Tänään on vanhempainvapaan viimeinen päivä. Viime kuut olen yrittänyt järjestellä duuniasioita sekä käytännössä että henkisellä puolella. Molemmissa on vielä tekemistä.
Mä olen joutunut syömään sanojani vanhempainvapaan aikana, eivätkä hienot visiot ole toteutuneet todellisuuden huitoessa puklurättiruoskalla vihlovia iskuja naamaan. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että totta hitossa vanhempainvapaa jaetaan äidin ja isän kesken. Jos niin ei tee, naiset eivät ikinä nouse palkkakuopasta ja miehet eivät lakkaa ohittelemasta päteviä naistyöntekijöitä, kun ylennyksiä jaetaan.
Naiset eivät saa olla työnantajan silmissä ainoita tikittäviä pommeja, jotka saattavat minä hetkenä hyvänsä ruveta lisääntymään aiheuttaen tolkuttomasti lisäkustannuksia. Työnantajan silmissä miehen pitäisi olla yhtälailla mahdollinen useamman vuoden kotivanhempi kuin mitä naiset ovat nyt. Eivätkä naiset saisi omia itselleen täysin niitä onnen ja toisaalta syvävitutuksen tunteita, joita vanhempainvapaa tarjoaa.
Ja miten kävi. Minähän sen koko vanhempainvapaan olen pitänyt. Ensinnäkään mulla ei ole vakiduunipaikkaa odottamassa toisin kuin Lähiöjepellä, joten tähän luisuttiin ihan huomaamatta. Olisinhan mä voinut jotain duunia etsiä, jotta Lähiöjeppe olisi voinut jäädä kotiin, mutta totta puhuen musta oli yllätyksekseni kiva viettää nämä kuukaudet kotona opetellen äitiyttä. Omin osan vauva-ajasta vain itselleni. Isäkuukausi toki odottaa vielä pitämistään tammikuussa.
Toiseksi tämä järjestely nyt oli vain paljon kätevämpää. Mä täysimetin Minimetä puolivuotiaaksi, ja edelleen tyyppi kiskaisee maitoannoksensa suoraan tankilta noin viisi kertaa päivässä. Olisi tuntunut hölmöltä pumpata maitoa pulloon, varastoida sitä ja kuskailla sitä duunipaikan ja kodin väliä, lämmittää maitoa ja syöttää se sitten lopulta pullosta, kun nyt homma hoitui raottamalla imetyspaidan luukkua.
Tasa-arvon puolestapuhujalle oli hankala myöntää, että on syynsä, miksi äidit hoitavat pääsääntöisesti vauvat ja pitävät vanhempainvapaat. Meidän keississä olisi tuntunut hölmöltä jakaa vanhempainvapaat puoliksi vain siksi, että se on mahdollista, tasa-arvoista ja nykyaikaista, kun käytäntö olisi tehnyt hommasta hitosti hankalampaa. Ja näin minä omilla toimillani pidän naisen euron 80 senttinä.
Vanhempainvapaan jakamiseen liittyvien kannanottojeni lisäksi olen joutunut kiskomaan takaisin mielipiteeni siitä, että meidän lapsi kyllä menee hoitoon heti vanhempainvapaiden loputtua. Mä olen itsekin mennyt yhdeksänkuisena perhepäivähoitajalle, josta mulla on hataria mutta lämpimiä tuntemuksia ja muistoja. Mä olen myös sitä mieltä, että päivähoidossa lapsista tulee itsenäisiä, sosiaalisia ja osa kaveripiirejä, jotka muodostuvat jo varhain. Ja että lapset myös tahtovat nähdä muitakin naamoja kuin äitinsä tai isänsä.
Jälkimmäiseen Minime on alkanut osoittaa kiinnostusta jo nyt. Kotona kitistään ja vängätään, mutta esimerkiksi Stockan lastenhoitohuoneessa hän voisi viettää tunti tolkulla aikaa flirttaillen muiden lasten kanssa. Koko tyyppi ihan tärisee innostuksesta ja nauraa onnesta piukeena, kun näkee muita lapsia. Kunhan siis minä olen näköpiirissä. Vaikka 24/7-ripustautuminen muhun on onneksi jo helpottanut, hoitoon hän ei vielä ole valmis.
Lyhyitä hoitoaikoja vieraalla on koitettu usean kuukauden ajan huonoin tuloksin. Se itku ei ole vain kamalaa ja lohdutonta, se on hysteeristä. Eikä se lopu muiden lohduttelulla, vaan vasta kun minä tulen takaisin. Hoitajien naamasta näkee, miten ne kiroaa mielessään, että taas tuo vaativa kakara. Sanovat, että Minime vie yhden hoitajan kädet kokonaan. Ihan niin kuin en sitä olisi itse tässä huomannut. Tästä lisää myöhemmin, sillä toivon edelleen saavani stoorille onnellisen lopun.
Lisäksi tyyppi ei osaa vielä edes kunnolla konttia, joten en tahdo viedä häntä talvea edellä päiväkotiin, jossa mun kauhuskenaarioissa kiireiset ja vaihtuvat hoitajat sekä opettajat unohtaisivat kävelykyvyttömän lapsen makaamaan lumihankeen. Toivoisin myös, että Minime osaisi edes muutaman sanan, joilla kertoa, miten hoitopäivä on mennyt ja onko hoidossa hyvä olla.
Niinpä ollaankin yritetty Lähiöjepen kanssa rakentaa duuni- ja kotonaolopalikoista tornia, joka ei huoju kovin pahasti. Kodinhoidontuki on anottu ja saatu, mutta pelkälle hoitovapaalle ei toisen ole varaa jäädä. Emme halua tinkiä hyvästä ruuasta ja asuntolainaa on lyhennettävä, joten jotenkin mukaan on saatava myös ansiotuloja.
Onkin lopulta onni, että mulla ei ollut duunia, johon palata. Ei tarvinnut tehdä kuukausia sitten päätöksiä siitä, että jääkö jompikumpi kokonaan kotiin vanhempainvapaan loputtua tai palaanko duuniin. Mä olen toimittajapestipätkien ohessa tai välillä kokopäiväisesti tehnyt töitä myös vapaana toimittajana. Nyt olenkin pyrkinyt elvyttämään vanhat duunikuviot ja paikkaamaan lopetettuja lehtiä ja projekteja uusilla. Yrittäjänä voin itse päättää, miten paljon duunia teen, koska ja minne. Lähiöjepelle moinen ei ole mahdollista. Käytännön syistä 50-lukulainen malli siis jatkuu ja minä jään kotiin. Ja töihin kotona.
Yhtäkkiä myös Lähijepen kolmivuorotyö ja pitkät työpäivät ovat onni. Mä pystyn juosta duuniasioilla hänen viikko- ja päivävapaillaan. Minimen päivä- ja yöuniaikana kaivan läppärin esiin ja alan naputtaa.
Noin niin kuin hienoissa suunnitelmissa. Syyspimeällä on tuntunut raskaalta vetää sama arkishow kuin ennenkin ja lisäksi vielä yrittää tienata jotain – tai nyt vasta edes järjestellä asioita, jotta tulevaisuudessa saisi jotain säästöpossuun laitettavaa. Minime ei oikein vieläkään ymmärrä kunnon päiväunien päälle, joten en voi laskea duunien deadlineja niiden varaan. Iltaisin aivotoimintaa ei ole jäljellä kuin korkeintaan blogin kirjoittamiseen. Perheen yhteisistä vapaapäivistä on tullut mun duunipäiviä, jolloin mä yritän korvatulpat päässä keskittyä työhön, vaikka yksi roikkuu jaloissani kiinni pyyhkien räkäistä nenää housuihini.
Pitäisi lähteä vaikka johonkin kahvilaan kirjoittamaan, mutta kun sitten pitää olla meijereiden kanssa taas hetken kuluttua saatavilla. Tai lypsää pulloon. Ja no myönnetään, on myös ihana välillä pitää taukoa ja ajaa pikkuautoilla rallia Minimen kihertäessä mutsinsa huippuosaamiselle.
Mä leijuinkin kaksi päivää pilvissä pää täynnä uskoa tulevaisuuteen, kun tajusin, että lähellä oleva rakennus puistoineen ei olekaan päiväkoti vaan asukaspuisto. Enhän mä maalaisena tuollaisista ennen ollut  kuullutkaan. Ja siellä voisi olla pelastus hätäpäiviin – puistotäti! Mahdollisuus viedä lapsi sopuhintaista korvausta vastaan ja ilman varoitusta hoitoon muutamaksi tunniksi olisi hätäportti niinä päivinä, kun aika ei riitä. Hoitoaika 9-12 olisi vielä just sitä aikaa, kun mä tykkään työskennellä ja saan eniten aikaiseksi.
Meidän lähipuistossa hoitolapsen pitää osata kävellä, sen tarkempaa ikärajoitusta en löytänyt. Eli siihen on vielä aikaa – ehkä just sopivasti sen verran, että Minime tottuisi ajatukseen myös. Nyt vain pitäisi uskaltautua puistoon tutustumaan myös sen aukioloaikoina, kun aitauksen sisällä pörrää ahdistukseen tarvittava määrä äitejä ja isiä lapsineen. Mä toivon, että puistotäti tulisi tutuksi Minimelle ja että jonain päivänä uskallan ja pystyn Minimen sinne toviksi jättää hoitoon.
Sillä mä olen jäytävän aikapula-ahdistuksen lisäksi myös ihan superinnoissani duuneista. Mä haaveilen omasta tutkijankammiosta, johon pystyisin vetäytymään rauhassa ja suoltamaan koneelle kaikki päässä pyörivät ajatukset. Yksi tietokirjaprojektikin on vireillä, mutta niin alkutekijöissä, että en uskalla vielä huudella mitään. No ja tietty se satukirja-ikuisuusprojekti. Ja pari nettisaitti-idearaakiletta, joista tuskin kuitenkaan tulee koskaan idealeikkiä kummempaa. Niin ja aplikaatio älypuhelimiin.
Blogissakin tulee tapahtumaan ensin pieniä juttuja ja ehkä myöhemmin isompia juttuja. Katsellaan, kaikenlaista on ilmassa, enkä oikein tiedä, mihin kaikkeen rahkeet riittää ja missä tahdon mukana olla.
Että jos vain tähän kaikkeen kyetään, Minime on kotona meidän kanssa ainakin puolitoistavuotiaaksi, eli ensi syksyyn. Siihen asti voi fiilistellä, miten ihanaa olisi, jos tämä toteutuisi Suomessakin.

Jaa: