Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Siihen minä heidät sain juuri ja juuri houkuteltua laittamaan muutaman siemenen kotipihan kasvulaatikon multaan. Sitten taas juostiin toisaalla pihalla leikkivien kaverien luokse. Tässä tajuaa ajan kuluneen kolmen vuoden takaiseen arkikuvasarjaan. Puhumattakaan kuuden vuoden takaisesta.

Sellaisia luontevia arkikuvatilanteita, kun ollaan koko kolmikko samoissa puuhissa ja ihan kiinni toisissamme, on nykyään enää vähän. Tai ne ovat niin ohikiitäviä, että ei siinä ehdi kameraa edes miettiä. Nykyään pitää vähän maanitella kuvaan, muistuttaa, että he tahtoivat monen varmistelun jälkeen itsekin lähteä tähän projektiin taas. Ja niin he pyöräyttävät silmiään, juoksevat hetkeksi rinnalle vain sännätäkseen sitten taas muualle.

Ja minä, joka vielä kolme vuotta sitten kaipasin kuollakseni tilaa ympärilleni, huomaankin yhtäkkiä kaipaavani lapsia syliini.

On samaan aikaan haikeaa ja niin tolkuttoman ihanaa, että elämä on nyt tätä. Voidaan touhuilla samassa kodissa, pihassa, mökkimetsässä. Olla lähellä, mutta silti omissa puuhissamme. Meillä on meidän yhteinen perhe-elämä, mutta jokaisella myös omat elämät sen rinnalla. En enää ole aikoihin tiennyt kaikkea, mitä lapsieni elämässä tapahtuu. Alkuun se kauhistutti, kunnes tajusin päästää irti. Näin sen kuuluu mennäkin.

Minä olen täällä aina heitä varten, mutta he eivät minua varten.

Silti huomaan sentimentaalisena muistelevani niitä hetkiä, kun yhdessä on hoivailtu pieniä laatikkoviljelmiämme ympäri kaupunkia. Silloin aikana ennen palstaa. Silloin kun kurahousut vielä laitettiin jalkaan ja pienien omien kastelukannujen kanssa kuljettiin hurjan tärkeinä ja tomerina. Missä lie ne kannut nyt edes ovat, muissa leikeissä sinne ja tänne kulkeutuneet.

Kyllä minä heistä yhä usein saan seuraa viljelypuuhiin, nykyään heistä on jo ihan oikeasti apuakin. He kastelevat, keräävät katetta ja leikkaavat heinää. Mutta yhä useammin saan puuhailla viljelmillä yksinäni. Eli juuri siten, mikä oli suurin haaveeni, yhä on. Nautin, että saan tehdä itsekseni, huoletta ja keskeytyksettä. Ja samalla haikailen niiden aikojen perään, kun pienet sormet kävivät napsimassa mansikat ennen kuin ne ehtivät edes kypsyä, kukat revittiin irti ja siemeniä kylvettiin yhden sijasta niin paljon kuin taaperon kouraan mahtuu.

Olen alkanut uhkaavasti siirtyä niiden vanhempien seuraan, joilla aika on kullannut muistot. Vielä sentään tajuan itse liukumiseni kohti unohdusta ja pilvipoutaisia muistoja, joten rajaa ei ole täysin ylitetty.

Niin ja ne siemenet. Minä kylvin loput siemenet itse viljelylaatikkoon. Rukolaa ja romaansalaattia, laatikossa talvehtineiden kahden erilaisen mintun joukkoon. Viime kesän viimeiset mintut nautittiin teenä pari kuukautta sitten. Lapsetkin halusivat omat kupillisensa, ihan vain koska minttu oli itse kasvatettu.

Jaa: