Lapset lähtivät lauantaina yökylään noin kaksi metriä alemmas. Ollaan saatu sellaiset naapurikultakimpaleet ympärillemme, että omaa onnekkuuttaan ei meinaa edelleenkään todeksi uskoa. Että ihan vain muuttamalla ja järjettömän hyvällä tuurilla voi laajentaa koko perheen ystäväpiiriä ja myös turvaverkkoa näin paljon. Etenkin viikonloppuisin ovi rappukäytävään tuntuu olevan koko ajan auki (mistä sitten rappukäytävä raikuen myös mesoan, että nyt se ovi kiinni niinku olis jo), kun mukulaa ja myös aikuista ramppaa edes ja takaisin, ylös ja alas.

Naapurionnekkuudesta kuitenkin toisella kertaa, ja nyt siitä, miten ilman sen suurempia ennakkosuunnitelmia lasten peitot, saunatakit, hammasharjat ja unilelut raahattiin tällä kertaa alaspäin. Sinne sujahtivat myös lapset.

Yhtäkkiä tajuttiin puolison kanssa, että on lauantai, kalenterissa ei ole työvuoroja ja vaikka lasten äänet hämmentävästi välillä kuuluivatkin, kotona oli hiljaista. Lapset olivat muualla, ja olisivat siellä seuraavaan aamuun.

Vapaudentunne ihan humahti päähän. Mehän voidaan tehdä mitä vaan!

Pitäisikö mennä yhdessä leffaan? Vaikka vihdoinkin sinne Rivieralle, jossa ei olla koskaan käyty? Tai syömään jonnekin uuteen ravintolaan? Tai vaikka lähiravintolaan drinkeille? Olisiko jotain keikkoja? Siis huhuh, tässähän voisi vähän valvoakin, jos niikseen tulee, kun huomennakaan ei ole töitä. Kyllä sitä välillä voi laittaa ranttaliksi!

Kello läheni iltaa, mutta aikakäsitys laajeni lapsiperheellisen jämpitästä taskunauriista kahden aikuisen kelloksi. Mehän ehditään tehdä vaikka mitä! Oliko meillä aina ennen lapsia näin paljon aikaa ja vaihtoehtoja?

Ensin mentiin kuitenkin saunaan. Omat mukulamme tulivat rappukäytävässä vastaan saunatakeissaan, jonkun muun kylvettäminä. Meillä oli vain pieni saunakori, jossa ei ollut yhtään pillimehua tai edes kylpylelua, vaikka jälkimmäisiä puoliso olikin alkuun automaattisesti pakkaamassa messiin. Tajusimme, että emme ole olleet kertaakaan taloyhtiön saunavuorolla kahdestaan sitten esikoisen syntymän. Oli kummallisen hiljaista, ja 45 minuutissa oli enemmän aikaa kuin muistinkaan.

Mitä me syötäisiin? Jotain, mistä lapset eivät niin välitä? Tuoretta chiliä, paljon! Vuohenjuustoa! Jotain muuta kuin pastaa, se on varma. Joku ihana freesi ja ruokaisa salaatti! Tilataanko kotiin? Vai mennäänkö hiukset märkinä syömään jonnekin? Käydäänkö kaupassa hakemassa jotain superhyvää ja mikä ei olisi lasten makuun? Niin paljon vaihtoehtoja ja mikä vain on mahdollista!

Ja sitten mieluiten emme tahtoneet lähteä kotisohvalta mihinkään, edes kauppaan. Puoliso oli ollut kipeänä, perustelimme, mutta oikeasti oli kivempi olla lähtemättä mihinkäään. Puoliso taikoi jääkaapissa olevista aineksista hampurilaiset, kaapista löytyi sipsejä ja Handmaid’s talen kolmas tuotantokausi on meidän kohdilla vasta aluillaan. Voidaan katsoa kaksi jaksoa putkeen, lukea tovi ja olla silti ajoissa nukkumassa. Täykkyä!

Myöhemmin illalla yksi lapsi kömpi yökkäreissään ja peittonsa kanssa omaan sänkyynsä, johon nukahti sekunnissa. Aamulla heti herättyään hän lähti takaisin yökylään tekemään aamutoimet, aamupalalle ja leikkimään. Ihan kuin ei olisi kotona käynytkään.

Me teimme puolison kanssa laiskan raukeina aamupalaa, ja kun pääsimme kynttilöin tunnelmoidun aamiaisen ääreen, vieressä lattialla puisesta rakennussarjasta muodostui minikaupunki yhden oman ja yhden naapurin muksun toimesta.

Kahdestaan, nelistään ja laajennettuna naapuristosuurperheenä. Just parasta.