©Lahiomutsi Metsa Retki Treffit Telttailu-9992

Me lähdimme miehen kanssa taannoin treffeille selässämme rinkat, joihin oli pakattu teltta, makuupussit ja retkikeitin. Lapset olivat yökylässä ystäväperheen luona, ja meillä oli edessä vuorokauden verran täysin kahdenkeskeistä aikaa.

Sanotaan, että pikkulapsiajat ovat parisuhteelle se koetinkivi. Ymmärrän sen, sillä väsyneenä kaikki näyttää epätoivoisemmalta ja paskemmalta. Siitä huolimatta meille vauvavuodet olivat enemmänkin liimaa.

Vauvavuosien aikana rakkauteni miestä kohtaan voimistui entisestään, kun näin, miten hyvä isä hän oli ja on lapsillemme. Hän on valtavan hyvä puoliso äidille minussa. Osasimme pääsääntöisesti nähdä kaiken sen vauvavuosien sekopäisyyden koomisuuden ja soutaa venettä samaan suuntaan mustalla huumorilla ja kakkavaippapyykkien välissä annetuilla suudelmilla. Meidän tiimistämme hioutui timanttinen.

Ihan hiljan kuulin toisenlaisen teorian lapsiperheen vanhempien parisuhteista. Sen mukaan pahimmat kriisit koetaan, kun nuorimmainen on noin nelivuotias. Siis silloin, kun alkaa helpottaa.

Tämä toinen teoria resonoi paljon paremmin. Pelottavan paljon paremmin. Yhtäkkiä elämä ei olekaan väsyhuuruista selviytymistä. On aikaa ja energiaa miettiä, missä me mennään. Kuka tuo toinen onkaan? Kuka minä olen? Mitä muuta me olemme kuin vanhemmuustiimi? Siitä on syntynyt monia ajatuskeloja ja keskusteluja, jotka ottavat kipeää, mutta samalla toivottavasti vievät meitä eteenpäin ja asemoivat suhdettamme uudenlaisen elämäntilanteen edessä. Takana lähes 20 yhteistä vuotta, edessä perhe-elämää vähän isompien lasten kanssa.

Kun lapsiperhearki ei enää valtaa alleen kaikkea elämässä, olen huomannut kaipaavani enemmän aikaa meinä, pariskuntana. Sitä, että voi kommunikoida yli kolmeen virkkeen keskusteluilla ja miettiä välillä, mikä on parasta meille kahdelle, ei meille neljälle. Tuskastun välillä siihen, että kaikki pitää edelleen aikatauluttaa ja suunnitella etulkäteen, seksiä myöten. Olen alkanut kaivata enemmän asioilta, jotka ennen olivat ihan hyvin näin, kun ei oikein muutakaan voinut.

©Lahiomutsi Metsa Retki Treffit Telttailu-9992Kahdenkeskisen ajan järjestäminen ei kuitenkaan ole niin helppoa, kun on menneet vuodet posottanut menemään tiukkana nelikkona. Koska arkemme ja juhlamme ovat aikataulusilppua, olemme pariskunta-ajan sijaan panostaneet perheaikaan, jota ei sitäkään ilman miehen pitämiä perhevapaita tai päiväkotipäivien salaisia treffejä olisi juuri ollut. Edelleen valitsisin  niin.

Mutta kun treffeille ei ole luotu rutiineita, ei oikein osata niitä järjestää. Vakituisen lastenhoitajan palkkaaminen on roikkunut tehtävälistalla monta vuotta. Onneksi ystävämme on päättänyt häätää meitä treffeille, eli toisin sanoen ottaa lapset hoitoon ja sanoa, että nyt teette kahdestaan jotakin. Sillä tavalla nämä metsätreffitkin järjestyivät.

Niinpä me miehen kanssa jäimme viikko sitten bussista pois ihan kahdestaan Vihdintien varressa ja sujahdimme rehottavan ojanpientareen kautta metsään. Kiersimme tuttuun leiripaikkaan vähän pidemmän matkan kautta, koska se oli mahdollista. Kukaan ei marissut, vaan sain nauttia metsäpolun pehmeydestä jalkojen alla ja tuntea, miten lihakset tekivät duunia joka nousulla. Oli aikaa jutella, ja lopulta rauhoittua olemaan ihan hiljaa, kun tajusin, että aikaa kyllä on. Hiljaisuutta ei tarvitse käyttää hyödyksi ja täyttää puheella, jos ei siltä tunnu.

Vajaan kymmenen kilometrin ja reilun parin tunnin vaelluksen jälkeen olimme perillä. Heitimme rinkat selästä ja kaivoimme päällemme villapaidat. Metsä oli hiljainen ja lammen pinta tyyni. Mies alkoi pystyttää telttaa ja minä laitoin retkikeitinkahvit porisemaan. Onni tuntui ryöppyävän rinnasta.

Aamulla heräsimme 11 tunnin yöunien jälkeen teltasta lintujen liverrykseen. Sekin on jännää lasten kasvamisessa, miten keho tuntuu nyt ottavan takaisin kaikki menneiden vuosien univelat. Kun vihdoin voi. Kävimme aamu-uinnilla lammessa ja keitimme aamupuurot. Katselin miestä ja tunsin perhoslauman heittävän kuperkeikkaa vatsassa ja lehahtavan siitä sitten jonnekin sydämen kohdille. Hitto, että on ihana huomata, että kyllähän ne perhoset siellä vielä ovat, kun vaan antaa niille tilaa temmeltää.

Pakattuamme tavaramme rinkkoihin, istuimme vielä hetkeksi kaatuneelle puunrungolle. Hämmästelimme hiljaisuutta ja aamun rauhallisuutta. Ihan kuin muu maailma olisi hetkeksi kadonnut. Oli vain me ja meidän pieni metsäkuplamme.

Jaa: