”Muistakaa, että vaikka olette tulleet tänne opiskelemaan, tämä aika elämässänne tulee olemaan niin paljon muutakin. Opiskelkaa, mutta etenkin nauttikaa ja eläkää opiskelijaelämää!”
Oli vuosi 2005 Turussa, ja ympärilläni oli lauma minulle vielä tuntemattomia ihmisiä, ja vilkuilimme muka-huomaamattomasti toisiamme. Luokkahuoneen valkoisille pitkille pöydille piirtyi tammikuisen pakkaspäivän hailea valo, mutta olo oli kaikkea muuta kuin hailea. Odottavan iloinen jännitys kipristeli sormenpäitä myöten. Tästä alkaisi medianomi-opinnot!
Luokan edessä seisovan lehtorin puhe ei ole jäänyt mieleeni sanatarkasti, mutta sen sanoma on. Silloin, opiskelijaelämän alussa, se tuntui vähän huvittavan paatokselliselta nuoruuden ihannoinnilta, mutta näin jälkikäteen ajatellen se oli yksi opiskeluaikojen tärkeimmistä opeista.
Opiskelijaelämä ei ole vain luentoja ja tenttejä, se on kokonaisvaltainen elämänvaihe, jonka kokemusten päälle koko loppuelämä rakennetaan. Se on juhlia, rakkautta, juurtumista, läheisyyttä, välitilan huolettomuutta ja uusia ehkä loppuelämän kestäviä ystävyyssuhteita.
Sitä ei pysty kokemaan etänä.
En usko, että elämäni olisi mennyt kuten se meni, että väliaikaisratkaisuksi tarkoitetut opinnot jatkuivatkin valmistumiseen asti, jos aloittaisin opiskelut tässä ajassa. En olisi huomaamattani kotiutunut täysin vieraaseen kaupunkiin, antanut sen laulavan nuotin liukua puheeseeni. En olisi löytänyt ystäviä, sielunkumppaneita, kanssakulkijoita. En olisi tuntenut hiljalleen, vuosien jälkeen, oloani hyväksi. Emme olisi poikkiksen ja nykyisen aviomieheni kanssa löytäneet toisiamme uudestaan menneiden vuosien alta.
En olisi löytänyt itseäni.
Siihen kaikkeen tarvittiin saman pöydän ääressä nautitut teepannut röökiltä haisevissa kahviloissa, täydet tanssilattiat hikisessä hurmoksessa ja kotimme olohuone täynnä nuoruutta pulppuavia ihmisiä. Siihen tarvittiin yhdessä jaetut juhlat, vessakopit, aamukohmelot, viimeisillä rahoilla ostetut punkkupullot ja lähibaarin karaokemikrofoni.
Kun mietin opiskelijaelämää, ajattelen lopulta kaikkea muuta kuin varsinaista opiskelua. Puolalanpuiston vierekkäin aseteltuja vilttejä kevään ensilämmössä, pieniä parvekkeita täynnä maailmantuskaa potevia humanisteja, kimppakämppien lämpöistä puheensorinaa ja Samppalinnan maauimalan raukeita iltapäiviä, kun oltiin läsnä mutta mitään ei tarvinnut sanoa.
Se kaikki olisi jäänyt tässä ajassa pois. Se tärkein anti ja oppi opiskeluvuosista olisi jäänyt kokematta.
Siksi olen ihan valtavan surullinen niiden nuorten puolesta, jotka ovat keskellä tuota elämänvaihetta nyt. He eivät edes tiedä, minkä kaiken menettävät, mutta saavat kyllä mediassa huomiota siitä, miten edesvastuuttomia ovat.
On totta, että THL:n mukaan nuoret aikuiset, opiskeluikäiset, ovat olleet viime aikoina yliedustettuina koronavirustartunnan saaneissa. ”Senkin edesvastuuttomat baareissa roikkuvat hunsvotit”, maristaan. Vaikka helppoahan se on huudella täältä kodin, työn, lähimarketin ja lasten koulujen välisestä neliöstä, jonka valmiiksi tampatuilla laduilla meistä keski-ikäisistä iso-osa arkeaan hiihtää.
Ja sitä paitsi tilastot omien havaintojeni tukena kertovat myös sen, että tämän ajan nuoret ovat myös hitokseen fiksumpia kuin vaikka minä aikoinaan. Ja lisäksi valtaosa heistä ottaa pandemian vakavasti ja muokkaa käytöstään sen mukaan.
Ennen kaikkea nykynuoret ovat pakon edessä luopuneet tästä tärkeästä elämänvaiheesta, vaihtaneet sen netin varassa tapahtuvaan opetukseen ja opiskelija-asuntojen yksinäisyyteen. Uudet opiskelijat eivät kiinnity ryhmään, opiskelijavaihtoihin ei päästä (en edes halua ajatella, mitä elämäni olisi ilman sitä kokemusta!) ja koko elämä on epävarmassa odotustilassa. Jo keväällä huomattiin, miten opiskelijoiden pahoinvointi lisääntyi.
Siksi minä tahdon kaiken sättimisen sijaan sanoa nuorille, että täällä on myös meitä, jotka ymmärrämme palasen sitä, mitä koette ja etenkin mitä menetätte nyt. Ja haluankin sanoa kiitos. Kiitos, että olette meidän kaikkien hyväksi laittaneet elämänne paussille, tietämättä koska playta saa painaa ja että onko silloin taustalla koko tämä elämänvaihe jo kelautunut loppuunsa. Se on niin valtavan iso uhraus, että on onni, että ette sen kokoa ihan käsitäkään.
Tämä on saakelin paskamaista aikaa, ja syyttelyn sijaan pitäisi muistaa, että me olemme tässä yhdessä. Minulla on aikaa odottaa elämän palautumista tavanomaiseksi, mutta nuoruus on nopeasti ohi.
Nyt kun itse 15 vuotta myöhemmin (tässä näin 100-vuotiaana) aloitin samat opinnot, henkilökohtaisesti koronarajoitukset oli mulle eduksi. Kas ei haittaa että ei saa lastenvahtia approjen ajaksi kun kukaan muukaan ei pääse ryhmäytymään! Mutta vakavasti puhuen…
En tajua miten nuoret jaksavat olla näin(kin) vastuullisia! Jos olisin parikymppinen, en tiedä millä motivoisin itseni luopumaan monista elämänvaiheeseen kuuluvista riiteistä ja retkistä suojellakseni ”boomereita”. Etenkin kun yhteisvastuuta ja uhrauksia peräänkuuluttavat päättäjät eivät tee juuri mitään torjuakseen nuorille paljon suurempaa varaa eli ilmastonmuutosta. Joten nuoret, nostan teille hattua!
Kyllä kyllä, olen pohtinut itse ihan samaa! Että hemmetin hyvin he vetävät, itse en tiedä, olisinko kyennyt samaan. Olen samaan aikaan sekä valtavan surullinen heidän puolestaan ja silleen nelikymppiseen kukkahattutäti -tyyliin ylpeä ja kiitollinen siitä, miten he ovat uhranneet tämän super ihanan ja tärkeän ajan elämästään yhteisen hyvän eteen.
Ja tosiaan, nyt kun sitten samanlaisella yhteisellä voimalla ja henkilökohtaisilla uhrauksilla käytäisiin myös ilmastonmuutosta vastaan.
Totta puhuakseni en haluaisi parikymppisenä lukea kirjoitustasi. Tulet nimittäin mitätöineeksi tämän hetken nuorten ja opiskelijoiden opiskeluvuodet vähän b-luokan kokemukseksi. Et varmaankaan tarkoita sitä, mutta nyt mielestäni tulokulmasi on vähän huono: ikäänkuin sinun opiskelukokemuksesi olisi se ainoa oikea joka voi johtaa hyvään lopputulokseen. Toki tätä samaa nostalgiaa nyt esiintyy yleisesti opiskeluvuosiin liittyen muutenkin yhteiskunnassa: ”meillä oli sellaiset ja sellaiset vappuperinteet, miksei näillä nykyopiskelijoilla ole enää”. No ei tietenkään, jokainen (opiskelija)sukupolvi luo oman opiskelijaelämänsä ja niitä kokemuksia on yhtä monia kuin opiskelijoitakin. On totta, että itsekin olen surrut tätä samaa asiaa opiskelijoiden osalta mutta en halua myöskään olla leimaamassa heidän opiskeluvuosiaan menetetyiksi koronan vuoksi. He varmasti luovat omat yhteydenpitotapansa, päivärytminsä, tavoitteensa ja elämänsä ihan ilman keski-ikäisten nostalgisointia kuinka ”minun elämästäni ei olisi tullut mitään ilman opiskelijabileitä ja vaihtovuosia”. Elämä kasvattaa ja muokkaa meitä kaikkia päivä päivältä ja vuosi vuodelta joka tapauksessa. Ei siihen tarvita tietynlaista kokemusta opiskeluvuosista.
Eiköhän tämä teksti enemmän ollutkin blogini kohderyhmän jengille herättelyksi kirjoitettu, vaikka kiitoksia osoitan suoraan myös niille, jotka tänne niitä tuskin sankoin joukoin lukemaan päätyvät.
On totta, että olisin voinut nostaa esiin enemmän sitä, että ikäeroa on ja maailma sekä nuoret ovat tässä välissä muuttuneet.
On myös onni, että nykyään on esimerkiksi some yhteydenpitoon ystävien kanssa ja ylipäätään mahdollisuus etäopiskeluun.
Mutta vaikka ajat muuttuvat, ihminen tarvitsee läheisyyttä, toisten kosketusta ja kokemusta porukkaan kuulumisesta.
Kiitos ymmärryksestä, kiitoksesta ja ylipäätään ajattelusta meidän nuorien suhteen. Tämä teksti antoi lisää voimia tehdä asiat niin että ne olisi kaikkien eduksi.
En osaa oikein sanoa mitään järkevää, kiitos Hanne❤️
Terkuin, 19 v opiskelija
Tässä tekstissä minua hieman häiritsi kaikkien opiskelijoiden niputtaminen samaan muottiin ja opiskelijaelämän kuvaaminen vain yhdellä, ehkä hieman tasapaksulla tavalla. Me ihmiset olemme kovin erilaisia siinä, minkä kukin kokee tärkeäksi ja omaa elämänvaihetta tukevaksi. Eivät kaikki opiskelijat alun alkaenkaan halua juosta suurissa bileissä tai kokoontua suuriin porukoihin. Toiset nauttivat hiljaisemmasta yhteiselosta ja vähäisemmästä väenpaljoudesta, menevät marjastamaan ennemmin kuin rientoihin, panostavat opiskelujen ulkopuolisiin ihmissuhteisiin enemmän kuin opiskelijakollegoiden kanssa tapahtuvaan kanssakäymiseen tai kokevat yhteenkuuluvuutta niiden ”vain” parin läheisen opiskelijakollegan kanssa – se on silti ihan yhtä arvokasta opiskelijaelämää. Ja ihan yhtä arvokkaasti opiskelijaelämää, olipa se nyt kenellekin millaista hyvänsä, voi kokea tässä ajassa ja tämän realiteetin keskellä – ja vieläpä syvästi ja nautinnollisesti. Ymmärrän tekstisi hyvän tarkoituksen, mutta samalla hieman kapinoin tällaisia kapeita kuvauksia vastaan.
Ruusa: Aina yhtä sykähdyttävää, että täällä virtuaalilähiössä visiteeraa myös nuorempia lukijoita! hanaa kuulla, jos tämä tekstini antoi hippusen voimia. En itsekään oikein tiedä mitä sanoa <3
Miia: Se että opiskelijat ovat monimainen ryhmä siinä kuin mikä tahansa ryhmä, on toki itsestäänselvyys, enkä siksi sitä tässä nyt kokenut oleelliseksi erikseen alleviivata. Minäkin, sosiaalisista kanssakäymisistä nauttiva ja menevä opiskelija, kävin myös just esimerkiksi marjassa, sienessä ja luontoretkillä.
Nyt lähestyin asiaa kuitenkin tällä kulmalta, sillä viime aikoina yleisissä keskusteluissa on paheksuttu nimenomaan nuorten kokoontumisia ja normaalista poikkeavan vähäisiä opiskelijarientoja. Tahdoin herätellä muistamaan, miten tärkeää kuitenkin suurelle osalle opiskelijoista se kaikki opiskeluelämään luentosalien ulkopuolella kuuluva on. Ja että miten siitä huolimatta opiskelijat ovat ihan superhyvin kyenneet luopumaan siitä osasta elämänvaiheettaan.
Itsekin olen kirjoittanut siitä, miten tässä ajassa oli ja on paljon hyvääkin, henkilökohtaisella tasolla. Ja mitä olen saanut lukea muiden kokemuksia samassa elämäntilanteessa olevilta, oli esimerkiksi joillekin alakoululaisille etäkoulu parantavaa aikaa, kun ei tarvinnut kärsiä kiusaamisesta tai erityisherkkänä ärsykkeellisestä kouluelämästä.
Mutta tutkimuksetkin sanovat, että kaikenkaikkiaan etäkokulu lisäsi pahoinvointia myös koululaisikäisissä. Syyt taustalla ovat moninaisia, mutta yksi on sosiaalisten suhteiden kaventuminen. Monet myöntyivätkin pitämään lapsillaan perheen ulkopuolista koronakaveria, me emme. Näin syksyllä, uuden aallon tehdessä tuloaan, olen henkilökohtaisesti valmis taipumaan vaikka mihin koronan selättämiseksi, kunhan vain lapsemme saa pitää koulupäivänsä. Eikä vain opetuksen (vaikka kauhulla etäopetusvastuuta muistelenkin), vaan koulumaailmaan kuuluvien sosiaalisten ympyröiden takia.
Kiitos todella paljon tästä. Itse olin jo joitakin vuosia kerennyt opiskelijariennosta nauttimaan, mutta kyllä se keväällä kirpaisi, ja kirpaisee yhä, kun tuntui, että sosiaalinen elämä vaan katkaistiin aivan yht’äkkiä aikalailla kokonaan. Toisaalta olen onnellinen, että kerkesin jo täysivaltaisesti nauttimaan opiskelijaelämästä, mutta toisaalta se tosiaan sattuu, kun tietää, mitä nyt menettää, kun ei pääsekään sitä jatkamaan. Koen myös olevani sinänsä onnekas, kun minulla on poikaystävä, jonka kanssa keväällä ja toki aikalilla nytkin vietin lähes kaiken aikani ja säälin kyllä kovasti useita ystäviäni, jotka ovat nyt viettäneet aikansa yksin pienissä yksiöissään tietämättä, milloin saa taas mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä ja jatkaa elämäänsä. Surulliselta on myös tuntunut lukea juuri näitä syyllistäviä uutisia, kun tietää, ettei nämä nuoret opiskelijat nyt vaan haluaisivat elää niin kuin muutenkin. Ja kuten sanoitkin, valtaosa opiskelijoista kuitenkin käyttäytyy juuri niin kuin nyt pitääkin. Ihanaa tosiaan kuulla, että joiltakin löytyy ymmärrystä.
Terveisin toinen opiskelija
Voi kyllä, vaikka tämä aika on hanurista valtaosalle ihmisistä, eniten surettaa juuri opintonsa aloittaneet ja ehkä vieraalle paikkakunnalle muuttaneet. Monissa yliopistoissakin kun koko syyskauden opetus on ollut etänä. Eihän siinä oikein kiinnity mihinkään; opintoihin, opiskelukavereihin tai uuteen kotikaupunkiin.
Kuulin esimerkiksi opiskelijoista, jotka olivat miettineet järjestävänsä pienen lautapeli-illan yhdessä tutustuakseen, mutta eivät sitten olleet mediassa olleiden lynkkausten takia uskaltaneet. Siis pienen porukan lautapeli-ilta, joka seKIN peruuntui.
Toivon niin kovasti, että jokainen nyt opiskelijavuosiaan tai ylipäätään nuoruuttaan elävä saa pian taas elää täysillä.
Kiitos tästä. Työskentelen lehtorina ammattikorkeakoulussa ja tuntuu tosi ikävältä ennen kaikkea nuorten (aivan älyttömyyksiin mennyt) syyttely. He handlaavat homman upeasti vaikka etenkin ensimmäisen vuoden opiskelijoilla opiskeluvuosi on kaikkea muuta kuin tavanomainen.
Mäkin olen kokenut syyttelyn menneen välillä ihan älyttömyyksiin. Etenin kun valtaosa nuorista toimii juuri kuten pitääkin, vaikka ovat joutuneet mukautumaan aivan toisenlaiseen opiskeluun ja (opiskelija)elämään kuin normaalisti.
Kiitos tästä!
Kolmen (melkein) aikuisen tyttären äitinä olen todellakin miettinyt koronan vaikutuksia heidän elämäänsä. Vanhin lähti keväällä juuri ennen koronan ryöpsähtämistä opiskelijavaihtoon Etelä-Koreaan. Vaihto meni hyvin, mutta huoli oli kuitenkin kun lapsi on toisella puolella maailmaa.
Keskimmäinen oli kevään intissä, omanlaisensa kokemus sekin tällaisena aikana. Ja hän aloitti opiskelut vieraalla paikkakunnalla nyt syksyllä. Aika hankalaa on ollut, vaikka hänellä hiukan verkostoja on entuudestaan. Isosisko opiskelee samalla paikkakunnalla ja asuvat yhdessä niin se on hiukan helpottanut asiaa. Nyt ko. paikkakunnalla on useampia tartuntaketjuja ja kuulema netissä varsinainen p*****myrsky ja syyttely käynnissä.
Nuorin lukiossa ja hänellä oli varmasti kevään aikan kaikkein hankalinta. Kaikki fyysinen kanssakäyminen kiellettiin ja joutui olemaan meidän vanhempien kanssa kotona 24/7. Ei ollut helppoa sekään.
Nostan hattua nuorille. Ei elämää voi laittaa pauselle ja kyllä tämä epidemia nuoria kurittaa suuresti.
Joo, itsellänikin lähipiirissä nuoria, jotka tänä aikana ovat esimerkiksi valmistuneet opinnoista, aloittaneet opinnot, muuttaneet uudelle paikkakunnalle ja käyneet intin. Ja miten kaiken tämän ainutlaatuisen keskellä on pitänyt elää poikkeusolojen mukaan, jarru pohjassa ja elämää mahdollisimman paljon holdilla pitäen. Se on valtavan surullista, ja silti he ovat siihen taipuneet. Iso iso hatun nosto nuorille siis minultakin.
Kiitos. Olen itse ehtinyt nauttia opiskelijaelämästä ja kokea ”lähes kaiken” ja näistä hetkistä todella kiitollinen. Minulla on siis jo sosiaalinen verkko luotuna ja kokemuksia joita muistella silloin kun hajottaa eniten olla ties kuinka monetta viikkoa yksin 25m2 yksiössä, sinkkuna, jonka perhe asuu 300km päässä. Minua harmittaa niin paljon miten ei osata nähdä tätä kaikkea meidän nuorten näkökulmasta, joten tällainen teksti piristää kummasti. En halua edes kuvitella minkälaista on tulla uutena opiskelijana uuteen kaupunkiin nyt tai olla opiskelija-aktiivi joka yrittää tehdä parhaansa muiden opiskelijoiden eteen samalla kun joka suunnasta vain ruoskitaan. Ei tilanne varmaankaan ole kiva kellekään, mutta nostat hyvin esiin sen miten helppoa keski-ikäisten on tulla huutelemaan hieman muuttuneen arjen keskeltä kun meidän nuorten elämät menivät päälaelleen vain muutamassa päivässä. Suuri kiitos kirjoituksestasi, arvostan! T. 24-vuotias opiskelija
Onneksi ehdit kokea opiskelijaelämää täysin rinnoin ennen tätä <3 Vaikka ei tämä aika ole juuri ketään hyvällä pitänyt.
Eniten kauhistuttaa niiden tänä vuonna opintonsa aloittaneiden puolesta. Kun on kuitenkin kaupunkeja, joissa opetus on ollut etänä koko syksyn, eli ei saa otetta uuteen elämäntilanteeseen, mahdollisesti täysin vieraaseen kaupunkiin tai uusiin sosiaalisiin ympyröihin.
(Ja samoin kauhistuttaa laitoksiin ilman lähipiirin kontakteja suljettujen vanhusten puolesta, mutta se on sitten toisen tarinan aika se).
Harmi että tosiaa monella opiskelijalla jää osa kokematta koronan takia. Vaasassa tosin opiskelijat räjäyttivät menneellä viikolla koronan hallitsemattomaksi koska bileitä oli pakko pitää sankoin joukoin ja kaikki on taas yhtä paskaa kuin keväällä, juuri kun kaikki alkoi olla hyvin. Että valitettavasti tällä kertaa opiskelijat ovat todella suuressa roolissa taudin levittämisessä, ja ottaa todella kovaa päähän, kun taas saa lukittautua neljän seinän sisälle lasten kanssa vaikka kaikkensa on itse tehnyt taudin hillitsemiseksi.
No kohta Vaasassa ei ole enää opiskelijoita pilaamassa kanta Vaasalaisten elämää. Suuri osa opiskelijoista suunnittelee muuttavansa takaisin kotipaikkakunnalle, koska ei ole mitään mieltä nököttää yksin pienessä vuokrakämpässä kun opiskelut on kaikki etänä ja kavereita ei ole tai niitä vähäisessä määrinkään ei saisi tavata.
Käsittääkseni tartunnat ovat rajoittuneet melkein kokonaan opiskelijapiireihin, joten normi lapsiperheelle koronan saamisen riski heiltä on todella pieni.
Rokkimamma, niinpä, ajatella jos tällainen järjetön bilettäminen olisi jätetty väliin, olisi lähiopetus voitu pitää ja myös ne opiskelijat tavata toisiaan muissa merkeissä ja sosiaalinen elämä olisi biletystä lukuunottamatta ollut normaalia. Eikä se niin yksinkertaista ole, että kunhan ei törmää opiskelijaan niin säästyy taudilta. Kun tauti levisi lyhyessä ajassa näin räjähdysmäisesti, kaikki alueen toiminta lakkaa tai supistuu olemattomiin. Kaikki normaalisti alkanut harrastustoiminta menee taas jäihin meillä kaikilla, yrittäjät menettävät asiakkaitaan tai joutuvat lopettamaan toimintansa, koska ihmiset eivät enää uskalla liikkua missään. Monet riskiryhmiin kuuluvat lapset ovat joutuneet jäämään kotiopetukseen ja näin myös jäävät paitsi omasta sosiaalisesta piiristään.
Ajatella..olitko paikalla katsomassa miten järjetöntä bilettäminen oli..
Ja kyllähän ne tartunnat olisi levinneet opiskelijoiden välillä myös lähiopetuksessa ei vain baarissa.
Mutta… sen enempää jatkamatta aiheesta, tämä keskustelu mun mielestä osoittaa Hannen kirjoituksen pointin.
.. Juu ei tarvinnut, valtakunnalliset ja paikalliset uutiset ovat kyllä kertoneet kaiken tarvittavan mitä itse ei ole todistanut 😀 ne myös kertokoot toisen puolen tästä Hannen mielipiteestä.
Uutiset ei aina kerro koko totuutta. Ainakin YLEn uutisissa on ollut ihan selviä virheitä, vääristelyä ja epätarkkuuksia.
Eli mediakritiikkiäkin kannattaa käyttää kun lukee mediassa olevaa tietoa.
Vaasa on minun synnyinkaupunkini, mitä kautta pyörin kaupungin ns. kuulumiskuvioissa mukana näin melkein 20 vuotta Pohjanmaalta muuton jälkeenkin. Ja siitä tämän postauksen ajatus alunperin lähtikin.
Tilanne on tietenkin Vaasassa erityisen paskamainen. Kurja se on ihan koko Suomessa. Koska Vaasassa ei oltu siirrytty etäopiskeluun, kuten joissakin opinahjoissa muissa kaupungeissa, olisivat tartunnat voineet tulla missä vain opiskelijoiden kanssakäymisissä.
Itseäni on harmittanut eniten keskustelut siitä, miten ”hunsvotteja opiskelijat ovat kun eivät voi olla bailaamatta”. Että ”ei se viina maailmasta juomalla lopu, voi sen kanssa sitten myöhemminkin läträtä”. Sellaisia kommentteja kuullessa on tehnyt mieli kiljua, että oletteko te täysin unohtaneet, mitä oli olla nuori. Kun eivät ne opiskelijat juhli alkoholin takia, sitä voi vetää yksinään kotonakin, vaan nimenomaan yhteen kokoonnutaan – oli se sitten baari tai vaikka jonkun yksiössä pidettävä neulekerho – sosiaalisten kanssakäymisten takia.
Minä itse olen tässä kuluneen kuukauden aikana esimerkiksi kotimaanmatkaillut junalla, syönyt ravintolassa, käynyt elokuvissa, ollut museossa ja nauttinut konsertista. Ja lapset taas ovat käyneet ryhmäharrastuksissaan ja tietenkin koulussa sekä eskarissa. Kaikki tämä tietenkin nykyisten rajoitusten ja suositusten mukaan. Esimerkiksi Musiikkitalon konsertissa en saanut istua kahta metriä lähempänä edes seuralaistani. Elokuvaa katsoin maskin huuristuttamien silmälasien läpi. Eskariin tai kouluun sisälle minulla ei ole asiaa. Mutta missä tahansa näissä olisi varotoimista huolimatta silti voinut käydä paskamaisesti. Vaasassa se kosahti nuorten kohdalla, vaikka sielläkin se olisi voinut tapahtua missä vain.
Tämä nyt on jo ihan toisen postauksen aihe, mutta tämä aika on saanut punnitsemaan, miten elää varovaisesti mutta niin että yhteiskunta kuitenkin pyörii. On ollut kammottavaa seurata, miten nyt yt-uutisia ja konkurssi-ilmoituksia on alkanut tulla kiihtyvään tahtiin. On kammottavan epäoikeudenmukaista, että tämä aika pistää nurin pieniä yrityksiä ja hyvistekijöitä. Siksi koitan, rajoitukset huomioiden, viedä itseni ja lompakkoni kaupungille – kulloisiakin rajoituksia ja suosituksia noudattaen.
Kiitos Hanne postauksestasi!
Isoilla kokoontumisilla ja täten myös bileillä on suuri merkitys etenkin opintojen alussa tutustumiselle ja uusien kavereiden löytämiselle. Kun opiskelee etänä, ei tule edes siellä luennoilla tai ryhmätöissä juuri tutustuttua eri tyyppeihin ja omassa tuutoriryhmässä ei välttämättä ole lainkaan samanhenkistä porukkaa. Sitä varten isompia rentoja kokoontumisia on aiemminkin järjestetty: jotta jokaisella olisi mahdollisuus löytää omanlaistansa seuraa. Toinen fakta on se, että monella muutama annos alkoholia on tuttu keino lieventää jännitystä, joka uuteen porukkaan mennessä ja muihin tutustuessa syntyy. Kuten sanoitkin, viinaa voi vetää myös yksin kotona, bileitä ei sitä varten tarvita.
Nyt isojen tapahtumien ja bileiden tilalle koitetaan kuitenkin keksiä pienempiä, turvallisia ohjeistuksia ja suosituksia noudattavia tapahtumia, mutta helppoa se ei ole. Varsinkaan, kun suositukset muuttuvat jatkuvasti. Etänä on hankala tutustua kunnolla, mutta läsnäollessa pienestä porukasta voi olla vaikea löytää samankaltaisia ihmisiä. Ryhmäytyminen on hankalampaa, kun ei ole yhteistä jonkun organisoimaa vapaa-ajan tekemistä, ja uuden opiskelijan voi olla vaikeata ehdottaa sellaista muille (melko tuntemattomille) itse. Median painostus opiskelijoiden vastuuttomuudesta ei myöskään kannusta opiskelijoita lähtemään edes tällaisiin suosituksia noudattaviin tapahtumiin, sillä jos siellä joku sattuisikin olemaan kipeänä taikka sairastaisi oireettomana, leimattaisiin muutkin osallistujat heti vastuuttomiksi.
Tilanne on hankala, mutta suurin osa opiskelijoista on silti käyttäytynyt vastuullisesti ja tapahtumia pyritään ainakin omalla paikkakunnallani järjestämään suositusten mukaisissa rajoissa. Itse olen jo muutaman vuoden ehtinyt opiskelijaelämää viettämään, mutta järjestötoimijana koen haasteita siinä, miten tapahtumia uskaltaa järjestää. Vaikka ohjeistuksia ja suosituksia noudatetaankin, ei koskaan voi olla varma, että joku ”pienestä flunssasta” huolimatta osallistuisi ja näin ollen järjestäjänä saisi vastuuttoman leiman itselleen. Kuten kommentista varmaan huomaakin, aihe herättää paljon ajatuksia eikä valinnat ole aina helppoja.