©Lahiomutsi Kuinka Puhua Lapselle rahasta Talouskasvatus-1919

Minä en ole koskaan saanut viikkorahaa. En ole myöskään koskaan saanut rahaa kotitöiden tekemisestä. Teini-iässä en myöskään koskaan saanut pyytämällä rahaa vaatteisiin, cd-levyihin, leffalippuihin tai muihin niin sanottuihin ylimääräisiin menoihin. Monialayrittäjien lapsena vanhempieni työ on mahdollistanut sen, että olen voinut tehdä taskurahojeni eteen töitä. Niistä rahoista olin sitten itse vastuussa käyttöä ja loppumista myöten.

Sain taskurahaa marja- ja vihannestilan töistä, kuten tillipenkin perkauksesta, mansikoiden poimimisesta, ruohonleikkuusta ja porkkanoiden kastelusta. Myöhemmin sain vaativampia tehtäviä; perunoiden istutusta, torimyyntiä ja jäätelöpallon pyöritystä markkinoilla. Pizzeriassa ja kahvilassa pyyhin pöytiä, täytin tiskikonetta, punnitsin raaka-aineita valmiiksi ja kuurasin asiakasvessoja. Yhden kesän ajan säästin kaikki tienaamani taskurahat kannelliseen lasipurkkiin, ja loppukesästä ostin Vaasan Anttilasta strereot kolmen cd:n vaihtajalla. Voi sitä onnea ja ylpeyttä, kun ihan itse säästämilläni rahoilla ostetut bassot jytkyivät Blurin ja No Doubtin tahtiin!

Lopulta olin tarpeeksi vanha omaan verokorttiin ja aloin tehdä töitä ihan palkallisena ja palkallisen vastuulla sekä tehtävillä, kunnes 17-vuotiaana hain ja pääsin ensimmäiseen vanhempieni ulkopuoliseen yritykseen töihin myymään ja paistamaan hampurilaisia. Perinteinen yrittäjäperheen lapsen tarina siis.

Siksi nyt omien lasten kohdalla olen vähän hukassa. Miten opetan heille rahan arvon, kun en voi tarjota samaa kuin vanhempani? Viikkoraha tuntuu itselleni vieraalta ajatukselta, ja oman huoneen siivouksesta ja koko perheen vastuulle kuuluvista kotitöistä en tahdo tehdä kauppatavaraa. Miten ylipäätään opetan heille rahan käyttöä, kun maksan oikeastaan kaiken verkossa tai kortilla, jolloin lapset eivät näe kuin aniharvoin rahaa konkreettisena edessään?

Esikoinen on jo pitkään ollut kiinnostunut rahasta, joten nyt olisi hyvä sauma aloittaa talouskasvatus. Molemmilla lapsilla on kyllä omat säästötilinsä, mutta se on liian abstrakti käsite näin alkuun. Ensin pitäisi ymmärtää ylipäätään se, että paljon kolikoita ei välttämättä tarkoita sitä, että on tosi paljon rahaa. Olemme koittaneet puhua siitä, miten kaikki maksaa. Se että imuroi (sähkö), se että käy suihkussa (vesi) ja se että matkustaa metrolla (matkalippu ja verot). Se tuntuukin olevan lapsille hankalin sisäistettävä; että raha ei ole aina sidottavissa johonkin konkreettiseen asiaan, vaan että kaikki maksaa aina, jollekin. Eihän edes kuoleminen ole ilmaista!

Työni bloggaajana aiheuttaa sen, että lasten kanssa rahakeskusteluihin tulee yksi lisäsävy. Tämä aihe olisikin ihan oman postaksensa arvoinen pohdiskelu. Olemme puhuneet paljon siitä, miten työni mahdollistaa meille perheenä asioita, jotka eivät muuten olisi mahdollisia ainakaan siinä määrin kuin nyt. Saan arvostelukappaleita vaikkapa satukirjoista, työhöni kuuluu kivoja koko perheen reissuja ja saan toisinaan osan kaupallisten yhteistöiden palkkioista vaikkapa lastenvaatteina. Vanhempi lapsi alkaa jo ymmärtää aika hyvin, että nämä asiat ovat sidoksissa töihini ja että mikään saatu ei ole ilmaista.

Oravannahkakauppa onkin helpompi ymmärtää kuin rahana laskutettava työnarvo tai pankkitilillä näkymättömänä oleva valuutta. Kävin taannoin kuulemassa Nordean tutkimustuloksia lapsiperheiden säästämisestä. Voisin siitä kirjoittaa myöhemmin ihan erikseen, mutta itselleni parasta antia tuossa aamupäivässä oli loppukeskustelu, johon heitin kysymyksen siitä, miten opettaa lapsille rahan käyttöä ja rahan arvoa. Pankin henkilökunnan ja muun yleisön joukosta nousi esille muutamia hyviä pointteja.

Eräs vanhempi kertoi antavansa lapselleen viikkorahan kolmessa kuoressa. Yhden kuoren sisällön saa käyttää miten tahtoo. Yhdestä kirjeestä lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Kolmannesta kirjekuoresta laitetaan vähintään tietty summa säästöön, mutta lapsi voi itse päättää, laittaako ihan koko summan vai nappaanko tällä viikolla osan käyttöön.

Tämä tapa kuulosti viikkorahaan tottumattomallekin mainiolta. Se opettaa vastuuta, näyttää konkreettisesti säästämisen mallin ja antaa lapselle päätäntävaltaa. Tuo hyväntekeväisyyteen annettava osuus tuo myös talouskasvatukseen sellaisen lempeän näkökulman, jota en ollut itse tullut ajatelleeksi.

Toinen vanhempi kertoi antavansa lapselle viikkorahaa mieluummin kuukausirahan. Se kun opettaa paremmin rahankäyttöä ja vastuuta omasta taskurahataloudestaan. Jos lapsi käyttää rahansa heti, hän oppii aika nopeasti, että loppukuussa on kurjaa, kun kaveri pyytää leffaan, eikä olekaan varaa.

Pienempiä lapsia voi opettaa rahankäyttöön helposti kirpputoreilla. Meillä on ollut lasten kanssa tapana, että kirppispäivinä lapset saavat valita yhden ostoksen (yleensä se on lelu, kuten tälläkin kirppisreissulla). Nordean tilaisuudessa käydyssä keskustelussa tajusin, että rahan arvoa voisi opettaa paremmin sillä, että kappalemäärän sijaan antaa lapsille reunaehdoksi vaikka kahden euron kolikon.

Rahan arvoa voi opettaa myös myymällä lasten kanssa yhdessä kirpputorilla heidän pieneksi jääneitä vaatteitaan. Myös koulujen varainkeruut, Kevätpörriäiset ja sen sellaiset ovat hyviä tapoja opettaa lapselle työn tekemistä ja samalla rahan arvoa, mikä ihan varmasti on totta. Muistelen vieläkin ilolla sitä lapsikaksikkoa, joka isänsä kanssa oli myymässä joulun aikaan partiolaisten joulukalenteria metriksellä. Isä oli tukena, mutta lapset itse hoitivat reippaasti myynnin, antoivat vaihtorahat ja kiittivät kauniimmin kuin moni ammattiasiakaspalvelija.

Nordean tilaisuudessa yleisöstä tuli myös erinomainen vinkki siihen, miten opettaa lapselle kaupan katetta. Ravintolapäivänä lasten pitämä pullakahvila on tähän loistava tapa. Lapset saavat pitää päivän tuoton itsellään, kunhan ensin summasta on vähennetty kulut, kuten pullataikinan ostoon kuluneet rahat.

Aivan nerokasta, ja ihan varmasti seuraavan kerran esikoisen pitäessä Anna-kahvilaansa, teen juuri näin. Siinä saa edes pienen käsityksen siitä, mistä kaikesta asian tai palvelun hinta koostuu. Se ei nimittäin ole selvää monelle aikuisellekaan. Olin vuosia sitten töissä kahvilassa, jossa ikäiseni parikymppinen työkaverini ihan todella luuli, että kaikki kassaan päivän aikana tuleva raha päätyy sellaisenaan suoraan pomon taskuun.

Nyt kun olen rahakasvatusaiheita pyöritellyt mielessäni, tajusin katsoa ulkopuolisen silmin työtäni bloggaajana. Onhan tässäkin ammatissa asioita, joista voisin lapsilleni maksaa taskurahaa. Lapsethan esiintyvät silloin tällöin kampanjakuvissa, kuten viimeksi täällä.

Vaikka kuvaushetket ovat hauskoja ja monesti koko perheen yhteistä aikaa, onhan se silti samalla työtäni. Lapset myös tietävät, että kuvaushommiin ryhdytään, koska se kuuluu äidin työhön ja että kuvat tulevat blogiin. Heistä on kiva osallistua duunipäiviini, mutta enpä usko, että heitä haittaisi, jos samalla voisi tienata vähän taskurahaa. Vaikka vaatteiden esittely ei ole yhtä rasittavaa hommaa kuin tillimaan kitkeminen tai ravintolan vessojen siivoaminen, onhan se taskurahan arvoista duunia sekin.

Jaa