihan p***a, ja vain harhoissani luullut olevani jotenkin hyvä?”
Itse en ole luovan työn ammattilainen, mutta olen elämäni aikana kohdannut näitä tunteita todella usein. Jossain vaiheessa, kun alkoi käydä sietämättömän stressaavaksi miettiä näitä keloja, rupesin ajattelemaan, että mitä sitten? Että sittenpähän maailmalle paljastuu kuinka huono olen. Että eikö ole parempi mitä pikemmin tämäkin selviää kaikille? Parhaani olen tehnyt, ja jos ei kelpaa, niin sitten ei voi mitään!
Eli jotenkin ikä on karsinut sitä järkyttävää itsekeskeisyyttä ja kuvitelmaa että kaikki muut olisivat jotenkin erityisen kiinnostuneita juuri minusta, kun tosi asiassa pohtivat lähinnä itseään yhtä paljon kuin minäkin.
Ja alkanut hyväksyä sen että olen hyvä ja riittävä sekä arvokas ihan keskinkertaisenakin
Lisäksi olen ottanut elämänasenteekseni ”Kun mikään ei ole liian noloa” 🙂
Näin mäkin olen ymmärtänyt, että etenkin luovilla aloilla nämä tuntemukset ovat hyvin yleisiä. Kirjan kanssa siinä on muusta työstäni poiketen myös se, että työstän projektia pitkään ihan itsekseni. Se on ihanaa, kun noin muuten melkein kaikki kirjoitukseni lähtevät maailmalle vauhdilla. Mutta kun sitä isoa projektia on ehtinyt muhia pitkään ilman kenenkään vastakaikua, palautteelle tuntuu olevan herkempänä.
Mä olen koittanut mielestäni ihan menestyksekkäästi myös harjoittaa tuota hällä väliä -asennetta. Tai sitä, että jos huomaan murehtivani jotain asiaa, jota murehtiminen ei paremmaksi muuta, koitan rationaalisesti siirtää sen pois mielestäni. AIka usein siinä onnistunkin nykyään. Ja sitten toisinaan en.
Millään hienolla tekemisellä tai saavutuksella, ei saa aitoa rakkautta osakseen.
Kyllä mä koen, että lähimmäisteni hienot teot ja saavutukset omalta osaltaan voimistavat rakkauttani heitä kohtaan. Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat. Jos nyt vaikka puolisoni onnistuisi ratkaisemaan nälänhädän, tuo uskomaton teko ihmiskunnan heikoimpien puolesta lisäisi rakkauttani häntä kohtaan. Mutta matka sen saavuttamiseen olisi varmasti vaatinut parisuhteen ja perheen osalta sellaisia uhrauksia, että rakkaus siitä olisi kärsinyt, jos ei kadonnutkin.
Oot saanut tosi hienoja ja oivaltavia kommentteja tähän tekstiisi. Kukaan meistä ei ole yli-ihminen. Monet heistä, jotka tekevät jotain maailmaa muuttavaa, tekevät sen esim. juuri perhe-elämän kustannuksella. Lisäksi mielestäni olet jo saavuttanut ihan mielettömästi! <3 Itselleni ammatti jota rakastan, kirjan julkaiseminen ja pikkusisarus esikoiselle ovat vielä vasta haaveita.
Ja siis kirjoittaahan sä osaat, käärme olkoon hiljaa!
Tämän postauksen kommentit ovat tosiaan täyttä kultaa ja viisautta <3
Ja totta, on uskomatonta, että kaikki nuo listaamasi haaveet ovat kohdallani toteutuneet. En olisi voinut joskus aikoinaan kuvitellakaan! Ja olen niistä valtavan kiitollinen, sitä en siis missään nimessä tarkoita. Toivottavasti sinullakin haaveet tulevat vielä todeksi <3
Ja voi kiitos käärmeeni hätistelystä!
Tää kirjoituksesi sai mut ajattelemaan yleisemminkin historian olemusta: mikä jää historiaan, mistä kerrotaan historian kirjoissa, mitä muistetaan ja miksi?
Useinhan ollaan totuttu, että vaan sellaiset merkkitapahtumat ja kuuluisat henkilöt ovat historiaa ja merkittäviä, mutta yhtälailla esim. museoissa ja tutkimuksissa mennyttä voidaan lähestyä mikrohistoriallisesti just niiden tavallisten ihmisten kautta. Ja kuinka kiinnostavaa se on! Tollalailla tarkasteltuna meidän jokaisen elämästä löytyy merkityksellisiä asioita ja hetkiä, ollaan kaikki osa tätä aikaa ja sen ilmiöitä, ja tavallisuudessamme ainutlaatuisia.
Voisikohan omaelämäkerrallisen tekstin työstäminen auttaa tossa ahdingossasi? Sinänsä tuttuja ajatuksia, joita toisinaan omassakin pääkopassa vilisee. 🙂
Niin, onhan maailmassa ja ihan Suomessa valtavasti esimerkiksi naistaitelijoita, jotka ovat omana aikanaan tehneet mieletöntä duunia, mutta silti unohtuneet, koska ovat naisia. Ja kuinka moni runoilija, kirjailija tai taidemaalari on elänyt köyhän ja lyhyen elämän, mutta tullut kuuluisaksi vasta kuollessaan.
Ja jos noista tekstissä mainitsemistani Nobeleista puhutaan, koen esimerkiksi tieteilijöiden tekevän juuri sellaista maailmaam muuttavaa työtä, mutta en silti muista edes juuri jaettujen Nobeleiden saajien nimiä.
Toimittaja-aikoina minä tykkäsin tehdä juuri niitä ”tavallisten ihmisten” juttuja. Oli mielenkiintoista huomata, miten jokaisesta kahvipöydästä löytyi se tarina, joka mielestäni oli kirjoittamisen arvoinen.
Mä luulen, että tämä blogi toimii paikkapaikoin myös omaelämänkerrallisena, ainakin jonkinlaisena merkintänä tämän ajan (perhe)elämästä 🙂
Yllä on ollut niin monia viisaita ajatuksia, että lienee tarpeetonta toistaa niitä tähän. Mä jäin miettimään tätä asiaa suorittamisen kautta (mistä aiemmassa äitiyttä koskevassa postauksessa kirjoitit) eli pitääkö elämässä suorittaa jotain ns. merkittävää (ja kenen mittapuussa merkittävää) että on kelvollinen elämä? Toisena asiana mietin, että onko taustalla se pelko että kun joskus kuolee, kukaan ei muista olemassaoloa eli pelko että muut unohtavat pysyvästi (vaikkei olekaan itse edes täällä sitä toteamassa)?
Taisin jo joskus aiemmin kommentoida että itse en koe elämää vähemmän täydeksi tai vähemmän eletyksi, jos en saavuta niitä juttuja mitä olen ajatellut. Tähän on vaikuttanut paljon työni, jossa olen vahvasti elämän loppupään, sairauden ja luopumisen kanssa tekemisissä, jolloin on aika lailla sama mitä ikinä olet ollut. Siinä tilanteessa olet vain ihan tavallinen ihminen kenen tahansa muun rinnalla riippumatta esim. varallisuudesta tai meriiteistä. Mulle tuo on tuonut sellaista suurempaa perspektiiviä ja rauhaa tähän kaikkeen olemiseen. Lisäksi olen kokenut vuoden sisällä läheisen äkillisen menetyksen, joka on opettanut mm. sen että tämä hetki on tärkein, koska kaikki voi kadota yhtäkkiä.
Onhan noi sun pohdinnat varmaan aika tyypillisiä keski-ikää lähestyttäessä ja sinänsä tarpeellisiakin. Silti on hyvä myös miettiä että mikä lopulta on tärkeintä: elää nyt vai harmitella sitä ettei kukaan ehkä muista 100v. kuoleman jälkeen? Mä kanssa ajattelen että oot saavuttanut ja saanut aikaan paljon omalla paikallasi. Ole siitä ylpeä!