Olimme tovi sitten nuorimmaisen varhaiskasvatuskeskustelussa päiväkodilla. Ne ajan kanssa otetut kohtaamiset ovat olleet aina tärkeitä. Vasussa on saanut vahvistusta omille ajatuksilleen kasvattajana ja voinut vaihtaa kokemuksia sekä kuulumisia kahdesta aika erilaisesta elinpiiristä, joissa lapsi viettää päiviään.
Samalla olen voinut kiittää lapsen opettajaa ja sitä kautta ryhmän muita aikuisia vielä paremmin kuin pikaisissa kuulumistenvaihdoissa päiväkodin pihalla iltapäivisin. Tämä taisi olla ensimmäinen vasu kuuteen vuoteen, kun en purskahtanut kiitellessäni itkuun. Elämä taitaa olla kohdillaan, kun kiitollisuus päiväkodin olemassaolosta ei enää pursu ylitse kyynelin. Elintärkeä on muuttunut hiljalleen tärkeäksi ilman etuliitteitä.
Mutta sydäntä kipristävä oli tämäkin kerta. Saimme kuulla jotain, mitä en ole tajunnut kaipaavani, mutta jonka silti talletin hätäisenä sanoja suojellen mieleeni.
Hyvin te vedätte.
En muista koskaan saaneeni kiitosta vanhemmuudestani. En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, että sellaista olisi kiva saada. Silloin tällöin joku teistä Lähiömutsin seuraajista saattaa tosin kommentoida, että tahtoisi olla (sitten joskus) vanhempana kuin minä. Se on tietenkin hurjan imartelevaa, vaikka keksin heti sata parempaa äitiysesikuvaa kuin minä.
Mutta nyt saimme puolison kanssa kiitosta vanhemmuudestamme ihmiseltä, joka on tiiviisti osana arkeamme ja nuorimmaiseni lapsuutta. Ihmiseltä, joka näkee minusta ne aamut, jolloin IG Storyn videot eivät kaiken säädön keskellä tule edes mieleenkään ja iltapäivät, kun heti halien jälkeen alkaa kiukuttelu, jota en aina pitkän päivän väsyttämänä jaksaisi. Ihmiseltä, joka lapseni kautta oikeasti näkee vähän syvemmälle perheemme elämään.
Miten hyvältä tuntuukaan saada hyvää palautetta niin herkästä asiasta, että sitä ei ole kehdannut itselleen edes myöntää tarvitsevansa. Ne olivat pieniä viittauksia siihen, miten koti, perheemme tekemiset ja minun sekä puolison oleminen ja kasvatus heijastuvat lapsen kautta päiväkodissa. Ja sitten se:
Hyvin te vedätte.
Vasun jälkeen maistelimme puolison kanssa noita sanoja ja rutistauduimme haliin. Kuluneiden vuosien aikana ollaan vedetty tätä tiimiä pitkälti kahdestaan, kunnes ymmärsimme ja kehtasimme laajentaa vastavuoroista tukiverkostoa ystäviin ja naapureihin. Välillä etenkin oman jaksamiseni kanssa ollaan liikuttu ritisevillä jäillä.
Mutta hitsi vie, meidän pikkutiimi. Hyvin me vedetään.
Täällä toinen äiti, juurikin niillä jäillä, itkee puolestasi. Olette selvinneet ja vieläpä hienosti! Jospa mekin sitten joskus. Ihanaa syksynaikaa!
Voi että, toivottavasti saatte jäät pian kantavammiksi. Pyytäkää rohkeasti apua, rohkeammin kuin minä ja me. Naapureilta, ystäviltä, neuvolasta ja mahdollisilta sukulaisilta. On ihan hullua, miten yksin ja omissa poteroissaan monet lapsiperheet ovat – silloinkin vaikka olisi paljon sosiaalista elämää. Ihminen on laumaeläin, sen kuuluu kasvattaa ja hoitaa poikasiaan laumassa, ei yksin.
Kyllä lapsesta näkee pidemmän hoitosuhteen aikana onko kotona perusasiat kunnossa. Onneksi yleensä onkin ☺️ Valitettavasti ei aina, mutta niissä tilanteissa tehtävä on auttaa ja tukea perhettä arjessa ja kasvatuksessa ja olla lapsen tukena hoitopäivän aikana.
Kyllä omaakin mieltä lämmittää kuulla positiivista palautetta siitä miten lasteni kanssa toimin tai teen yhteistyötä päiväkodin kanssa. Varsinkin arkisissa asioissa on tärkeää saada positiivista palautetta. Se antaa uskoa ja voimia arjen pyöritykseen.
Varhaiskasvatuksen merkitys ennaltaehkäisevässä lastensuojelutyössä on mittaamattoman arvokas, kaikenlaisissa tilanteissa. Myös meidänkaltaisellemme perheelle, jossa ne ns. perusasiat ovat olleet kunnossa, mutta voimavarojen hupeneminen on tehnyt jaksamiseen ja täten eittämättä myös vanhemmuuteen notkahduksen.
Itse en muista aikaisemmin saaneeni päiväkodista hyvää palautetta vanhemmuudestani, lapsista kyllä <3 En toki odota, että minun äitiyttäni pitäisi voidella sanoin päiväkodin toimesta, mutta miten valtavan hyvältä ja arvokkaalta ne sanat tuntuivat.
Juteltiinkin puolison kanssa, että pitäisi enemmän muistaa huomioida lähipiirin vanhempia positiivisin sanoin juurikin heidän vanhemmuudestaan.
Olipa ihanasti sanottu, niin ytimekäs ja tärkeä lause. Joka varmasti niin totta, ihailen suuresti lähiömutsia! Myös eilen juostessa kolmen lapsen ja rattaiden kanssa kinttupolkua vastaan tuli laatikkopyörä, melkein törmättiin ja tämä isä(?) huikkasi vain iloisesti ”hyvää huomenta” ja kuinka siitäkin tuli niin hyvä mieli jatkaa juoksua bussille, pieniä hyviä sanoja.
Niin oli, ytimekäs ja kepeäkin heitto, mutta sisältö niin tärkeä, että en sitä varmasti koskaan unohda <3 Ja voi että, kiitos imarteluista Vaikka, kuten jo kirjoitinkin, ei minussa mitään erityisen ihailtavaa ole – vaikka hyvin vedänkin hihi!
Ihana aamukohtaamine kinttupolulla! Näillä arkisilla kohtaamisilla ja toisten huomiomisella ihan vain vaikka hymyin noissa tilanteissa on niin tärkeää, että ei sitä omissa aamuäreyksissään aina valitettavasti edes muista.
Muistin tämän tekstisi eilen hakiessani lapset päiväkodista. Kuopuksellani on tapana möksähtää aina tullessani hakemaan. Keksii jonkun aiheen ja alkaa kunnon itkun/ kiukun tai sitten vain vänkää ettei halua jotain/ haluaa jotain. Olen ajatellut että ikävä siinä vain purkautuu ja yrittänyt itse olla oikein ekstralempeä ja jaksava. Eilen sitten tytön aloitettua taas komentelunsa hänen opettajansa huudahti: ”mites sä nyt äitille noin puhut! Tää kotiinmenon hetki on iloinen juttu, silloin halataan äitiä ja sanotaan kivoja juttuja.” Taisimme lapsen kanssa molemmat hölmistyä. 😀 itse en ollut tajunnut että voisin tuossa tilanteessa vaatia vähän parempaa käytöstä itseäni kohtaan. Lähtiessä kerroin että menemme kirjastoon ja otin sinne eväät ja siihen sama opettaja ihanasti sanoi: ”Sinä se aina jaksat kaikkea kivaa.” Ihanasti sanottu! En muista itsekään saaneeni vanhemmuudestani kiitoksia ja harvoin niitä myöskään tulee eteenpäin annettua, valitettavasti.
Mäkin olen ajatellut, että ne hetkessä vaihtuvat mielialat päiväkodin pihassa iltapäivisin johtuvat juurikin siitä, että lapsella on ollut ikävä ja mahdollisia päivän aikana tulleita harmeja on helpompi purkaa äitiin. Ja näin varmaan onkin. Mutta enpä ole tosiaan ajatellut, että voisi olla ihan ok, että vaatisin parempaa käytössä niissä tilanteissa.
Ja voi miten ihanasti opettaja huomio sun tekemisen vanhempana <3 Ja tosiaan, pitäisi itsekin muistaa huikata toisille vanhemmille paljon useammin "hyvin te vedätte!".