Olimme tovi sitten nuorimmaisen varhaiskasvatuskeskustelussa päiväkodilla. Ne ajan kanssa otetut kohtaamiset ovat olleet aina tärkeitä. Vasussa on saanut vahvistusta omille ajatuksilleen kasvattajana ja voinut vaihtaa kokemuksia sekä kuulumisia kahdesta aika erilaisesta elinpiiristä, joissa lapsi viettää päiviään.

Samalla olen voinut kiittää lapsen opettajaa ja sitä kautta ryhmän muita aikuisia vielä paremmin kuin pikaisissa kuulumistenvaihdoissa päiväkodin pihalla iltapäivisin. Tämä taisi olla ensimmäinen vasu kuuteen vuoteen, kun en purskahtanut kiitellessäni itkuun. Elämä taitaa olla kohdillaan, kun kiitollisuus päiväkodin olemassaolosta ei enää pursu ylitse kyynelin. Elintärkeä on muuttunut hiljalleen tärkeäksi ilman etuliitteitä.

Mutta sydäntä kipristävä oli tämäkin kerta. Saimme kuulla jotain, mitä en ole tajunnut kaipaavani, mutta jonka silti talletin hätäisenä sanoja suojellen mieleeni.

Hyvin te vedätte.

En muista koskaan saaneeni kiitosta vanhemmuudestani. En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, että sellaista olisi kiva saada. Silloin tällöin joku teistä Lähiömutsin seuraajista saattaa tosin kommentoida, että tahtoisi olla (sitten joskus) vanhempana kuin minä. Se on tietenkin hurjan imartelevaa, vaikka keksin heti sata parempaa äitiysesikuvaa kuin minä.

Mutta nyt saimme puolison kanssa kiitosta vanhemmuudestamme ihmiseltä, joka on tiiviisti osana arkeamme ja nuorimmaiseni lapsuutta. Ihmiseltä, joka näkee minusta ne aamut, jolloin IG Storyn videot eivät kaiken säädön keskellä tule edes mieleenkään ja iltapäivät, kun heti halien jälkeen alkaa kiukuttelu, jota en aina pitkän päivän väsyttämänä jaksaisi. Ihmiseltä, joka lapseni kautta oikeasti näkee vähän syvemmälle perheemme elämään.

Miten hyvältä tuntuukaan saada hyvää palautetta niin herkästä asiasta, että sitä ei ole kehdannut itselleen edes myöntää tarvitsevansa. Ne olivat pieniä viittauksia siihen, miten koti, perheemme tekemiset ja minun sekä puolison oleminen ja kasvatus heijastuvat lapsen kautta päiväkodissa. Ja sitten se:

Hyvin te vedätte.

Vasun jälkeen maistelimme puolison kanssa noita sanoja ja rutistauduimme haliin. Kuluneiden vuosien aikana ollaan vedetty tätä tiimiä pitkälti kahdestaan, kunnes ymmärsimme ja kehtasimme laajentaa vastavuoroista tukiverkostoa ystäviin ja naapureihin. Välillä etenkin oman jaksamiseni kanssa ollaan liikuttu ritisevillä jäillä.

Mutta hitsi vie, meidän pikkutiimi. Hyvin me vedetään.

Jaa: