Olen lähes kahdeksan vuoden vanhemmuuteni aikana pysähtynyt usein kauhuissani miettimään, olenko tehnyt oikean valinnan. Pelkään, että pilaan lasteni elämän, koska en osaa ja jaksa olla sellainen vanhempi kuin haluaisin.

Viime päivinä perinteisessä mediassa ja somessa on pohdittu vanhempien uupumista, (etenkin) äitien perfektionismia ja suomalaisten syntyvyyden laskua. Eilen Hesarissa oli juttu, johon oli haastateltu viittätuhatta 20–40-vuotiasta siitä, miksi he eivät ole halunneet tai saaneet lapsia. Syitä oli toki monia, mutta yleinen ilmapiiri on se, että lapsitoiveissa on tultu varovaiseksi. Siihen ovat syynä elämän epävarmuus, mutta myös se, että on tultu tietoisemmaksi siitä, minkälainen vastuu vanhemmuus on. Siinä ollaan vastuussa ihmisen elämästä.

Ja tämä on se syy, mikä on saanut myös minut, kahden lapsen äidin, miettimään ratkaisuni oikeellisuutta. Ymmärrys vastuustani on saanut minut tavoittelemaan täydellisyyttä ja uupumaan. Minä halusin vanhemmaksi, mutta lapsiltani ei kysytty, tahtovatko he minut äidikseen. Olinko itsekäs, kun toivoin lapsia, mutta joille en olekaan voinut tarjota niin tasapainoista äitiä kuin haavekuvissani mietin?

Syntyvyysluvut ovat laskeneet muutamassa vuosikymmenessä, mutta samassa ajassa ovat muuttuneet myös niin sanotussa lisääntymisiässä olevien ihmisten tietoisuus. He ymmärtävät, miten jo varhaislapsuus muovaa lapsen koko loppuelämää, ja he pelkäävät toistavansa menneiden sukupolvien virheitä ja siirtävänsä lapsiinsa omia traumojaan. Nykyisten 20–40-vuotiaiden saatavilla on valtavasti tieteellistä infoa vanhemmuudesta ja lasten hyvinvoinnista. Nykyvanhemmat ovat läsnä lastensa elämässä enemmän kuin mikään mennyt sukupolvi.

Puhuin taannoin omien vanhempieni kanssa siitä, minkälaisia kasvatusperiaatteita, tietoisia valintoja tai ismejä heillä on ollut minun ja kolmen sisarukseni kanssa. Vanhempani eivät alkuun oikein edes ymmärtäneet, mitä haen takaa. Siihen te synnyitte ja elämä jatkui. Vasta kun johdattelin, alkoi selvitä, että kyllä hekin asioita toki olivat kelailleet (meillä esimerkiksi halailtiin ja suukoteltiin paljon – asia joka omien lasteni kanssa on itsestäänselvyys, mutta joka ei sitä ehkä olisi, jos vanhempani eivät olisi tehneet tätä tietoista päätöstä omassa vanhemmuudessaan).

Itse osaisin heti luetella läjän tietoisesti tehtyjä kasvatusperiaatteita ja -tavoitteitani.

Minun kohdallani lapset eivät tupsahtaneet keskelle elämää, jonka jälkeen kaikki jatkui ennallaan. Kaikki muuttui, pienetkin nyanssit. Rakkauden määrä elämässäni räjähti, mutta samalla kun koitin olla kaiken sen saamani rakkauden arvoinen, aloin väsyä. Silti yhden lapsen kanssa tunsin olevani onnistunut, ja ehkä siksi toisen lapsen vauvavuoden myötä tullut uupumus tuli yllätyksenä. Eikä siihen auta se, että joku sanoo, että kyllä sitä ennenkin jaksettiin ja mikä niitä patalaiskoja nykyvanhempia vaivaa.

Nykyvanhempia vaivaa se, että karusti kärjistäen he eivät enää tahdo vain luottaa, että ihan hyviä niistä lapsista tulee, kun muistaa silloin tällöin antaa selkäsaunan ihan vain varmuudeksi.

Onkin oleellisempaa kysyä, mikä toisiaan syyllistäviä ja lyttääviä vanhempia vaivaa? Meidän vanhempien pitäisi olla solidaarisia toisiamme kohtaan, ja tämä erityisen tärkeänä muistutuksena niille vanhemmille, joilla aika on jo kullannut muistot. Minun omista syvimmän väsymyksen kausista ei ole kulunut vielä kovin montaa vuotta, mutta jo nyt hätkähdän kun luen tekstejäni niiltä ajoilta. Olinko tuo minä, olinko tosiaan noin väsynyt?

Ja ehkä on myös niin, että nykyvanhemmat ovat tarpeeksi fiksuja sitten edes lopulta myöntääkseen, että eivät jaksa ja tarvitsevat apua.

Kun viitisen vuotta sitten tein freetoimittajana juttuja perhelehtiin, koitin tarjota niihin juttuideaa äitien burnoutista. Silloin ei vielä puhuttu vanhempien uupumuksesta, eikä asiasta oikein löytynyt asiantuntijatietoa. Osasinkin nimetä väsymykseni vain työelämästä tutuksi burnoutiksi. Täyttihän se samat määritelmät kuin loppuun palaminen työelämässä: sain olla ja tehdä jotain, mitä rakastin yli kaiken, missä halusin olla parempi ja joka antoi minulle valtavasti onnea ja merkityksellisyyttä. Mutta kun tekee jotain itselleen tärkeää, saattaa oman jaksamisen rajat ylittyä hiljalleen ja huomaamatta, kunnes huomaa aina iltaisin pelkäävänsä nukkumaan menoa, koska ei tahdo herätä seuraavaan aamuun.

Mikään lehti ei tarttunut aiheeseen. Sen sijaan juttuideani esimerkiksi vauvan vessahätäviestinnästä ja imetysongelmista sekä niiden ratkaisuista ostettiin.

Suoritin ja yhä suoritan vanhemmuutta, mutta en sen takia, että joku niin käskisi. Tahdon meidän kokevan, näkevän ja oppivan yhdessä, sillä nautin siitä itsekin ja koska se tuntuu oikealta. Tahdoin jopa hitto vie höyryttää sitä parsakaalipalasta vauvalle, koska kaikki ne parsakaaliin kätkeytyvät merkitykset toivat minulle äidillistä tyydytystä ja kokemusta siitä, että tein kuten itse parhaaksi koin.

Siksi vanhemmuuteni ei tunnukaan suorittamiselta, vaikka siinä sellaiset määritteet monien mielessä etenkin vauva-aikana täyttyikin. Mutta sitten se joku pieni raja jaksamisessani ylittyy. Yhä edelleenkin se raja on itselleni mysteeri, minkä takia päädyn äitiyteni kanssa rähmälleni. Raja ylittyy sitä herkemmin, mitä väsyneempi olen, mitä enemmän työt stressaavat alitajunnassani ja mitä pidempään olen ollut vastuussa lapsista yksinäni.

Silloin ihan vain iltapalapöydässä kaatunut smoothielasi, sekoiluksi eskaloitunut museoreissu, viime hetkellä muuttuneet suunnitelmat tai jatkuva kitisevä äänimatto saavat aivoni raivonipstaakelin napsahtamaan. Minä teen ja teen ja teen, mutta mikään ei riitä! Lopettakaa se vaatiminen! Vaikka perimmiltään se vaatija olen minä itse.

Ja ei, siihen ei auta neuvoksi, että tee ja vaadi vähemmän. Se on yhtä hedelmällinen ohje kuin kroonisesta unettomuudesta kärsivälle käydä pätemään, että kuule nuku vain enemmän.

Minäkin olen vauvavuoden ja sitä seuraavan ensimmäisen taaperovuoden väsymyksistä kertoessani saanut kuulla täällä blogissa ja Lähiömutsin somekanavilla – myötätuntoisten ajatusten lisäksi – että omapa on vikasi, ja kyllä helpottaisi, kun tekisit noin, näin ja kuten minä. Ne eivät oikeasti olleet tarkoitettu edes neuvoiksi, vaan sylkäisyiksi vanhemmuuteni päälle.

Minä kadehdin boheemeita perheitä, joissa ei ole niin nöpönnuukaa ja joiden kodeissa sotkukin näyttää kodikkaalta. Tahtoisin olla vanhemmuudessani enemmän sellainen kuin Peppi Pitkätossu ystävänä: hullutteleva ja spontaani tyyppi, joka kaulii piparkakkutaikinan keittiön lattialle.  Toivoisin olevani vähemmän järjestelmällinen, vähemmän herkkä, vähemmän harkitseva. Voi kun osaisin antaa itselleni useammin luvan tehdä päivälliseksi valmispinaattilättyjä. Haaveilen olevani niitä ihmisiä, jotka lähtevät tunnin varoitusajalla reissuihin muksut käsipuolessa ja pelkät hammasharjat repussa.

Mutta kun en ole boheemi enkä spontaanikaan. Olen kyllä yrittänyt, mutta päätynyt kahta hullumpaan tilaan jaksamiseni kanssa. Odotukset vanhemuuttani kohtaan ovat toki laskeneet pakon kanssa, mutta jos vedän riman liian alas, se tuntuu joka kerta kostautuvan lasten myöhemmässä käytöksessä tai omassa epämääräisen huonossa olossani. Siksi vanhemmuus on minulle välillä niin kuluttavaa; se on valtavan onnellista ja samalla jatkuvasti epämukavuusalueeni reunoja koettelevaa.

Suorittajavanhempaa auttaa parhaiten se, että antaa konkreettista apua arjen pyörittämiseen, on läsnä. Suorittajavanhempi kun ajaa itsensä loppuun ennen kuin myöntää, että tarvitsee apua. Suorittajavanhempi toivoo itseltäänkin salaa kuulevansa ”hyvin te vedätte”. Suorittajavanempi osaa kyllä märehtiä, millä kaikilla tavoilla on epäonnistunut vanhemmuudessaan, mutta kiitosta itselleen hän jakaa kitsaammin.

Ja jotain niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta suorittajavanhempikin kaipaa; nimittäin enemmän asennetta, jossa koko kylä kasvattaa. Nykyvanhemmat ovat vanhemmuutensa kanssa tavattoman yksin, jopa asuessaan kaupungeissa päällekkäin muiden ihmisten kanssa. Se on epänormaalia ja vastoin ihmisyyttä. Ihminen on laumaeläin, eikä sen kuulu olla yksin. Laumassa myös vanhemmuuden vastuuta ja onnea jaetaan. Ajatus suvun luomasta laumasta istuu niin syvällä, että itsellänikin meni vuosia, kunnes tajusin, että lauma voi koostua myös ystävistä ja naapureista.

Vaikka yhteiskunnallisissa rakenteissakin on vanhemmuuden kannalta paljon tekemistä (se paljon ränttäämäni tasa-arvo esimerkiksi), ei syntyvyyteen muutamaa kuukautta pidempi korvamerkitty isyysvapaa auta, jos lapsia pohtiviin lisääntymisikäisiin suhtaudutaan itsekkäinä ja tulevia veron- eläkkeenmaksajia työstävinä koneina ja pienten lasten vanhempiin taas lelliperseinä, jotka marisevat turhasta.

Se että pohtii, tahtooko ylipäätään lapsia, ei ole itsekkyyttä, vaan tulevan lapsen parhaan miettimistä. Se että vanhempi vaatii itseltään paljon, on sekin lapsen parhaan miettimistä.

Ja lasten parhaan miettiminen ja siihen pyrkiminen on ihan jokaisen meidän asia, oli omia pieniä lapsia tai ei.  

Jaa: