Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Siihen minä heidät sain juuri ja juuri houkuteltua laittamaan muutaman siemenen kotipihan kasvulaatikon multaan. Sitten taas juostiin toisaalla pihalla leikkivien kaverien luokse. Tässä tajuaa ajan kuluneen kolmen vuoden takaiseen arkikuvasarjaan. Puhumattakaan kuuden vuoden takaisesta.
Sellaisia luontevia arkikuvatilanteita, kun ollaan koko kolmikko samoissa puuhissa ja ihan kiinni toisissamme, on nykyään enää vähän. Tai ne ovat niin ohikiitäviä, että ei siinä ehdi kameraa edes miettiä. Nykyään pitää vähän maanitella kuvaan, muistuttaa, että he tahtoivat monen varmistelun jälkeen itsekin lähteä tähän projektiin taas. Ja niin he pyöräyttävät silmiään, juoksevat hetkeksi rinnalle vain sännätäkseen sitten taas muualle.
Ja minä, joka vielä kolme vuotta sitten kaipasin kuollakseni tilaa ympärilleni, huomaankin yhtäkkiä kaipaavani lapsia syliini.
On samaan aikaan haikeaa ja niin tolkuttoman ihanaa, että elämä on nyt tätä. Voidaan touhuilla samassa kodissa, pihassa, mökkimetsässä. Olla lähellä, mutta silti omissa puuhissamme. Meillä on meidän yhteinen perhe-elämä, mutta jokaisella myös omat elämät sen rinnalla. En enää ole aikoihin tiennyt kaikkea, mitä lapsieni elämässä tapahtuu. Alkuun se kauhistutti, kunnes tajusin päästää irti. Näin sen kuuluu mennäkin.
Minä olen täällä aina heitä varten, mutta he eivät minua varten.
Silti huomaan sentimentaalisena muistelevani niitä hetkiä, kun yhdessä on hoivailtu pieniä laatikkoviljelmiämme ympäri kaupunkia. Silloin aikana ennen palstaa. Silloin kun kurahousut vielä laitettiin jalkaan ja pienien omien kastelukannujen kanssa kuljettiin hurjan tärkeinä ja tomerina. Missä lie ne kannut nyt edes ovat, muissa leikeissä sinne ja tänne kulkeutuneet.
Kyllä minä heistä yhä usein saan seuraa viljelypuuhiin, nykyään heistä on jo ihan oikeasti apuakin. He kastelevat, keräävät katetta ja leikkaavat heinää. Mutta yhä useammin saan puuhailla viljelmillä yksinäni. Eli juuri siten, mikä oli suurin haaveeni, yhä on. Nautin, että saan tehdä itsekseni, huoletta ja keskeytyksettä. Ja samalla haikailen niiden aikojen perään, kun pienet sormet kävivät napsimassa mansikat ennen kuin ne ehtivät edes kypsyä, kukat revittiin irti ja siemeniä kylvettiin yhden sijasta niin paljon kuin taaperon kouraan mahtuu.
Olen alkanut uhkaavasti siirtyä niiden vanhempien seuraan, joilla aika on kullannut muistot. Vielä sentään tajuan itse liukumiseni kohti unohdusta ja pilvipoutaisia muistoja, joten rajaa ei ole täysin ylitetty.
Niin ja ne siemenet. Minä kylvin loput siemenet itse viljelylaatikkoon. Rukolaa ja romaansalaattia, laatikossa talvehtineiden kahden erilaisen mintun joukkoon. Viime kesän viimeiset mintut nautittiin teenä pari kuukautta sitten. Lapsetkin halusivat omat kupillisensa, ihan vain koska minttu oli itse kasvatettu.
Kiitos taas Hanne hienosta kirjoituksestasi. Kuvaat niin hyvin niitä tunteita ja ajatuksia joita kohti minä olen ihan juuri menossa. Vielä nuorempi, juuri 5-vuotias, käpertyy päivittäin syliini. Mutta on jo hetkiä jolloin sekä hän että isoveli ovat omissa leikeissään ja minä omissa puuhissani. Nämä pienet hetket on kauan kaivattua luksusta, mutta toisaalta tiedostan, että en halua pelkästään niitä. Jännää tämä elämä, toiveet ja ajan kulku. Ihanaa kesää teille!
Kiitos kiitoksista, ihanaa että luit! Ja voi kyllä, niin jännää tämä elämä, ristiriitaiset ja ehkä siksi tasapainossa olevat toiveet ja onnenhetket.
Tiedätkö nämä sun postaukset on jotenkin niin ihania. Aloin lukea Lähiömutsia jo kauan ennen omia lapsia ja nyt olen raskaana ja vajaan 2-vuotiaan taaperon äiti. On ollut ihana selata arkistoja ja lukea postauksia teidän pikkulapsiajoilta, mutta samalla myös nämä isompien lasten vanhemman tekstit kolahtavat. Tunnistan niin hyvin tuon, että haluaisi puuhailla rauhassa itsekseen ja haikailee, että sitten, kun lapset on isompia… Vaikka toisaalta takaraivossa tajuaa, kuinka arvokasta on, että tämä pieni innokas ja ihana taapertaja tahtoo olla mukana kaikessa. Ei tää ikuisesti kestä. Ja molemmissa on varmasti puolensa, sekä pikkulapsivaiheessa että isompien lasten äitiydessä <3
Voi miten kiva palaute, kiitos! On aina mahtavaa kuulla, että ikivanhat postauksetkin tuovat iloa, vaikka samalla itseäni moni niistä postauksista kauhistuttaa ja vielä useampi saa pyörittelemään silmiään 😀
Kivaa kesää sinne ja hyviä vointeja loppuraskauteen!
Meillä nuorempi on vielä kolme, ja olen joskus niin turhautunut siihen, miten paljon lapsi tarvitsee huomiota ja seuraa. Olisi niin paljon asioita joihin haluaisin saada keskittyä ja tehdä rauhassa. Tai vaikka vain niin väsyneitä päiviä, että toivoisi voivansa vain olla ihan omissa oloissaan ilman, että koko ajan joku kipeää syliin, haluaa jotain tai häseltää jotain, joka vaatiikin aikuisen huomion.
Toisaalta kun vanhin lapsi on jo kahdeksan, ja tiedän miten tämä vaihe tosiaan joskus loppuu..kohta ei ole ketään, joka asettelee jonkun tötterön tai sukan kaikkien pehmolelujen päälle, ja ilmoittaa olevansa joulupukki ja tässä ovat tontut. Eikä ketään, joka kömpii monta kertaa päivässä syliin antamaan pusuja.
Oi, been there, done that. Tiedän niin hyvin, mistä puhut. Vaikka aika alkaakin kullata muistot 😀 Asioiden tekeminen rauhassa ja keskeytyksettä on IHANAA, mutta niin on myös syliin kompivät lapset.
Meillä on jo teinejä (tai en tiedä onko tuo 12v poika vielä teini, hän kun on poika ja se nuorempi…) ja silloin harvoin, kun 14v tytär sanoo, et tänään mä voin lähteä sun kanssa kirppikselle niin sitten sinne todellakin lähdetään ja vietetään aikaa yhdessä. Se on niin harvinaista herkkua! Tai esim iskän kanssa kalaan, kyllä hän lähtee jos tytär sitä ehdottaa, silloin harvoin. Mutta näin se menee, kaverit on niin todella tärkeitä ja hyvä niin. Meillä on koettu sekin aika, kun niitä ei ollut ja siitä seurasi vaikka ja mitä ja silloin äitiä tarvittiin paljon ja välillä jopa ison tytön viereen nukkumaan.
Aika menee vaan liian nopeasti. Toivoin silloin lasten ollessa pieniä välillä, että aika pysähtyisi ja toisessa hetkessä toivoin, että olispa ilta ja he jo nukkuis 😉
Näinhän se on, kaverit ovat todella tärkeitä, ja niinhän sen kuuluu mennäkin. Ja saa olla niin onnellinen, että kaverita on, voisi tosiaan olla toisinkin.
Ah joo, tuttua, että välillä on miettinyt ja mietin, että voisipa aika pysähtyä tähän. Mutta lasten ollessa pieniä, aika usein mietti, että olisivatpa jo unessa 😀 Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä, niinhän sitä sanotaan.
Ehkä alatte siirtyä sellaiseen vaiheeseen, jossa siloittelemattomat ja luonnostaan tulevat arkikuvat ovat sitä, että ette enää ole joka kerta samassa kuvassa. Luonteva osa perheen kasvutarinaa.
Minä elän juuri nyt sellaista vaihetta, jossa en saa mitään tarpeeksi, mutta samalla kaikkea liikaa. Jos haluaisin sylitellä ja pusutella lapsia oikein kyllikseni niin he antavat sen yhden halin ja juoksevat pois, mutta jos tarvitsen omaa tilaa ja aikaa niin kiipeävät syliin, pyörivät jaloissa ja esittelevät piirustuksiaan. Esikoinen täyttää tänään seitsemän ja kuopus on kolme. Saan maistiaisia omasta rauhasta sekä haleista. Vähän kuin muistoja valokuvaalbumissa ja trailereita tulevaisuudesta.
Juuri tällaisia rehellisiä arjen kuvauksia rakastan blogissasi. Olet taitava kuvaamaan tunnelmia ja kokemuksia ja ne ovat aina parhaita postauksia.
Kiitos kivasta palautteesta <3
Nyt luontevasti joka viikko tulevat arkikuvat olisivat tosiaan sellaisia, joissa ei oltaisi koko kolmikko aina samassa kuvassa. Sarjan ihanuus on kuitenkin ollut just se, että siinä on ollut aina kaikki me kolme, ajankulun on voinut nähdä ihmisistäkin. Mutta enpä usko, että tälle sarjalle jatkoa enää kolmen vuoden päästä saadaan, ainakaan tällä konseptilla 🙂
Mitään ei tarpeeksi, mutta samalla kaikkea liikaa – story of my life! 😀 Jännän tasapanoista kyllä ollut viime aikoina, kasvutarinaan saattaa liittyä sekin.
Kivaa juhlapäivää sinne!