”Muistakaa, että vaikka olette tulleet tänne opiskelemaan, tämä aika elämässänne tulee olemaan niin paljon muutakin. Opiskelkaa, mutta etenkin nauttikaa ja eläkää opiskelijaelämää!”

Oli vuosi 2005 Turussa, ja ympärilläni oli lauma minulle vielä tuntemattomia ihmisiä, ja vilkuilimme muka-huomaamattomasti toisiamme. Luokkahuoneen valkoisille pitkille pöydille piirtyi tammikuisen pakkaspäivän hailea valo, mutta olo oli kaikkea muuta kuin hailea. Odottavan iloinen jännitys kipristeli sormenpäitä myöten. Tästä alkaisi medianomi-opinnot!

Luokan edessä seisovan lehtorin puhe ei ole jäänyt mieleeni sanatarkasti, mutta sen sanoma on. Silloin, opiskelijaelämän alussa, se tuntui vähän huvittavan paatokselliselta nuoruuden ihannoinnilta, mutta näin jälkikäteen ajatellen se oli yksi opiskeluaikojen tärkeimmistä opeista.

Opiskelijaelämä ei ole vain luentoja ja tenttejä, se on kokonaisvaltainen elämänvaihe, jonka kokemusten päälle koko loppuelämä rakennetaan. Se on juhlia, rakkautta, juurtumista, läheisyyttä, välitilan huolettomuutta ja uusia ehkä loppuelämän kestäviä ystävyyssuhteita.

Sitä ei pysty kokemaan etänä.

En usko, että elämäni olisi mennyt kuten se meni, että väliaikaisratkaisuksi tarkoitetut opinnot jatkuivatkin valmistumiseen asti, jos aloittaisin opiskelut tässä ajassa. En olisi huomaamattani kotiutunut täysin vieraaseen kaupunkiin, antanut sen laulavan nuotin liukua puheeseeni. En olisi löytänyt ystäviä, sielunkumppaneita, kanssakulkijoita. En olisi tuntenut hiljalleen, vuosien jälkeen, oloani hyväksi. Emme olisi poikkiksen ja nykyisen aviomieheni kanssa löytäneet toisiamme uudestaan menneiden vuosien alta.

En olisi löytänyt itseäni.

Siihen kaikkeen tarvittiin saman pöydän ääressä nautitut teepannut röökiltä haisevissa kahviloissa, täydet tanssilattiat hikisessä hurmoksessa ja kotimme olohuone täynnä nuoruutta pulppuavia ihmisiä. Siihen tarvittiin yhdessä jaetut juhlat, vessakopit, aamukohmelot, viimeisillä rahoilla ostetut punkkupullot ja lähibaarin karaokemikrofoni.

Kun mietin opiskelijaelämää, ajattelen lopulta kaikkea muuta kuin varsinaista opiskelua. Puolalanpuiston vierekkäin aseteltuja vilttejä kevään ensilämmössä, pieniä parvekkeita täynnä maailmantuskaa potevia humanisteja, kimppakämppien lämpöistä puheensorinaa ja Samppalinnan maauimalan raukeita iltapäiviä, kun oltiin läsnä mutta mitään ei tarvinnut sanoa.

Se kaikki olisi jäänyt tässä ajassa pois. Se tärkein anti ja oppi opiskeluvuosista olisi jäänyt kokematta.

Siksi olen ihan valtavan surullinen niiden nuorten puolesta, jotka ovat keskellä tuota elämänvaihetta nyt. He eivät edes tiedä, minkä kaiken menettävät, mutta saavat kyllä mediassa huomiota siitä, miten edesvastuuttomia ovat.

On totta, että THL:n mukaan nuoret aikuiset, opiskeluikäiset, ovat olleet viime aikoina yliedustettuina koronavirustartunnan saaneissa. ”Senkin edesvastuuttomat baareissa roikkuvat hunsvotit”, maristaan. Vaikka helppoahan se on huudella täältä kodin, työn, lähimarketin ja lasten koulujen välisestä neliöstä, jonka valmiiksi tampatuilla laduilla meistä keski-ikäisistä iso-osa arkeaan hiihtää.

Ja sitä paitsi tilastot omien havaintojeni tukena kertovat myös sen, että tämän ajan nuoret ovat myös hitokseen fiksumpia kuin vaikka minä aikoinaan. Ja lisäksi valtaosa heistä ottaa pandemian vakavasti ja muokkaa käytöstään sen mukaan.

Ennen kaikkea nykynuoret ovat pakon edessä luopuneet tästä tärkeästä elämänvaiheesta, vaihtaneet sen netin varassa tapahtuvaan opetukseen ja opiskelija-asuntojen yksinäisyyteen. Uudet opiskelijat eivät kiinnity ryhmään, opiskelijavaihtoihin ei päästä (en edes halua ajatella, mitä elämäni olisi ilman sitä kokemusta!) ja koko elämä on epävarmassa odotustilassa. Jo keväällä huomattiin, miten opiskelijoiden pahoinvointi lisääntyi.

Siksi minä tahdon kaiken sättimisen sijaan sanoa nuorille, että täällä on myös meitä, jotka ymmärrämme palasen sitä, mitä koette ja etenkin mitä menetätte nyt. Ja haluankin sanoa kiitos. Kiitos, että olette meidän kaikkien hyväksi laittaneet elämänne paussille, tietämättä koska playta saa painaa ja että onko silloin taustalla koko tämä elämänvaihe jo kelautunut loppuunsa.  Se on niin valtavan iso uhraus, että on onni, että ette sen kokoa ihan käsitäkään.

Tämä on saakelin paskamaista aikaa, ja syyttelyn sijaan pitäisi muistaa, että me olemme tässä yhdessä. Minulla on aikaa odottaa elämän palautumista tavanomaiseksi, mutta nuoruus on nopeasti ohi.

Jaa: