Kuulitteko tuossa pari viikkoa sitten kummallista kolahtelua ja rytinää? No kas kun yksi osanen kasvatusperiaatteistani siellä romahteli alas. Käytiin silloin ostamassa lapselle hänen ensimmäiset meikkinsä.

Meikkejä 7-vuotiaalle. Se on tietenkin todella kyseenalaista, vääristynyttä ja kaikella tavalla vastaan ideaaliajatustani siitä, minkälainen on lapsuus.

Viimeisen parin vuoden aikana aloin kuitenkin hiljalleen kyseenalaistaa periaatteitani.

Minä en lapsuudessani koskaan ollut kummoisen kiinnostunut meikeistä, mikä johtui varmasti pitkälti siitäkin, että oma äitini ei niitä juurikaan käyttänyt tai käytä. Ystävien luona kyllä leikittiin maalaamalla luomet sinisellä ja piirtämällä huulet ja vähän ylikin pinkillä. Muistan miten erityiseltä tuntui, kun joku aikuinen lakkasi kynteni.

Ensimmäiset meikkini taisin hankkia viidennellä luokalla. Pari vuotta itseäni vanhemman pikkuserkun kanssa ostettiin taskurahoillamme Vaasan Anttilasta samanlaiset Anytimen poskipunat vaaleansinisessä rasiassa ja vadelman sävyiset huulipunat. Niitä sitten sudittiin tärkeän näköisenä yhdessä naamaamme. Sinä & Minä -lehdestä opin, mitä tarkoittavat meikkivoide ja puuteri, miten niitä levitetään ja että meikit myös pitää pestä pois iltaisin.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin viikkoon mahtuu yksi tai kaksi päivää, kun meikkaan. Monesti ei sitäkään. Välillä sutaisen vain huulipunaa. Yleensä lähden ihan samalla naamalla juhliinkin, mutta toisinaan on kiva meikkileikkiä ajan kanssa.

Ja joku kerta, kun meikkaan, lapsi katsoo sitä haltioissaan, tahtoen oppia ja ymmärtää kaiken, mitä teen. Sama juttu vaikkapa saunassa. Lapsi tahtoo kosmetiikkatuotteistani käyttää kaikkia, joita vain annan. Siksi kuorimme toistemme jalkoja ja rasvaamme toistemme selät. Hän haluaisi testata tietenkin myös meikkejäni, ja oli kimuranttia yrittää selittää, että miksi minä saan meikata ja hän ei.

En halua yhdistää meikkeihin niihin itselleni liittyviä vinksahtaneita, turhamaisia ja jopa seksuaalisia mielikuvia, sillä lopulta meikit ovat vain itsensä ehostamista yhdellä asteella enemmän, siinä kuin tuulen tuivertamien hiusten harjaaminen tai ryppyisen paidan silittäminen. Mitään niistä ei ole pakko tehdä, minkään niistä ei ainakaan pitäisi arvottaa ihmistä ja ilmankin voi olla.

Siksi en myöskään tahdo sanoa, että lapset eivät tarvitse meikkiä, sillä ei kukaan aikuinenkaan tarvitse. Mutta jos joku tahtoo silittää paitansa, pitää hiuksensa mintissä ja meikata, sitäkään ei pitäisi arvostella suuntaan tai toiseen.

On ymmärrettävää, että lasta turhautti, että kaiken tämän toisaalta mutta sitten kuitenkin -selittelyjeni jälkeen ei ollut mitään järkevää syytä sille, että lapset eivät meikkaa, mutta aikuiset saavat halutessaan meikata. Hän kyseenalaisti, miksi meikkaan hänet Halloween-juhliin, naamiaisiin tai pääsiäisen virpomisreissuille, mutta muulloin siihen on ehdoton kielto.

Pikkuhiljaa aloinkin miettiä, voisiko kieltoa hieman pehmentää. Haluan tukea lapsen kiinnostuksen kohteita, ja näyttäisi siltä, että yksi niistä on meikkaaminen. Vaikka se ei ole minulle tärkeä aihe, lapselle se mitä luultavammin on merkityksellinen juttu. Minun toiveeni hänen kiinnostuksenkohteistaan ovat oikeasti minun kiinnostuksenkohteitani, eivät hänen. Pohdiskelin tätä asiaa lapsen itsensä kanssa ja totesin, että ehkäpä hänestä tulee vielä maailmankuulu meikkitaiteilija. Miksi se olisi lapselle sen huonompi haave tuettavaksi kuin taidemaalarin tai kuvanveistäjän ammatti?

Hiljalleen vaihtuneen mielipiteeni sineitöi se, kun lapsi alkoi meikata kavereidensa luona. Naamat oli vedelty kirjavaksi H&M:n meikeillä ja TOPmodel-lehtien mukana tulevilla paleteilla. Päätin, että jos nyt näemmä sitten meikataan, tehdään se mahdollisimman hellävaraisilla tuotteilla ja tökkimättä samoja siveltimiä silmiin viidentoista kaverin kanssa ristiin. Ja että samalla voin myös opettaa vähän meikkitekniikoita ja etenkin kiinnittää huomiota meikkauksen hygieniaan.

Painelimme siis Ruohonjuureen, josta lapsi sai valita edullisen luonnonkosmetiikkasarja Bohon valikoimista poskipunan ja huulipunan. Niistä molemmista irtoaa väriä meikkileikkien verran, mutta esimerkiksi huulipuna näyttää huulilla onneksi enemmänkin huulikiillolta. Laveralta löytyi räyheän värinen luomiväripaletti. Ostin lapselle lisäksi Ecotoolsin meikkisiveltimet. Meikinpoistossa toimivat jo kotoa löytyneet Dr. Hauschkan öljyinen meikinpoistoaine ja Murumurun hellävarainen puhdistusvaahto.

Säännöt meikkaamiseen ovat kuitenkin selvät, eikä niitä ole kyseenalaistettu. Kouluun ei meikata. Arkena ei meikata. Viikonloppuna saa meikata, samaten kuin juhliin. Silmämeikkisiveltimet ovat henkilökohtaisia, eikä niitä lainailla kavereiden kanssa. Meikit pestään iltaisin huolella pois.

Viikonloppuisin meillä siis meikataan – ja millä innolla sekä täpinällä! Seitsemänvuotiaan meikkitaiteilijan toimesta poskipunaa poskiinsa ovat saaneet niin kaverit, veli, isi kuin minäkin. Ristiriitaista se silti on, ja minulla opettelemista siinä, että yritän elää, kuten opetan: leikkiä se meikkikin vain on.

Jaa: