Me lähdimme miehen kanssa taannoin treffeille selässämme rinkat, joihin oli pakattu teltta, makuupussit ja retkikeitin. Lapset olivat yökylässä ystäväperheen luona, ja meillä oli edessä vuorokauden verran täysin kahdenkeskeistä aikaa.
Sanotaan, että pikkulapsiajat ovat parisuhteelle se koetinkivi. Ymmärrän sen, sillä väsyneenä kaikki näyttää epätoivoisemmalta ja paskemmalta. Siitä huolimatta meille vauvavuodet olivat enemmänkin liimaa.
Vauvavuosien aikana rakkauteni miestä kohtaan voimistui entisestään, kun näin, miten hyvä isä hän oli ja on lapsillemme. Hän on valtavan hyvä puoliso äidille minussa. Osasimme pääsääntöisesti nähdä kaiken sen vauvavuosien sekopäisyyden koomisuuden ja soutaa venettä samaan suuntaan mustalla huumorilla ja kakkavaippapyykkien välissä annetuilla suudelmilla. Meidän tiimistämme hioutui timanttinen.
Ihan hiljan kuulin toisenlaisen teorian lapsiperheen vanhempien parisuhteista. Sen mukaan pahimmat kriisit koetaan, kun nuorimmainen on noin nelivuotias. Siis silloin, kun alkaa helpottaa.
Tämä toinen teoria resonoi paljon paremmin. Pelottavan paljon paremmin. Yhtäkkiä elämä ei olekaan väsyhuuruista selviytymistä. On aikaa ja energiaa miettiä, missä me mennään. Kuka tuo toinen onkaan? Kuka minä olen? Mitä muuta me olemme kuin vanhemmuustiimi? Siitä on syntynyt monia ajatuskeloja ja keskusteluja, jotka ottavat kipeää, mutta samalla toivottavasti vievät meitä eteenpäin ja asemoivat suhdettamme uudenlaisen elämäntilanteen edessä. Takana lähes 20 yhteistä vuotta, edessä perhe-elämää vähän isompien lasten kanssa.
Kun lapsiperhearki ei enää valtaa alleen kaikkea elämässä, olen huomannut kaipaavani enemmän aikaa meinä, pariskuntana. Sitä, että voi kommunikoida yli kolmeen virkkeen keskusteluilla ja miettiä välillä, mikä on parasta meille kahdelle, ei meille neljälle. Tuskastun välillä siihen, että kaikki pitää edelleen aikatauluttaa ja suunnitella etulkäteen, seksiä myöten. Olen alkanut kaivata enemmän asioilta, jotka ennen olivat ihan hyvin näin, kun ei oikein muutakaan voinut.
Kahdenkeskisen ajan järjestäminen ei kuitenkaan ole niin helppoa, kun on menneet vuodet posottanut menemään tiukkana nelikkona. Koska arkemme ja juhlamme ovat aikataulusilppua, olemme pariskunta-ajan sijaan panostaneet perheaikaan, jota ei sitäkään ilman miehen pitämiä perhevapaita tai päiväkotipäivien salaisia treffejä olisi juuri ollut. Edelleen valitsisin niin.
Mutta kun treffeille ei ole luotu rutiineita, ei oikein osata niitä järjestää. Vakituisen lastenhoitajan palkkaaminen on roikkunut tehtävälistalla monta vuotta. Onneksi ystävämme on päättänyt häätää meitä treffeille, eli toisin sanoen ottaa lapset hoitoon ja sanoa, että nyt teette kahdestaan jotakin. Sillä tavalla nämä metsätreffitkin järjestyivät.
Niinpä me miehen kanssa jäimme viikko sitten bussista pois ihan kahdestaan Vihdintien varressa ja sujahdimme rehottavan ojanpientareen kautta metsään. Kiersimme tuttuun leiripaikkaan vähän pidemmän matkan kautta, koska se oli mahdollista. Kukaan ei marissut, vaan sain nauttia metsäpolun pehmeydestä jalkojen alla ja tuntea, miten lihakset tekivät duunia joka nousulla. Oli aikaa jutella, ja lopulta rauhoittua olemaan ihan hiljaa, kun tajusin, että aikaa kyllä on. Hiljaisuutta ei tarvitse käyttää hyödyksi ja täyttää puheella, jos ei siltä tunnu.
Vajaan kymmenen kilometrin ja reilun parin tunnin vaelluksen jälkeen olimme perillä. Heitimme rinkat selästä ja kaivoimme päällemme villapaidat. Metsä oli hiljainen ja lammen pinta tyyni. Mies alkoi pystyttää telttaa ja minä laitoin retkikeitinkahvit porisemaan. Onni tuntui ryöppyävän rinnasta.
Aamulla heräsimme 11 tunnin yöunien jälkeen teltasta lintujen liverrykseen. Sekin on jännää lasten kasvamisessa, miten keho tuntuu nyt ottavan takaisin kaikki menneiden vuosien univelat. Kun vihdoin voi. Kävimme aamu-uinnilla lammessa ja keitimme aamupuurot. Katselin miestä ja tunsin perhoslauman heittävän kuperkeikkaa vatsassa ja lehahtavan siitä sitten jonnekin sydämen kohdille. Hitto, että on ihana huomata, että kyllähän ne perhoset siellä vielä ovat, kun vaan antaa niille tilaa temmeltää.
Pakattuamme tavaramme rinkkoihin, istuimme vielä hetkeksi kaatuneelle puunrungolle. Hämmästelimme hiljaisuutta ja aamun rauhallisuutta. Ihan kuin muu maailma olisi hetkeksi kadonnut. Oli vain me ja meidän pieni metsäkuplamme.
Ihana kirjoitus ♡♡
Uskon, että parisuhteen isoimmat koetinkivet saattavat tulla siinä kohtaan, kun nuorempi lapsikin on jo vähän isompi. Yhtäkkiä arki vähän helpottaa, lapset eivät tarvitse vanhempiaan k o k o ajan. Yhtäkkiä on aikaa nähdä puolisokin ihan eri tavalla. Tässä vaiheessa puoliso saattaakin tuntua aivan vieraalta, koska onhan pikkulapsivaiheessa vierähtänyt muutama vuosi. Molemmat vanhemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet. Voi olla, että joutuu tutustumaan toiseen uudestaan.
Itse pelkään tällä hetkellä eniten, että mitä tätä menoa jää parisuhteesta käteen siinä vaiheessa, kun lapset ovat isompia.
Luin juuri uusimmasta Trendistä, että jonkun amerikkalaistutkimuksen mukaan hyvässä parisuhteessa pari viettää viikossa parisuhdeaikaa, eli aikaa ihan kahdestaan 10 tunnin ajan. Nukkumista tuskin lasketaan tähän 😀 Mutta laskettaisiinkohan se, että vaikka viikkaa pyykkejä yhdessä? Kymmenen tuntia (kolmivuorotyöläisen kanssa) on vain ihan utopistinen ajatus. Ei sillä, että mä näkisin järkeväksi alkaa kellosta ottaa aikaa, mutta kyllähän tuollaiset tutkimukset ja tilastot laittaa miettimään.
Kun onhan se niin, että pikkulapsiaikana molemmat vanhemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet, olisihan se pelottavaakin, jos näin ei olisi käynyt. Pitäisi vain saada aikaa, jolloin voisi päivittää nämä asiat molemmille. Tutustua sekä itseensä että kumppaniinsa uudestaan.
Toivottavasti löydätte hetkiä, jolloin voitte helliä parisuhdettanne <3
10 tuntia viikossa ihan kahdestaan kuulostaa kyllä paljolta 🙂 Tämä toteutuisi lähinnä iltaisin, lasten nukahdettua noin klo 21.30, itse ollessa rättiväsynyt päivän toiminnoista. Siinä ei oikein jaksa enää jutustella tai ajatella mitään järkevää 😀
Moni asia on kuitenkin myös tahdon asia, eli pitäisi tehdä enemmän töitä parisuhteen eteen ja järjestää sitä aikaa ennen kuin kuilu on aivan liian suuri. Priorisointikysymyksiä.
Ihana idea mennä kahdestaan metsään yöpymään. 🙂
Se oli ihan kreisi ja ihana idea! Mietitty sitä jo useampi vuosi, ja nyt vihdoin! Kaikille vähänkään metsähenkisille suosittelen treffejä metsässä. Parhaimmillaan yön yli <3
Mukava kirjoitus. Kiinnostuin mikä paikka oli, jossa yövyitte?
Kiva, että tykkäsit kirjoituksesta. Mä mielelläni jaan retkikohdevinkkejä, mutta sitten on muutama varjeltu salapaikka, joista en tahdo blogissa kertoa. Tämä on yksi niistä 🙂
Hienoa että uskallat kirjoittaa näistä parisuhteen haasteista avoimesti. Se on tärkeää vertaistukea monelle. Meillä asiat ovat vielä huomattavasti haastavammin kuin teillä. Ja nimenomaan ongelmat ovat tulleet päivänvaloon vasta kun nuorempi lähes 3 v. On aikaa ja mahdollisuus nähdä kaikki se mikä ei toimi. Ehkä olimme hyvä tiimi kahdestaan, mutta neljästään en ole varma. Kiitos jälleen kerran mahtavasta blogista.
Kaikenlaista vaihetta sitä mahtuu elämään, parisuhteenkin osalta. Mutta selkeästi nyt pikkulapsivaiheen helpottaessa on aikaa kelata, että mitäs nyt. Voisin ajatella sen olevan ihan normaalia, tavallaan pakollistakin.
Toivottavasti te saatte asiat tolalleen ja järjestymään kaikille parhain päin. Niin laimealta kuin toivotus ”tsemppiä” onkin, en keksi suomen kielestä parempaa sanaa, joten sanon: tsemppiä!
Ihana ja lämminsävyinen kirjoitus, kiitos!
Meidän nuorin on nyt 4,5 vuotias ja kyllä, elämä on erilaista. Välillä pienin pelaa isoveljensä kanssa pleikkaa yläkerrassa ja jo 17-vuotiaat esikoiset eivät edes ole kotona. Silloin istumme miehen kanssa kahdestaan ja mietimme, että mitäs nyt sitten?!
Kaikki on kuitenkin sujunut hyvin, tunnemme olevamme läheisempiä kuin koskaan ja alamme tutustua toisiimme uudella tasolla. Juuri eilen mies kehui meitä hyväksi tiimiksi, kun touhusimme pienellä viljelypalstallamme.
Järjetön hullaantuminen on muuttunut syväksi rakkaudeksi ja arvostukseksi. Tosin vieläkin perhoset lepattaa vatsassa, kun miestäni katselen, komeinta ja seksikkäintä ikinä.
Kahdenkeskistä aikaa meillä ei juurikaan ole, koska tukiverkkoja ei ole. Noin kerran vuodessa käymme jossain keikalla yhdessä. Nyt lasten kasvaessa saamme opetella treffailun jalon taidon!