Helsingissä on syyslomaviikko, ja ensimmäistä kertaa koululaisen vanhempina se koskettaa meitäkin. Järjestimme koko perhe viikon vapaaksi. Kesällä kalentereita organisoidessa en osannut ajatella kenenkään meistä tarvitsevan lomaa näin pian pitkän kesän jälkeen, mutta vähänpä hellepäissäni tiesin.

Vaikka koululaisarki on alkanut hyvin, on se samalla kuluttanut lapsen energiaa ihan eri tavalla kuin eskarielo. Lisäksi läksyt vievät aikaa illoista, myös meiltä vanhemmilta, ja kuopus tuntuu soutavan kakkosen roolissaan niin kauhistuttavan kokeneena kuin kuopukseksi syntynyt vaan voi. Lisäksi tänä syksynä aikataulut ovat menneet niin ristiin, että emme ole ehtineet viettää koko perheen yhteistä vapaa-aikaa sitäkään vähää, mitä puolison sekopäisten työvuorojen puitteissa noin yleensä voimme. Vihaan ja häpeän marttyyrikruunuani, jota silti olen ansiokkaasti syksyn ajan kiillotellut.

Tasapainoa on horjuttanut myös muutama viikko sitten työpöydälleni palannut kirjakäsikirjoitus. Koska runnoin valtaosan käsikirjoituksen ensimmäisestä osasta kasaan melkoisen hullussa aikataulussa, odotettavissa toki oli, että seuraavilla kierroksilla editoitavaa on paljon. En sitten kuitenkaan ollut tajunnut varata sille kaikelle kalenterista aikaa.

Ja sitten syysloman kynnyksellä minä aloin hyperventiloida, että en ikinä saa sitä helvetin kirjaa valmiiksi, jos nyt tässä lomailla alan, ja missä on yrittäjämutsin irvikuva -viittani, sillä eihän tässä mikään muu auta kuin vetää se suojaksi minun ja tietokoneen ylle, jotta voin siellä tukehtua rauhassa ahdistukseeni ja paskuuteeni, joka on jo niin vahvaa, että maistuu suussa.

Ärsyttävän rauhallinen puoliso katseli sekoiluani ja varovaisesti ehdotti, että joskos nyt kävisi, kuten niin monesti ennenkin. Että kun muutaman päivän hengittelet ja otat rennosti, kirjoittaminenkin sujuu taas kevyemmin ja aivoissa on tuuletuksen jälkeen tilaa ajatuksille.

Kyllähän minä sen itsekin tiedän, mutta kun pää vetää ylikierroksilla, totuus tuntuu kamalan kaukaiselta ja epätodennäköiseltä.

Kun sitten parkkeerasimme vuokra-auton vuokramökin pihaan, tuntui omituiselta, että taas oli kulunut yksi kokonainen vuosi. Olemme viettäneet samoissa Inkoon maisemissa syksyisiä päiviä kuluneiden vuosien ajan joka loka- tai marraskuu, enkä osaakaan ajatella niitä muuten kuin näin: ruskan murrettuihin sävyihin ja syksyn häilyväisen pitkiin varjoihin pukeutuneena. Siellä samoissa maisemissa olen niin monena vuonna ollut väsymyksestä karrella.

Nykyään väsymys on onneksi enää voipuneisuutta, joka kuuluu syksyyn ja lyhentyviin päiviin. Sen kanssa pitää vain muistaa olla varovainen; jos syysvoipuneisuudelle ei järjestä aikaa maleksia kehossa, se ottaa tilansa väkisin ja polttaa kehon vereslihalle. Katselin mökkirannassa hiipivää usvaa ja tiesin kyllä itsekin, että ne järjestelyt olivat tänä vuonna unohtuneet.

Ensimmäinen mökkipäivä menee aina totutellessa uudenlaiseen rytmiin. Siihen, että päivät kuluvat, vaikka emme tee mitään erityistä. Siihen, että ei tarvitse tehdä mitään. Että mieli voi ja pystyy kyllä rauhoittumaan, vaikka alkuun se tuntuu mahdottomalta ja tekisi mieli tehdä edes se yksi työjuttu pois alta. Kunnes yhtäkkiä ihmeekseen huomaa, että ei edes ihan tarkalleen muista, mikä se mukamas niin tärkeä työjuttu oli.

On aikaa olla nelistään. On aikaa huomata, miten kaunis vuodenaika syksy on.

Valoisaan aikaan teimme retkiä lähimetsiin, ja pakkasimme mukaan kaakaota, kahvia ja piparkakkuja. Mökin ympärille levittäytyy metsä, jonka suppilovahveroapajat yllättävät joka vuosi. Lapset näkivät sienet alkuun paremmin kuin aikuiset. Hiljalleen omatkin silmäni avautuivat. Ihan kuin kaksiulotteiset kaupunkilinssit olisi vaihtanut metsänvihreisiin ja kolmiulotteisiin linsseihin. Metsä oli kosteudesta litisevä ja mehevä, ja silmäni alkoivat nähdä sen mättäillä ja varvikoissa suppilovahveroita, muutamia mustatorvisieniäkin.

Päivien aikana poimimme täyteen ison sienikorin ja 10 litran sangon, sitten leivonta-astian ja lopulta suppilovahveroita oli myös retkirepussa termospullojen ja kuksien seassa. Söimme sieniä joka päivä, mutta talven varalle jäi kolmisenkymmentä litraa metsän antimia.

Lounaan jälkeen alettiin hissukseen lämmittää saunaa. Pelattiin lautapelejä, luettiin ja pötköteltiin. Valutin hanasta tiskialtaaseen kuumaa vettä, kaadoin lasillisen punaviiniä ja tiskasin käsin kuunnellen äänikirjaa. Laiturilta heiteltiin virveliä, ja kalansyöjät saivat iltagrillattavaksi ison ahvenen. Kävimme soutelemassa ihan muuten vain. Toisina päivinä lammen vesi oli peilityyni ja näytti kuin soutaisimme puiden latvoissa. Esikoinenkin tahtoi koittaa soutamista ja minä kerroin tarinoita punaisesta Terhi-veneestä, jolla soudin ala-asteikäisenä pitkin Kyrönjokea.

Joka ilta saunoimme pitkään. Puukiuas antoi kosteat löylyt, ja välillä säntäsimme ilosta ja kauhusta kiljahdellen pulahtamaan rannan hyiseen veteen. Lapsilla oli mukana kylpyvannat, mutta yhä useammin he tahtovat olla meidän aikuisten kanssa saunassa. Toinen ylälauteella, toinen vähän alempana. Sydämeni hyrräsi onnesta, koko perhe yhdessä.

Oli luvattu sadetta vähän joka päivälle, mutta päivisin ilmassa leijaili vain tihkua. Öisin satoi. Lapset saivat nukahtaa parvella peltikaton rummutukseen, ja minä sekä puoliso makoilimme vilttien alla ja luimme. Samalla kun tahdoin jo valahtaa uneen, halusin nauttia sadekuuron loppuun saakka, lukea vielä yhden kappaleen, pitkittää ajattomuutta.

Ei olisi halunnut lähteä, en vielä.

Mutta nyt olemme kotona, ja keittiössä huriseva kasvikuivuri levittää metsän rauhoittavaa tuoksua koko kotiin. Muu perhe työhuoneen oven toisella puolella, minä työpöydän ääressä vastamelukuulokkeet korvilla. Kirjan käsikirjoituksen seuraavan version on oltava valmiina ensi viikon lopulla. Kauhistuttaa ja ahdistaakin, edelleen ja ymmärrettävästi, mutta samalla mieli on tyyni.

Tekemistä on vielä valtavasti, mutta nyt vain deletoin yhden huonon kappaleen kerrallaan ja kirjoitan uuden hyvän kappaleen yksi kerrallaan. Viilaan, lisään, selvennän. Tiivistän, selvitän, kärjistän. Seuraava loma on jouluna, ja silloin kirja on jo painossa.