Kuulitteko tuossa pari viikkoa sitten kummallista kolahtelua ja rytinää? No kas kun yksi osanen kasvatusperiaatteistani siellä romahteli alas. Käytiin silloin ostamassa lapselle hänen ensimmäiset meikkinsä.
Meikkejä 7-vuotiaalle. Se on tietenkin todella kyseenalaista, vääristynyttä ja kaikella tavalla vastaan ideaaliajatustani siitä, minkälainen on lapsuus.
Viimeisen parin vuoden aikana aloin kuitenkin hiljalleen kyseenalaistaa periaatteitani.
Minä en lapsuudessani koskaan ollut kummoisen kiinnostunut meikeistä, mikä johtui varmasti pitkälti siitäkin, että oma äitini ei niitä juurikaan käyttänyt tai käytä. Ystävien luona kyllä leikittiin maalaamalla luomet sinisellä ja piirtämällä huulet ja vähän ylikin pinkillä. Muistan miten erityiseltä tuntui, kun joku aikuinen lakkasi kynteni.
Ensimmäiset meikkini taisin hankkia viidennellä luokalla. Pari vuotta itseäni vanhemman pikkuserkun kanssa ostettiin taskurahoillamme Vaasan Anttilasta samanlaiset Anytimen poskipunat vaaleansinisessä rasiassa ja vadelman sävyiset huulipunat. Niitä sitten sudittiin tärkeän näköisenä yhdessä naamaamme. Sinä & Minä -lehdestä opin, mitä tarkoittavat meikkivoide ja puuteri, miten niitä levitetään ja että meikit myös pitää pestä pois iltaisin.
Nyt vuosikymmeniä myöhemmin viikkoon mahtuu yksi tai kaksi päivää, kun meikkaan. Monesti ei sitäkään. Välillä sutaisen vain huulipunaa. Yleensä lähden ihan samalla naamalla juhliinkin, mutta toisinaan on kiva meikkileikkiä ajan kanssa.
Ja joku kerta, kun meikkaan, lapsi katsoo sitä haltioissaan, tahtoen oppia ja ymmärtää kaiken, mitä teen. Sama juttu vaikkapa saunassa. Lapsi tahtoo kosmetiikkatuotteistani käyttää kaikkia, joita vain annan. Siksi kuorimme toistemme jalkoja ja rasvaamme toistemme selät. Hän haluaisi testata tietenkin myös meikkejäni, ja oli kimuranttia yrittää selittää, että miksi minä saan meikata ja hän ei.
En halua yhdistää meikkeihin niihin itselleni liittyviä vinksahtaneita, turhamaisia ja jopa seksuaalisia mielikuvia, sillä lopulta meikit ovat vain itsensä ehostamista yhdellä asteella enemmän, siinä kuin tuulen tuivertamien hiusten harjaaminen tai ryppyisen paidan silittäminen. Mitään niistä ei ole pakko tehdä, minkään niistä ei ainakaan pitäisi arvottaa ihmistä ja ilmankin voi olla.
Siksi en myöskään tahdo sanoa, että lapset eivät tarvitse meikkiä, sillä ei kukaan aikuinenkaan tarvitse. Mutta jos joku tahtoo silittää paitansa, pitää hiuksensa mintissä ja meikata, sitäkään ei pitäisi arvostella suuntaan tai toiseen.
On ymmärrettävää, että lasta turhautti, että kaiken tämän toisaalta mutta sitten kuitenkin -selittelyjeni jälkeen ei ollut mitään järkevää syytä sille, että lapset eivät meikkaa, mutta aikuiset saavat halutessaan meikata. Hän kyseenalaisti, miksi meikkaan hänet Halloween-juhliin, naamiaisiin tai pääsiäisen virpomisreissuille, mutta muulloin siihen on ehdoton kielto.
Pikkuhiljaa aloinkin miettiä, voisiko kieltoa hieman pehmentää. Haluan tukea lapsen kiinnostuksen kohteita, ja näyttäisi siltä, että yksi niistä on meikkaaminen. Vaikka se ei ole minulle tärkeä aihe, lapselle se mitä luultavammin on merkityksellinen juttu. Minun toiveeni hänen kiinnostuksenkohteistaan ovat oikeasti minun kiinnostuksenkohteitani, eivät hänen. Pohdiskelin tätä asiaa lapsen itsensä kanssa ja totesin, että ehkäpä hänestä tulee vielä maailmankuulu meikkitaiteilija. Miksi se olisi lapselle sen huonompi haave tuettavaksi kuin taidemaalarin tai kuvanveistäjän ammatti?
Hiljalleen vaihtuneen mielipiteeni sineitöi se, kun lapsi alkoi meikata kavereidensa luona. Naamat oli vedelty kirjavaksi H&M:n meikeillä ja TOPmodel-lehtien mukana tulevilla paleteilla. Päätin, että jos nyt näemmä sitten meikataan, tehdään se mahdollisimman hellävaraisilla tuotteilla ja tökkimättä samoja siveltimiä silmiin viidentoista kaverin kanssa ristiin. Ja että samalla voin myös opettaa vähän meikkitekniikoita ja etenkin kiinnittää huomiota meikkauksen hygieniaan.
Painelimme siis Ruohonjuureen, josta lapsi sai valita edullisen luonnonkosmetiikkasarja Bohon valikoimista poskipunan ja huulipunan. Niistä molemmista irtoaa väriä meikkileikkien verran, mutta esimerkiksi huulipuna näyttää huulilla onneksi enemmänkin huulikiillolta. Laveralta löytyi räyheän värinen luomiväripaletti. Ostin lapselle lisäksi Ecotoolsin meikkisiveltimet. Meikinpoistossa toimivat jo kotoa löytyneet Dr. Hauschkan öljyinen meikinpoistoaine ja Murumurun hellävarainen puhdistusvaahto.
Säännöt meikkaamiseen ovat kuitenkin selvät, eikä niitä ole kyseenalaistettu. Kouluun ei meikata. Arkena ei meikata. Viikonloppuna saa meikata, samaten kuin juhliin. Silmämeikkisiveltimet ovat henkilökohtaisia, eikä niitä lainailla kavereiden kanssa. Meikit pestään iltaisin huolella pois.
Viikonloppuisin meillä siis meikataan – ja millä innolla sekä täpinällä! Seitsemänvuotiaan meikkitaiteilijan toimesta poskipunaa poskiinsa ovat saaneet niin kaverit, veli, isi kuin minäkin. Ristiriitaista se silti on, ja minulla opettelemista siinä, että yritän elää, kuten opetan: leikkiä se meikkikin vain on.
Minä en omista tällä hetkellä yhtään meikkiä. Tai ainakaan yhtään sellaista joka olisi vielä käyttökuntoinen. Minun on hankala hyväksyä ja katsoa sitä kun lapsi meikkaa. Hänellä on huulipuna joka tuli jonkun matkaviihdykkeeksi ostetun hömppälehden mukana. Olen yrittänyt olla kieltämättä häntä meikkaamasta, mutta olen puuttunut siihen jos huulipunaa on pitkällä yli huulien. Oikeastaan nyt kun heräsin ajattelemaan asiaa niin luulen että mielipiteeni olisi se että lapsille meikkiLEIKIT on ihan ok, mutta rajoittaisin aika rankjalla kädellä esimerkiksi kouluun meikkaamista tai muuten julkisiin tilanteisiin meikkaamista. Varmaan rajaisin lähinnä huulikiiltoon ja ripsien taivutukseen. Jotenkin meidän kulttuuriin se ei tunnu sopivan. En osaa selittää miksi se tuntuu pahalta, mutta tuntuu silti.
Sitähän voi sitten kyseenalaistaa mikä kulttuurissa on hyvää ja mikä huonoa ja onko se hyvä juttu että meidän kulttuurissa kovin meikattua lasta ei välttämättä katsota hyvällä. Minä en ainakaan osaa katsoa sitä hyvällä, mutta en myöskään osaa perustella miksi en katso hyvällä. Ehkä se on jollain tavalla myös vähän kateutta, koska meikkaaminen on kyllä mukavaa. Vähän kuin taulua tekisi, mutta omaan naamaan. En vaan ole koskaan opetellut miten ihan todella oikeasti olisi hyvä meikata ja lisäksi olen aika laiska myöskään poistamaan meikkejä. Ja tuntuu etten edes oikein saa niitä kokonaan pois. Viimeksi kun minulla oli ripsiväriä (häissä keväällä 2013) muistan että meni kolme päivää ennen kuin oikeasti ihan kaikki meikki oli pois naamasta vaikka käytin ihan meikinpoistoaineita ja aikaa meikin poistamiseen. Silti ripsiväriä jäi johonkin ripsenjuuree tai se värjäsi silmänaluset ja silmät olivat kuivat ja ikävän tuntuiset. Jos en olisi niin herkkä silmistäni harkitsisin ehkä vakavasti ripsien kestovärjäystä. Mutta jos en jaksa käydä edes kampaajalla vaan leikkaan hiukset itse niin miten muka jaksaisin käydä säännöllisesti värjäyttämässä ripsiäni? No en varmaan mitenkään 😀 Ja silti vähän kadehtien katson jonkun muun hillityn kaunista meikkiä. Ja sitten kiukuttelen että pitää ihmisen kelvata ilmankin kun en osaa ja viitsi 😀
Mutta vakavasti ottaen kyllä pitäisi ihan yhtälailla olla oikeus olla meikkaamatta myös esim. juhlatilanteissa kuin myös oikeus meikata vaikka yksin kotona vietettävää päivää varten. Tämä on vaan niin monisyinen asia. Mitä meikkien valmistus ja kuljetus tekee ympäristölle, mitä aineita niistä päätyy vesistöihin ja mitä niistä imeytyy ihmisen kroppaan poistumatta sieltä ikinä tai poistuen ajanmyötä kropan läpi käytyään vesistöihin?
Tätä edestakaisin puntarointia voisin jatkaa varmaan vaikka kuinka pitkälle löytäen aina uusia puolia molemmista puolista.
Mäkin koen, vuosien puntaroinnin jälkeen, että kun meikit ovat pääsääntöisesti kuitenkin leikkiä, se on lapselle ok. Mutta ei leikkimeikeillä, vaan hellävaraisemmilla tököteillä. Juuri nyt viikonloppuna lapsi pääsi kaverin kanssa tapahtumaan, jossa oli laitettu poskeen siirtokuva. Se ei lähtenyt millään aineilla pesussa kuin vähän haaleammaksi. Ja siis en sano, etteivätkö lapseni saisi ottaa kasvomaalauksia ja leikkitatsoja, minun puolestani todellakin saa. Lapset rakastavat niitä! Kunhan tämän postuksen kirjottamisen jälkeen jäin miettimään, että oli tosiaan hyvä ostaa lapselle ihan oikeat meikit niiksi leikkimeikeiksi 🙂
Todella hyvin pohdittu teidän tytön meikkien käyttö! Muistan aina kun oma äitini opetta kuinka meikit pitää pestä pois, eli kyllä ne ohjeet mieleen jää! Meikkaaminen saa olla ehdottomasti hauskaa ja jos kiinnostusta löytyy niin ehdottomasti, miksi ei. Juuri kun tehdään rajat selväksi, minusta ne on teillä juuri sopivasti asetettu. Mä itse tykkään kovasti meikata silloin kun on aikaa.
Joo mä toivon, että omat oppini jäävät hänelle mieleen <3 Ja juuri noin mäkin koitan lapsen meikkihommiin suhtautua, että se on hauskaa puuhaa, johon on kuitenkin selkeät rajat.
Ajatuksia herättävä kirjoitus. Itse rinnastan meikkaamisen aikuisuuteen ja toki nuoruuteen, mutta en lapsiin. Lapsilla meikkaaminen leikin muodossa toki ok, mutta ei muuten. Jotenkin olen tässä aika ehdoton, johtuuko sitten tästä kulttuurista en tiedä. Ajattelen myös että liian paljastavat tai provosoivat vaatteet tai vaikkapa hiusten värjääminen lapsella ei ole ok. Vaikka kuinka haluaisivat niin ei. Myöskään korvareiät ei tule kysymykseen alle kouluikäiselle vaikka joissain kulttuureissa ne laitetaan jo vauvoille. Onneksi oma 6v tyttö ei ole ainakaan vielä mankunut meikkejä, mutta niinhän se on että maailma muuttuu ja saapa nähdä joudunko periaatteista tinkimään ja missä vaiheessa
Hiusten värjääminen on ihan ehdoton ei itsellenikin. Sekä omassa päässä että lasten 🙂 Siinä on kuitenkin niin isot mahdolliset haittavaikutukset terveyteen ja toisin kuin meikki, värjäys on pitkäaikainen. Pesussa irtoavilla liituhiusväreillä lapset sen sijaan ovat saaneet leikkiä.
Vaatteissa toivon myös, että lapset tahtovat ja myös saavat mahdollisuuden olla lapsia mahdollisimman pitkään. Siksi olen iloinnut, että moni lempparilastenvaatemerkki on viime aikoina laajentanut kokohaarukkaansa ylöspäin, jotta myös bambikoipiset lapset saavat mekkosensa, eikä tarvitse siirtyä teiniosastolle 🙂 Pukuleikeissä valikoima on perinteinen: prinsessat, merirosvot, velhot ja erilaiset eläimet lähinnä.
Korvanreiät ovatkin sitten kinkkisempi. Tiedän vain sen, että sitten joskus kun aika on, se tehtään lävistämällä, ei ampumalla. Mutta milloin lapsi on valmis ymmärtämään, että sekin on loppuelämän mittainen päätös. Vaikka reiät menisivätkin umpeen, ne näkyvät silti jossain määrin aina.
Olipa hyvä kirjoitus! Meikkileikit ovat minunkin mielestäni todella ok – rinnastan ne kasvomaaleihin, ja samat säännöthän niissäkin tuntuvat olevan: kouluun ei meikata tai maalata kasvoja esimerkiksi tiikeriksi, juhliin taas hyvin voi laittaa kasvomaalauksen ja naamiaisvaatteet ja illalla meikit/maalit pestään pois. Meikki on toki hillitympi versio (vai onko? 😀 ) kasvomaaleista, mutta tekeekö lapsi oikestaan kovinkaan isoa eroa näiden välillä…?
Mä koen, että lapset rinnastavat meikit juurikin kasvomaaleihin. Että niillä koristaudutaan juhlia varten ja väriä käytetään aikuisen makuun vähän överinkin paljon 😀 Mutta toisaalta on siinä varmasti mukana myös leikin kautta aikuisuuden hahmottamista; siinä kuin kotileikeissä tai vaikka erilaisten ammattien leikkimisessä.
Maskeeraajana ja kolmen lapsen äitinä kysyn eikö pieni lapsi voi olla mahdollisimman pitkään lapsi ja lapsen maailmassa esim kasvomaalauksin tms. En näe järkevänä sitä että lapsi on liian aikaisin aikuisen maailmassa ihan missä ns muodissa vaan. Elämä ja varsinkin some kahlitsee maailmaansa niin varhain
Voi olla että liian vanhaaikainen ajatusmaailma
Mutta miksi meikkaus tekisi lapsesta aikuisen, kun kyse on leikistä? Ja vastauksena kysymykseen ”eikö pieni lapsi voi olla mahdollisimman pitkään lapsi” – no voi tietysti jos tahtoo, mutta aikuinen ei voi vain niihin lapsellisiin leikkeihin pakottaa, jos lapsi kaipaa jo muuta. Miksi aikuisen pitäisi estää lasta tekemästä jotain vain siksi, että lapsi olisi pidempään lapsi? Jos lapsi tahtoo ottaa kasvun askeleita, miksi se yritetään estää? Siinä on kyse enemmän aikuisen tarpeista ja ihanteista, ajatuksesta jostain lapsuuden viattomuudesta, joka yritetään säilyttää kynsin hampain. Kukaan ei estä vauvaa opettelemasta kävelemään tai viisivuotiasta opettelemasta lukemaan. Miksi isomman lapsen kasvu halutaan estää? Ja jos nimenomaan meikkaaminen on se, mikä halutaan estää, niin mielestäni se kertoo erikoisista ajatuksista meikkaamiseen liittyen. Itse olen selittänyt omalle lapselleni meikkaamisen olevan koristelua, jota voi tehdä kuka vaan jos haluaa.
Ehkä tässä on vähän sekin että haluaako lapsi oikeasti itse itsensä takia vai onko kyse siitä että kaveritkin saa/tekee ja halutaan olla kuten kaverit. Onhan sekin toki omaa haluamista, ei sillä. Minä en itse haluaisi että oma lapseni olisi se joka johdattaa kaverit meikkien maailmaan kovin nuorena. Meikeistä ei ole pitkä matka juurikin hiusten värjäykseen tai siihen että aletaan käyttää pieniä vaatteita. Toisaalta ne eivät ole väistämätön jatkumo meikeistä.
Kuten yllä kirjoitinkin niin tämä on niin monitahoinen asia että tätä voisi pähkäillä varmaan loputtomiin.
Tottakai lapsi saa olla ja edelleen on lapsi, vaikka saakin viikonloppuisin huiskutella teatraalisesti punaa poskiin.
Se että meikkileikit olisi porttiteoria hiusten värjäämiseen, napapaitoihin ja mitä lie, kuulostaa taas tosi tosi tosi oudolta ja foliohattukamalta omaan korvaani sen perusteella, mitä olen tätä lapsen meikkileikkiä olen henkilökohtaisesti olen seurannut.
Meillä lapsi saa tyytyä meikkaamaan kampauspäätä ja laittaa juhliin omaa huulikiiltoaan (tuli tilauslahjana ja kun en itse käytä, niin lapsi sai). Kun äiti meikkaa harvoin (ja silloinkin lähinnä ripsaria), niin lapsi ei ole meikkaamisesta erityisen kiinnostunut (ripsarin suhteen taas on todettu että hänellä on niin upeat paksut ja pitkät ripset ettei hän ripsaria tartte ;)) Kampauksista lapsi on kyllä erittäin innostunut ja siksi oon tosi iloinen, että kun hän ikävuodet 2-4 toivoi sitkeästi kampauspäätä joululahjaksi, niin hankimme sit lopulta hyvälaatuisen version…toki itkua ja hampaidenkiristelyä siitä tuli kun 4,5v. ei ollutkaan suoraan mestarikampaaja kun kampauspää paketista ilmaantui jouluna, mutta ajan kanssa yhä upeampia kampauksia on syntynyt). Kampauspään meikeillä on sitten meikattu kaikkia mahdollisia nukkeja (ja tärkeänä vaiheena myös pesty meikit pois), mutta omaan naamaan näitä ei laiteta, eikä ole edes yritetty.
Tällä taustalla meillä ei olla siis lähelläkään että lapsi omat meikit saisi, mieluusti pidän ylimääräisen kosmetiikan pois lapsen iholta. Tähän tietysti tulee sit ne kasvomaalaukset, feikkitatskat ja kynsilakkaukset (vesiliukoinen kynsilakka), jotka toivoisin voivan välttää, mutta eihän se onnistu. Oikeasti luulen että hyvälaatuiset meikit olisi ainesosiltaan vähemmän paha kuin vaikka kasvomaalit (lapsi just sai lahjaksi kasvomaalisetin ja siinä oli ohjeena tehdä allergiatesti käteen ensin!…ja sit kun yritettiin poistaa testimaalausta, niin se vaati useamman saippuapesun, että ei jatkoon). Eli mieluummin poskipuna ja luomivärit luonnonkosmetiikasta kuin kasvomaalit ja feikkitatskat sanoisin mä. Siispä musta ihan fiksu veto ostaa meikkaamisesta kiinnostuneelle lapselle kunnolliset tarvikkeet, voisin tehdä saman jos oma nakero olisi innostunut aihepiiristä (ostanhan mä hänelle kunnon tussikyniä ja puuvärejäkin halvan roskan sijasta, kun hän on hirveän innostunut piirtämisestä).
Mä muuten toivon monen monta vuotta kampaus- ja meikkauspäätä ollessani lapsi! Siitäkin huolimatta, että en muista olleeni erityisen kiinnostunut meikeistä ja hiustenlaitosta. Jännä! Enkä sitä päätä sitten koskaan saanut, toiveistani huolimatta.
Mulle lasten kasvomaalaukset ja feikkitatskat ovat täysin ok, mutta olen huomannut tuon saman: ne eivät meinaa lähteä pesussa sitten millään. Mitä lie aineita niissä onkaan, kun niin tiukkaan jumahtavat lapsen ihoon kiinni.
Vähän otsikon nähdessäni kohotin kulmiani, mutta tää oli musta tosi hyvin perusteltu valinta. Tai että jos selvästi meikkileikkejä on joka tapauksessa, niin tuntuu fiksulta, että välineet ja niiden käyttö on kunnossa. Lapsia ja nuoria ei voi missään asiassa oikeasti kuitenkaan kontrolloida loputtomiin, niin hyvä opettaa periaatteet kuntoon. Vähän sama kun vaikka netin käytössä, että vaikka kotona voi katsoa mitä lapsi selaa, niin esim. kaverien puhelimista yms. voi tulla jotain ikävää vastaan, ja sitä varten olisi hyvä puhua, että miten lapsi voi toimia jos näkee jotain ikävää tai pelottavaa netissä.
Pienenä huomiona, että vaikka ostitte luonnonkosmetiikkaa, kannattaa ihon reaktioita varmaan seurailla silti, sillä monet niidenkin ainesosista voivat allergisoida. Vaikka varmaan tämän kyllä tiedät itsekin 😀
Minäkin olisin vielä muutama vuosi sitten kohottanut kulmiani, mutta näin sitä ajatukset kehittyvät, muuntautuvat ja monipuolistuvat 🙂 Mä mieluusti tosiaan opetan meikkileikkiperiaatteet kuntoon, kun kiinnostusta kasvojen maalailuun selkeästi on.
Ja juu, luonnonkosmetiikka ei tosiaan ole mikään allergiavapaa-vaihtoehto, vaan niidenkin aineosat voivat aiheuttaa allergiaa.
Lapsihan aina etsii rajojaan. Rakastavatko vanhempani minua tarpeeksi sanoakseen ’ei’ vaikka kuinka hienosti esitän asian? Tällä hetkellä keskustelumme siitä, montako kuukautta joutuu odottamaan ennen kuin enisimmäiset korvakorut voi vaihtaa ’kivempiin’. Lapseni on 12. Meikkaamiselle on myös aika helppo sanoa ei. Siitä saa monipuolisia keskusteluja ja neuvottelutaito kasvaa. On kiva sanoa, että lapsen on saatava kehittyä omaan tahtiinsa, mutta liian nopea tahti voi tuoda aikuisen päätöksiä lapsen maailmaan. Ei lasta tai nuorta voi kontrolloida loputtomiin, mutta aikuisena olen tukenut ystävyyssuhteita lapsiin joiden perheissä on selkeät linjat mitä puuhataan ala-aste iässä ja mikä on uutta teininä. Murroiässä on kaikenlaista tarjolla ja jos edes muutaman kuukauden saa menemään meikkauksen opetteluun, hiusten värjäykseen ja teinivaatekaapin hankintaan se on kaikki voittoa (minun mielestäni) alkoholi, huume, tupakka, seksi ja some paineesta, kaikkiin mihin tarvii pikkasen iän tuomaa kypsyyttä ja opeteltua rohkeutta sanoa, että minä teen näin koska…..vaikka KAIKKI muut tekevät noin – Useamman nuoren aikuisen kasvattaneena voisin vielä lisätä, että on turha kuvitella, että yksi tai toinen kasvatuspäätös johtaa ’helppoon’ tai ’haastavaan’ murrosikäiseen. Samalla kasvatuksella saa sekä ihanan teinikaverin että kauhukakaran (sukupuoleen katsomatta).
Voi kyllä, rajoja on tässä perheessä koeteltu niin paljon kuin tähän saavuttamaani mutsi-ikään mennessä on vain ehditty. Rakkautta on ehdottomasti sekin, että asiasta on valmis keskustelemaan ja tarvittaessa vaihtamaan mielipidettä, jos on selvää, että oman periaatteen jyrkkyydelle ei kyseisessä asiassa ja asiyhteydessä ole syytä. Koen sen kasvattavan lapsen itsekunnioitusta ja halua toimia omalla tavallaan eripuolilta tulevien esimerkkien ja toiveiden ristipaineessa.
Puhumatta nyt lasteni ystävyyssuhteista, koen periaatteen vain tietynlaisten ystävyyssuhteiden tukemisesta kurjana. Minä toivon voivani omilla toimillani tukea lapsen ystävyyttä ihan kaikenlaisiin perheisiin ja lapsiin. Toki tietynlaiset rajojen ylitykset voisivat muuttaa tilannetta, mutta noin lähtökohtaisesti koen kirjavan ystäväpiirin rikkautena ja vahvuutena sekä ymmärrystä ja viisautta lisäävänä.
Kirjoitit, ettet halua että meikkeihin liittyy samoja ”vinksahtaneita” mielikuvia kuin itselläsi on. Mutta eivät ne ole vinksahtaneita, vaan ihan normaaleita. Lapsi ei asiaa näe vielä samasta näkökulmasta, mutta vaikka meikkiä käytetään omaksi iloksi, tyylin vuoksi tai näyttääkseen huolitellulta, sitä käytetään MYÖS kauneuden ja seksuaalisen vetovoiman parantamiseen. Siihen meikki on alunperin keksitty. Se, mitä pidämme kauniina, liittyy usein biologiaan. Naisen kasvoilla kauneus tarkoittaa useimmiten sitä, että näyttää mahdollisimman hedelmälliseltä ja nuorelta. Ja tiedän, tiedän, kaikki eivät tietenkään tulkitse asiaa noin, mutta varsin usein kyllä. Huulia suurennetaan ja korostetaan, silmät koetetaan saada näyttämään kirkkaammilta ja suuremmilta, posket heleiltä ja iho tasaiselta. Siis karusti sanottuna siltä, että tässäpä nuori, terve ja lisääntymiskykyinen nainen!
Lapsi ei näitä erotteluja vielä hahmota, mutta aikuinen hahmottaa, vaikka ei asiaa aina tiedosta. Siksi lapsen meikkaaminen tuntuu samalla tavalla hankalalta asialta, kuin korkokengät tai minihameet. Siksi myös sen perustelu lapselle miksi ei, voi tuntua hankalalta, koska silloin liikutaan alueella, joka ei lapsen maailmaan kuulu.
Hyvin kerroit meikkaamisen syvimmän tarkoituksen. Tätä pohdin myös omaa kommenttiani kirjoittaessa, mutta en löytänyt tapaa ilmaista se näin hyvin ja siksi jätin sen käsittelemisen kokonaan.
Minä en silti ehkä lähtisi ihan noin jyrkälle linjalle, koska lapset myös leikkivät mielellään aikuisuutta. Leikitään kotia, leikitään äitiä/isää. Käydään leikisti töissä jne. Mutta tässä mainittu vääristymä voi olla myös yksi syy miksi meikatut lapset (jos kyse ei ole esim. teatteri meikistä) jotenkin saavat minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Ehkä se on sama mitä Suski hakee tuolla liian varhaisella aikuisten maailmaan siirtymisellä?
Minusta sanoitit tämän ongelman aika hyvin.
Kyllä, meikkaamisella on myös tuo syvyytensä. Kyllähän minusta itsestänikin on välillä hurjan ihanaa ehostaa itseni meikinkin avulla ja jossain määrin ja jossain vaiheessa kyse on myös seksuaalisesta viehätysvoimasta. Mutta lapselle en tosiaan näitä tällaisia mielikuvia tietenkään tahdo välittää. Lapselle kun kyseessä on kuitenkin leikki, jossa sekoittuu teatraalinen meikkileikki ja samalla myös leikin kautta aikuisuuden hahmottamista kuten kotileikeissä.