Tänään kaksi meistä palasi arkeen. Minä koitan saada työpöydän alkuviikon aikana siihen kuntoon, että torstaina koulujen alkaessa loput kaksikin meistä ovat valmiina täyspäiväiseen arkeen.

Vatsan ja sydämen välissä ikävä pyörii ja myllertää. Se sattuu, vaikka samalla hellin tunnetta. Menneiden viikkojen ikävään sekoittuu kiitollisuus. Kaikki ne herätyskellottomat aamut, mustikkasmoothieviikset ja ikilikaisiksi ilakoidut paljaat varpaat. Kahden todellisuuden välissä oleva utopia, joka antoi luvan hetkeksi irrottaa huolesta ja tietämättömyyden pelosta.

Olipa se lyhyt, totesi kuopus tänään töihin palanneen puolison lomasta. Vaikka todellisuudessa se oli loman molemmin puolin järjestettyine vapaapäiväputkineen pidempi kuin koskaan aikaisemmin, jos ei perhevapaakesiä lasketa. Itsellänikään ei ole sentin senttiä laskutettavaa yli kuukauden ajalta, mikä ei ollut täysin tarkoitus, mutta näin nyt tänä vuonna.

Pyyhin paperikalenterini kesäkuukausilta lyijykynämerkinnöin tehtyjä loma- ja työsuunnitelmia pois, saaden tilalle päiviä, jolloin viikonpäivät sekoittuivat ja menettivät merkityksensä. Se oli ihanaa, ja silti kesän alla tuntui kytevän koko ajan odotus. Että jos sittenkin voisi olla ihan normaalisti. Vaikka en edes tiedä, mitä se sitten olisi ollut.

Tänään alkoi myös kuopuksen eskari. Tai oikeastaan se alkaa vasta koulujen kanssa samaan aikaan torstaina. Se todettiin eilen illalla pikkumökkiviikonlopun jälkeen, kaivaessamme sähköpostista esiin vanhoja tiedotteita (ja puolison työvuorolistoja, jotta hän osaisi ilmestyä oikeaan aikaan työpaikalleen). Liekö vanhan kokemuksen rutiinia vai kesän pehmittämää päätä.

Kuravaate- ja kumpparitilanteen olimme sentään päivittäneet aikaisemmin, ja illalla keräsimme varavaatekassin ja nimikoimme kengät ja upouuden lippalakin, eskarilippikseksi hankitun. Nukkumaanmenokin valahti vain puolituntia arjen normaalista, joten kyllä tämä tästä.

Valmistautumisen kehnoudesta huolimatta eskarin aloituksesta on toki puhuttu paljon viime aikoina, kiihtyvän innokkaaseen sävyyn. Ja koska pystyimme, me molemmat vanhemmat lähdimme saattamaan tuoretta eskarilaista koululle.

Sisällekin kouluun saimme mennä, kukaan ei oikein tiennyt, mitkä ohjeistukset sen suhteen nyt ovat voimassa. Opettaja oli uusi, muuten kaikki tuttua – seinälläkin vielä siskon kuva.

Nyt pitäisi itsenikin saada kiinni arjesta, mikä on hankalaa, kun sen ääriviivoja ei ihan hahmota. Kaikki on odottavassa välitilassa ja suunnitelmista on tullut jossittelua. Kuopus kysyi, mennäänhän talvella taas Lappiin, mutta eihän sellaista voi tietää tai suunnitella. Ei tiedetä töistä, ei koulusta, ei varmasti ensi viikosta.

Onneksi tiedän sen, että arkeni, meidän arkemme on hyvä. Kunhan vain saamme pitää sen.

Jaa: