Tänään alkoi arki. Melkein yhdeksän viikon kesäloman jälkeen kuopus palasi päiväkotiin ja esikoinen aloitti koulun.

Tämän kai yleensä pitäisi olla se hetki, kun pyyhin koulunpihassa kyyneleitä paidanhihaan ja mietin, että ihan justhan se oli vauva.

Mutta siitä hetkestä seitsemän ja puoli vuotta sitten on yksi kokonainen elämä. Yhden koululaisen koko siihenastinen elämä, mutta myös ihan kokonainen uudenlainen elämä minulle. Se vauvavuosi vuonna 2012 on tähdenlentojen päässä. Se tuore äiti silloin oli kuin vauva itsekin; hämmästyneenä uudesta maailmasta, hapuileva ja joka päivä uutta oppiva.

Siitä alkoi uudenlainen ajanlasku, aika ennen äidiksi tulemista ja aika sen jälkeen. Tuntuu, että aikana sen jälkeen on ehtinyt tapahtua enemmän ja merkittävämpiä asioita kuin koskaan sitä ennen.

Vanhemmuuden ääretön avaruus.

Siksi tänään tuntui vain siltä, että jo on aikakin. Tammikuun alun lapsi on kuopinut koulutielle jo pitkään, ja viime vuoden harppaus päiväkodista koulun ohessa olevaan esikouluun tuntui melkein isommalta. Nyt talo ja monet sen ihmisistä ovat jo tuttuja, piha on sama, koulumatka on piirtynyt selkärankaan, luokalla on monta ennestään tuttua ja ruokalan marssijärjestys on rutiinia.

Ehkä siksi itsekään en jaksa stressata pikkuasioista. Lapsi kyllä handlaa tämän kaiken hyvin, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Ja kyllä ne itseäkin mietityttävät asiat siitä ajan myötä selviävät ja osaksi arkea muuttuvat; wilma-tunnukset, kulkemiset iltapäiväkerhoon, lukujärjestys, läksyjen tekeminen ja ajoissa oleminen aamuisin. Ehkä opin jopa muistamaan uusien kavereiden nimet ja joskus ne kavereiden vanhemmatkin ovat jo muuta kuin Penan äiti ja Lissun isä.

Opin varmasti läjän uusia hokemia vanhojen tuttujen ”pesitkö kädet”, ”veditkö vessan” ja ”onko lelupäivä-lelu mukana” rinnalle. Klassikoiksi arvelisin muodostuvan ”onko reppu pakattuna”, ”miten kaikki kynät voivat taas olla hukassa” ,”mitä tuli läksyksi”, ”onhan avaimet mukana” ja ”mihin olet unohtanut puhelimesi”.

Ja ehkä vielä joskus sisäistän sen, että minä olen koululaisen äiti. Minä, joka kaikesta huolimatta en vieläkään oikein osaa sisäistää, että olen saanut niin mahtipontisen ja vaativan nimikkeen kuin olla kahden ihmislapsen äiti. Minun silmissäni koululaisen äiti on jo ihan omalla korokkeellaan.

Ja muistan kyllä hyvin ne ajat, kun sillä korokkeella olivat silmissäni myös päiväkodin isompien lasten vanhemmat.

Kun esikoinen aloitti päiväkodissa pienten puolella, hänen ryhmänsä siirrettiin usein puoli viiden jälkeen isompien puolen pihalle. Silloin silmissäni isojen puolen lapset olivat hurrikaanin lailla melskaavia miniteinejä, jotka jättivät pienet jalkoihinsa. Siksi juoksin työpäivien jälkeen metrolta hikeä noruen päiväkodille, että pienokaiseni ei vain joutuisi sinne isojen huligaanien joukkoon. Siis 3–5-vuotiaiden lasten joukkoon.

Nyt yhtäkkiä kuopukseni on päiväkotinsa vanhinta ikäryhmää, ylpeästi viskari. Juuri sellainen rämäpää ja kaveriporukoidensa kanssa hurrikaanina juokseva, joita aidan toiselta puolelta vuosia sitten järkyttyneenä katselin esikoisen taapertaessa jaloissani.  Mutta niin pieni samalla.

Pieni iso, joka neuvoo nuorempiaan ja osaa kyllä voidella leipänsä itse, vaikka kotona sen aina unohdan. Kai se on kuopuksen taakka olla aina sen perheen vauva, pienin, jonka kasvamista ja kehittymistä ei aina ehdi huomata, kun isompi kasvaa rytinällä edellä kaiken ollessa uutta koko perheelle.

Mutta sinne ne menivät molemmat lapseni,  toinen varhaiskasvatuksen ja toinen koulun huomaan. Toinen huikkasi ”joo joo äiti, moikka!” sännätessään kesken halauksen kavereiden luokse ja toinen lähetti pulpetistaan lentosuukkoja, kunnes fillaroitiin puolison kanssa kahdestaan kotiin.

Ei itketty, vaan heitettiin nauraen yläfemmat. (Vapaus!)

Jaa: