Tänään alkoi arki. Melkein yhdeksän viikon kesäloman jälkeen kuopus palasi päiväkotiin ja esikoinen aloitti koulun.
Tämän kai yleensä pitäisi olla se hetki, kun pyyhin koulunpihassa kyyneleitä paidanhihaan ja mietin, että ihan justhan se oli vauva.
Mutta siitä hetkestä seitsemän ja puoli vuotta sitten on yksi kokonainen elämä. Yhden koululaisen koko siihenastinen elämä, mutta myös ihan kokonainen uudenlainen elämä minulle. Se vauvavuosi vuonna 2012 on tähdenlentojen päässä. Se tuore äiti silloin oli kuin vauva itsekin; hämmästyneenä uudesta maailmasta, hapuileva ja joka päivä uutta oppiva.
Siitä alkoi uudenlainen ajanlasku, aika ennen äidiksi tulemista ja aika sen jälkeen. Tuntuu, että aikana sen jälkeen on ehtinyt tapahtua enemmän ja merkittävämpiä asioita kuin koskaan sitä ennen.
Vanhemmuuden ääretön avaruus.
Siksi tänään tuntui vain siltä, että jo on aikakin. Tammikuun alun lapsi on kuopinut koulutielle jo pitkään, ja viime vuoden harppaus päiväkodista koulun ohessa olevaan esikouluun tuntui melkein isommalta. Nyt talo ja monet sen ihmisistä ovat jo tuttuja, piha on sama, koulumatka on piirtynyt selkärankaan, luokalla on monta ennestään tuttua ja ruokalan marssijärjestys on rutiinia.
Ehkä siksi itsekään en jaksa stressata pikkuasioista. Lapsi kyllä handlaa tämän kaiken hyvin, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Ja kyllä ne itseäkin mietityttävät asiat siitä ajan myötä selviävät ja osaksi arkea muuttuvat; wilma-tunnukset, kulkemiset iltapäiväkerhoon, lukujärjestys, läksyjen tekeminen ja ajoissa oleminen aamuisin. Ehkä opin jopa muistamaan uusien kavereiden nimet ja joskus ne kavereiden vanhemmatkin ovat jo muuta kuin Penan äiti ja Lissun isä.
Opin varmasti läjän uusia hokemia vanhojen tuttujen ”pesitkö kädet”, ”veditkö vessan” ja ”onko lelupäivä-lelu mukana” rinnalle. Klassikoiksi arvelisin muodostuvan ”onko reppu pakattuna”, ”miten kaikki kynät voivat taas olla hukassa” ,”mitä tuli läksyksi”, ”onhan avaimet mukana” ja ”mihin olet unohtanut puhelimesi”.
Ja ehkä vielä joskus sisäistän sen, että minä olen koululaisen äiti. Minä, joka kaikesta huolimatta en vieläkään oikein osaa sisäistää, että olen saanut niin mahtipontisen ja vaativan nimikkeen kuin olla kahden ihmislapsen äiti. Minun silmissäni koululaisen äiti on jo ihan omalla korokkeellaan.
Ja muistan kyllä hyvin ne ajat, kun sillä korokkeella olivat silmissäni myös päiväkodin isompien lasten vanhemmat.
Kun esikoinen aloitti päiväkodissa pienten puolella, hänen ryhmänsä siirrettiin usein puoli viiden jälkeen isompien puolen pihalle. Silloin silmissäni isojen puolen lapset olivat hurrikaanin lailla melskaavia miniteinejä, jotka jättivät pienet jalkoihinsa. Siksi juoksin työpäivien jälkeen metrolta hikeä noruen päiväkodille, että pienokaiseni ei vain joutuisi sinne isojen huligaanien joukkoon. Siis 3–5-vuotiaiden lasten joukkoon.
Nyt yhtäkkiä kuopukseni on päiväkotinsa vanhinta ikäryhmää, ylpeästi viskari. Juuri sellainen rämäpää ja kaveriporukoidensa kanssa hurrikaanina juokseva, joita aidan toiselta puolelta vuosia sitten järkyttyneenä katselin esikoisen taapertaessa jaloissani. Mutta niin pieni samalla.
Pieni iso, joka neuvoo nuorempiaan ja osaa kyllä voidella leipänsä itse, vaikka kotona sen aina unohdan. Kai se on kuopuksen taakka olla aina sen perheen vauva, pienin, jonka kasvamista ja kehittymistä ei aina ehdi huomata, kun isompi kasvaa rytinällä edellä kaiken ollessa uutta koko perheelle.
Mutta sinne ne menivät molemmat lapseni, toinen varhaiskasvatuksen ja toinen koulun huomaan. Toinen huikkasi ”joo joo äiti, moikka!” sännätessään kesken halauksen kavereiden luokse ja toinen lähetti pulpetistaan lentosuukkoja, kunnes fillaroitiin puolison kanssa kahdestaan kotiin.
Ei itketty, vaan heitettiin nauraen yläfemmat. (Vapaus!)
Siis aivan ihana kirjoitus jälkeen sinulta! Minun esikoinen aloittaa viskarina kesän jälkeen vasta syyskuussa… Kuopus siirtyy isojen puolelle nyt 3.5 vuotiaana… Itse ihmettelen välillä että missä välissä olen kahden pojan ja noin ”ison” pojan äiti.. Tuntuu välillä oudolta kun sitä pysähtyy ajattelemaan. Ja kyllä nyt huomaan kohta 5v jo kuopivan kohti koulumaailmaan niin isolta hän välillä tuntuu ja silti on pieni. Ero 1.5v nuorempaan veljeen on suuri vaikka leikit sujuvat jo välillä hyvin… Ihanaa syksyä teidän perheelle.
Voi kiitos kauniista palautteesta <3 Mäkin muistan, kun molemmat lapset olivat yhtäkkiä molemmat päiväkodin isojen puolella. Siis SIELLÄ isojen puolella, jota aidan toiselta puolelta kauhun ja pelon sekaisin tuntein katselin 😀
Ihanaa syksyä myös teidän perheelle <3
Mahtava kirjoitus! Mun pienin kolmesta, 1,5-vuotias, aloitti tällä viikolla päiväkodin. Ei itkettänyt. Olen sen jo kaksi kertaa käynyt läpi ja tiedän, että siellä pärjätään. <3
Se taitaa tosiaan helpottaa, kun kokemusta on. Tirautinkohan mä kuopuksen aikana kyyneltä? En muista. Mutta sen muistan, miten rääyin suorastaan hysteerisenä pari ekaa viikkoa esikoisen päiväkodin aloituksesta joka kerta, kun portin suljin. Ja pari kuukautta kaikki tuntui niiin, en tiedä, väärältä. Ja lapsihan oli ihan fine, alun harjoittelun jälkeen. Minä olin se, jolle muutos oli iso ja koskettava.
Meidän harppaus oli se että kuopus aloitti reilua kuukautta vaille kahdenvanhana päiväkodin, esikoinen siirtyi isompien ryhmään ja minä palasin nyt ihan kunnolla oikeasti töihin. Aloitus on ollut meille kuitenkin aika pehmeä. Kuopus on kulkenut viikon ikäisestä mukana hakemassa siskoa, vasuvierailupäivänä ollut mukana menossa ja joskus ollaan ihan huvikseen jääty hengailemaan päiväkodin pihalle isossiskon ulkoiluun odottelemaan neuvola-aikaa tms. kun kerran hoitajat ovat sanoneet että saa jäädä. Hän aloittikin hoidon hymyssä suin ja nyt kun oli neljäs hoitopäivä takana en meinannut saada häntä mukaan hiekkalaatikolta. Se kertoo että hänellä on siellä kaikki hyvin ja hän viihtyy <3
Isompi lapsi siirtyi isompien ryhmään ja jännitti hurjasti, mutta nyt on jo innoissaan. On saanut uusia kavereita ja hänelläkin kaikki oikein hyvin. Selkeästi pidemmät päiväkotipäivät väsyttävät häntä, mutta edelleen mieli on hyvä ja innolla mennään hoitoon.
Minä taas tein keikkaa jo toukokuun puolella muutaman viikon ajan kun mies oli omilla lapsenhoitovapaillaan. Eri työyksiköt tulivat tutuiksi (nekin jotka eivät olleet ennestään tuttuja) ja aika paljon tutustuin myös niihin ihmisiin joiden kanssa nytkin työskentelen. Vaikka tämä on taas meri jonka rantoja ei näy (kun ensikertaa vuosiin olen töissä niin ettei edessä siinnä äitiysvapaat tai edes yritystä järjestää olosuhteita sellaiseksi että pääsisi noille vapaille) niin ollaan kaikki minusta aika hyvällä energialla ja innolla tartuttu uuteen arkeen. Asiat ovat tarpeeksi tuttuja, mutta silti uusia ja hyvällä tavalla jännittäviä.
En ehtinyt edes itkeä kuopuksen ensimmäistä hoitopäivää kun itselläni oli samaan aikaan ensimmäinen työpäivä ja vielä lomaileva mies vei tytöt hoitoon. Nyt tuolle itkulle ei enää olekaan tarvetta.
Kuulostaa ihanan lempeältä laskulta arkeen koko perheelle <3
Mä muistan, miten jännitin esikoisen siirtymistä isojen puolelle, tuolla tekstissä mainitsemistani syistä. Siinä olikin tottelemista minun lisäkseni myös lapselle. Ja meillä puoliso on hoitanut pääasiallisesti molempien lasten päiväkotiharjoitteluviikot. Ihan vain siksi, että hänellä on enemmän vapaita päiväaikaan, mutta myös siksi, että mä olisin herkkyydelläni vaan ollut sekoittamassa pakkaa.
Meidänkin arki tuntuu nyt hyvältä varmaankin juuri tuon takia: Asiat ovat tarpeeksi tuttuja, mutta silti uusia ja hyvällä tavalla jännittäviä.
Jotenkin mua aina on herkistänyt enemmän ne kevään hetket. Kun päättyy eskari, kun päättyy ekaluokka… en tiedä miksi. Mutta silloin kun jätin lapseni ekan kerran yksin (siis ilman minua) 2v.2kk vanhana päiväkotiin, silloin itkin. Se oli kamalaa. Muut siirtymät eivät ole itkettäneet. Ekan luokan aloitus meni siinä sinä, kun oma uusi työpaikka vaati minun keskittymisen ja jännittämisen. Mies hoiti ekaluokkalaisen ekat viikot ollen aamuisin turvana, joten mitä sitä itkemään ja stressaamaan. Ja hyvin meni. Nyt olen ihmeissäni miettinyt, että mitä ihmettä, en ole tosiaankaan enää pikkukoululaisen äiti. 5-luokkalainen taitaa olla jo aika iso, vaikka vielä alakoululainen onkin.
Mähän olen ihan mahdoton keväträäkyjä! Ei riitä kyyneleet, vaan ihan räkää valuen olen kiitellyt varhaiskasvatuksen henkilökunnan aina keväisin ja kokenut haikeutta, luopumisen tuskaa, kiitollisuutta ja onnea samaan aikaan. Että ehkä mä itken ne ekaluokan kyyneleet sitten keväällä 🙂
Ja no joo, esikoisen päiväkodin aloitus oli ihan kamalaa, mulle siis. Oonkin monesti sanonut, että onneksi ei enää koskaan tarvitse olla päiväkotiaan aloittavan esikoisen äiti. Sen verran tunnevuoristorataa se mulle oli, parinkin kuukauden ajan.
Meillä alkaa ekaluokka vasta maanantaina (kääk) ja tähän todella ne voivottelut mun vauvasta!! Vaikka niinkuin totesit, niin kyllä niistä esikoisen vauva-ajoista tuntuu olevan yksi ihmisikä…
Seitsemän ja puolivuotias, niin pysäyttävä ajatus, koska mun esikoiseni on syntynyt aivan loppuvuodesta ja näin ollen menee kouluun nyt kuusi ja puolivuotiaana. Siinä on vuoden ero, joka ei ole koskaan aiemmin tuntunut minusta yhtä isolta, kuin näin ekaluokkalaisen äitinä! Meidän lapset ovat samanikäisiä, vaikka välissä on vuosi elettyä elämää, opittuja taitoja, kehittymistä…
Olen tätä pohtinut kyllä aiemminkin, sillä kuopus on syntynyt vuoden ensimmäisinä päivinä ja näin ollen viettää vuoden kauemmin päiväkodissa ja on vuoden kypsempi kouluun. Mikä pojan ollessa kyseessä ei kenties ole ollenkaan huonompi juttu!
Minä ja tyttäreni, molemmat loppuvuoden lapsia. Täytyy uskoa, että kyllä se mun fiksu, sanavalmis ja ajatteleva tyttöseni hyvin pärjää koulutiellään ja sieltä ponnistaa opintoihin ja elämään. Vaikka nuorempana aloittaa.
Tästä voi nyt lukea ihan suorasta tekstistä, että kyllä se äitiä varmaan jännittää enemmän miten se koulu ja kouluunmeno alkaa sujumaan kun päivät ovat lyhyitä. Mitä jos kaikki kaverit menevät koulun jälkeen kotiin ja esikoinen iltapäiväkerhoon. Löytääkö luokkaansa, muistaako oikeat tavarat, muistetaanko tehdä läksyt alkuinnostuksen jälkeen, entäs se kotiavain (kääk, tajusin just ettei sitä ole teetetty), löytääkö kavereita jne loputtomiin…
Noh, maanantaina tyttöreni todennäköisesti ilmoittaa minulle, että moi moi mene jo kyllä mä pärjään!
Joo, se melkein vuoden ikäero varmasti tuntuu tässä vaiheessa ekaluokkaa, mutta hyvin ne sinne sekoittuu 🙂 Sitten seuraavan kerran teininä tai viimeistään 18-vuotispäivää odotellassa kuukausilla on taas väliä 😀
Hurjasti iloa ja tsemppiä koulutaipaleen aloitukseen! Tää kaksipäiväinen, mitä sitä meillä on takana, on ollut niin niin upea sekä lapselle että meille vanhemmille. Jos lapsi itsenäistyi rytinällä kesän aikana, nyt on vedetty sellaisia harppauksia, että todellakin tunnen, että meillä asuu KOULULAINEN.