©Lahiomutsi Aitienpaiva Helle Rannalla Kivinokka-6511

©Lahiomutsi Aitienpaiva Helle Rannalla Kivinokka-6511Vietimme äitienpäivän perheen kanssa muutaman fillaripolkaisun päässä Kivinokassa. Levittelimme piknik-vilttimme koivupuun alle, ja juuri puhjenneet vaaleanvihreät lehdet huojuivat tuulessa antaen suojaa auringolta. Kunnon kameran lisäksi emme tajunneet pakata mukaan uikkareita, toukokuun alkupuolella kun oltiin, joten lopulta lapset kahlaamisen jälkeen uivat nakuina meressä. Oli juuri sellainen raukea olo kuin kesäisin, kun kehon täyttää samaan aikaan onnellinen levollisuus ja kupliva energisyys.

Tajusin huojentuneena, että yksi nimeämätön vaihe äitiydessäni on taas hiljalleen takanapäin. Olen nimittäin viime aikoina pohtinut, että äitiydessä on ihan samanlaisia mystisiä vaiheita kuin lapsillakin on.

Tiedättehän ne lasten kuuluisat vaiheet, jolloin meininki on ihan sekopäistä ja vailla mitään järkevää selitystä? Tai noh, viralliset tahot kyllä osaavat kertoa, että tuo on tähän ja tuohon ikävuoteen ja kehitysvaiheeseen kuuluva vaihe. Mutta kun lapsi esimerkiksi rääkyy ja raivoaa, ettei saa itse nappia kiinni ja sitä, että kukaan ei auta napin kanssa ja samalla myös sitä, että ei todellakaan saa auttaa napin kanssa, on välillä vaikeaa ajatella, että tälle on muuten järkevä syy.

Kun draama seuraa draamaa ilman hengähdystaukoa ja asioista, joita ei voi ennalta odottaa, ei ihan lohduta ajatus siitä, että ilman tätä koko perheen energiat mustana aukkona imevää vaihetta, ei lapsi kehittyisi normaalisti.

Omassa äitiydessäni on tuollaisia ihan samanlaisia vaiheita. On tilanteita, kun paras ratkaisu tuntuisi olevan lattialle kuolontuskissaan kouristelevaksi hämähäkiksi heittäytyminen. On vaiheita, kun kaikki tuntuu silittävän äitiyttäni vastakarvaan. Ne vaiheet kulkevat sykleissä, päälletysten ja lomikkain. En aina itsekään saa vaiheesta kiinni, en ymmärrä sille järkevää selitystä, syytä tai ratkaisua.

Olen kuitenkin vuosien kuluessa huomannut, että äitiyteni vaiheet resonoitava kolmen asian kanssa. Työkiireen ja siihen liittyvän stressin, Suomen sääolosuhteiden ja lasten vaiheiden. Sitten on vielä lyhyemmät vaiheet, jotka noudattelevat kuukautiskierron sykliä.

Sitä vasten peilaten ei kai mikään ihme, että viime talvi tuntui olevan yksi iso äitiysvaihe. Syksy oli helvetillisen stressaava, talven pimeys ja märkyys tuntuivat kestävän ikuisuuden ja lapset syöksyivät kasvuprosessissaan vaiheesta toiseen. Kuukautiskiertonikin meni lopulta niin sekaisin, että en enää tiennyt, mylviikö ylläni ohimenevä PMS vai jotain, jonka loppumiselle ei ole eräpäivää.

Siinä Kivinokan rannalla varpaat hiekassa tuntui, että se vaihe on hiljalleen jäänyt taa. Tehnyt tilaa kesälle, jonka äitienpäivä oli lämpimämpi kuin yksikään päivä kesänä 2017. Ihan pian alkaa lasten kesäloma, mies ryhtyy tekemään lyhennettyä työviikkoa ja omat työpäiväni rauhoittuvat ja lyhenevät toimisto-Suomen vaipuessa kesähorrokseen.

On taas tilaa ja aikaa ymmärtää paremmin se, miten onnekas ja onnellinen olenkaan, että saan olla äiti juuri noille kahdelle maailman tärkeimmälle. On onni saada vaiheilla ja kasvaa juuri heidän äitinään, tässä perheessä.

Ps. Äitienpäivänä Hesarissa oli juttu perheiden kaupunkilaistumisesta, johon oli haastateltu myös minua. Jos kiinnostaa tarkemmin pohdinnat siitä, miksi kokemani maaseutulapsuuden sijaan tahdon itse elää ja kasvattaa perheeni kaupungissa, vastaus löytyy varmasti parhaiten tämän blogin yli kuuden vuoden tarinasta. Mutta täällä tiivistettynä yhden postauksen verran mietteitä siitä, miksi kaupunki on meidän perheellemme se oikea paikka asua, olla ja elää.

Piipahdin viikonloppuna myös Ylen Aamu-tv:ssä puhumassa, yllätys yllätys, äitiydestä. Tunnin ohjelman voi katsoa jälkikäteen täältä. Minä olen mukana osuudessa, joka alkaa kohdasta 25.47.

Jaa: