“Kiitos, että heräsit Minimen kanssa aamulla ja annoit mun nukkua vielä hetken.” ”Kiitos, että kylvetit Minimen, niin että sain vihdoin illalla rauhassa lukea aamuisen lehden.”
Kun mies hoitaa lasta, tunnen olevani kiitollisuudenvelassa. Miksi hitossa? Ihan yhtä lailla vauva on hänen kuin minunkin. Ei mua kiitellä siitä, että jaksan herätä joka ikinen yö imettämään vauvaa. Eikä siitä, että kylvetän, rasvaan, hieron, harjaan ja vaihdan vaipan sen tuhannen kerran. Tai kun kiertelen tunti toisensa perään asuntoa vatsavaivojaan itkevä lapsi sylissä. Eikä tarvitsekaan, hommat kun kuuluvat tähän kokopäiväiseen mutsiuspestiin.
Mutta niin ne kuuluvat myös isyyspestiin. Olenkin alkanut perua kiitoksia, jos sellaisen olen vaikka miehen vaihtaessa vaippaa vahingossa ilmoille livauttanut. Pyrin myös lopettamaan anteeksipyytelyn, kun en ole taaskaan pystynyt kunnon kotimutsin tapaan imuroimaan tai tekemään safkaa valmiiksi pöytään miehen tullessa töistä.
|
Onneksi aina välillä voi mennä kavereille syömään köyhistä ritareista ähkyn. |
Älkääkä ymmärtäkö väärin. Lähiöjeppeä ei tunnu haittaavan, että hänen tullessa kotiin ovelle ei leijaile pullantuoksu, vaan saamattomaan päivään kyllästyneen mutsin vitutuksen kitkerä haju. Hän nappaa Minimen kainaloon ja pyöräyttää toisella kädellä safkan samassa ajassa, kun itse olisin saanut otettua kaapista esiin kattilan ennen vaipanvaihtoa ja pukluhälytystä. Vapaapäivistään hän uhraa palan imurille ja vessaharjalle tai katsoo Minimen kanssa, kun mutsi jynssää kaakelia hullunkiilto silmissä. Pyykit Lähiöjeppe hakee kuivumasta ennen aikaista lähtöään töihin.
Silti mulla on huono omatunto, kun en ehdi vaihtaa kukkien multia tai pestä ikkunoita. Mua kun ei yhtään harmittaisi pitää äitiyslomani aikana kotia pystyssä 50-luvun mallin mukaan. Mä rakastan mäntysuovan tuoksua rätissä, valkosipulinkynnen rasahdusta veitsen alla, pellillä kohoavia sämpylöitä, multaa kynsien alla parveketta laittaessa, puhtaan puuvillan tuoksua silittäessä ja kodin valtaavaa raikasta fiilistä ikkunanpesun jälkeen.
Mä tykkään olla kotona. Työntekoa ja etenkin siihen liittyvää aikaansaamistakin kaipaan toki välillä, mutta ylipäätään olen yllättynyt siitä, miten kivaa kotimutseilu on. Äitiyslomani loppuu ensi kuussa, jolloin vanhempainvapaa pyörähtää käyntiin. Siitä saisi myös Lähiöjeppe ottaa osansa, jos minä palaisin töihin. Kaikella todennäköisyydellä kuitenkin minä aioin pitää koko setin ja olla Minimen kanssa kotona.
Perinteiseen kaavaan meidät kangistaa tahto täysimettää Minimetä ainakin puolivuotiaaksi. Sitten vastaan tulee fakta, että mulla ei ole duunia, johon palata. Yhtä paskat palkat meidän aloilla on, joten miehen parempi liksa ei päätöksen takana ole. Mutta jos totta puhutaan, painavin syy taitaa olla se, että minä tahdon olla kotona. Silläkin uhalla, että eläkepotti jumittaa paikoillaan, mielenkiintoisia duunitilaisuuksia menee ohi ja aivot surkastuvat entisestään.
|
Älä ny viitti marista mutsi. Tää kauha pysyy sen verran hyvin jo näpeissä, että pian tehdään ruokaa yhdessä! |
Siksi mielestäni vanhempainvapaista osa pitäisi korvamerkitä isille. Silloin meidänkin olisi vain pakko järjestää asiat toimimaan niin, että Lähiöjeppe voisi jäädä Minimen kanssa kotiin ja minä möyriä aamutuimaan töihin. Nyt vain myönnymme hiljaa vallitsevaan tapaan ja minä olen se, joka saa jäädä kotiin, vaikka Lähiöjeppekin haluaisi.
Jos tulevaisuudessakin valtaosassa perheistä vanhempainvapaalle jäävät äidit, naisen euro on miehen euroa heikompi vielä silloinkin, kun Minime astuu työelämään. Mikään ei muutu. Mutta jos sekä mies että nainen olisivat pomojen silmissä yhtä todennäköisiä vauva-aikapommeja, miehet eivät ohittaisi naisia työntekijöitä valittaessa tai ylennyksiä jaettaessa.
Silloin eivät enää myöskään itseni kaltaiset äidit omisi lapsen vauvahetkiä suurilta osin vain itselleen. Silloin isätkin saisivat kokea ne hetket, kun vauvan tuhina olkapäällä saa vatsan muljahtamaan onnesta – ja toisaalta myös sen, miten vitsiltä välillä tuntuu kutsua äitiyslomaa lomaksi.
Eikä silloin enää tasa-arvon perään huutelevan mutsin suusta pääsisi vahingossa kiitoksia siitä, että mies tekee sitä, mitä isän kuuluu ilman kiitoksiakin tehdä.
Tää oli hyvä teksti! jos se mies kerran viikossa syöttää aamupalan niin miksi helvetyissä olisin kiitollinen! Onhan se senkin muksu!
Tunnistan ilmiön sekä omalta kohdaltani, että myös muiden tuntemieni äitien kohdalta. Ja se on mielenkiintoista! Pikapohdinnan tuloksena tulin siihen tulokseen, että koen lapsenhoidon olevan mun TYÖTÄ, ja kun lapsen isä tekee jotain, koen että se tekee hetken mun työtä. Mistä siis on aiheellista kiittää.
Toinen syy voi olla siinä, että ainakin minä omaksuin lapsen syntyessä 100% vastuun sen hengissä pitämisestä ja hyvinvoinnista. Vaikka isä onkin (ja muut läheiset) niin silti koen erittäin vahvasti, että mulla on aina täysi vastuu lapsesta. En vaan pysty ajattelemaan niin, että mulla olisi vain 50% ja loput olisi isällä, ja että mä hoidan sen oman tonttini ja se omansa. Vaan että viime kädessä mulla on se 100%. Koska jos isä ei ehdi hoitaa omaa osaansa, niin silloinhan lapsi jää heitteille (kärjistetysti) joten siksi mulla on se 100, ja kaikki muu siihen päälle on plussaa.
Tosi hyvä teksti. Kiitos tästä! Ja tää kiitos onkin ihan ”ansaittu”. 🙂
Täyttä totta kirjoitat! Mä koen, että päävastuu on mulla. Huomaan kysyväni mieheltä, voiko se katsoa muksun perään kun käyn suihkussa, syön tms. Tai että saisinko vaan olla itsekseni 10 minuuttia. Mies taas vaan istuu telkkarin eteen katsoakseen uutiset, tai menee laittamaan itselleen ruokaa. Ilman mitään erillisiä luvanpyyntejä. Tää on vaan jotenkin tiedostamatta mennyt tällaiseksi. Koen usein, että työpäivän jälkeen miehen pitää saada vähän levätä, mikä on ihan älytön ajatus, koska tää kotiäitiys on ihan täyttä työtä! Ja yleensä mä oon paljon paljon väsyneempi kuin se.
Tää oli hyvä kirjoitus – puhuin juuri eilen tästä aiheesta ihan vaan tulevaisuuden varalle (kun meillä on ne lapset vasta keskustelun tasolla). Erityisesti arvostan sitä, että myönsit sen, mikä monelle tuntuu olevan vaikeaa, että mieskin voisi haluta jäädä kotiin. Tää avoimuus ja eri näkökulmien avaaminen tekee blogistasi mahtavan.
Toisaalta, mua kyllä jäi mietityttämään myös tämä: http://nyt.fi/20120420-mitae-ajattelin-taenaeaen-naistenhoidon-tuki/
Jotenkin, ehkä ristiriitaisesti, olen molempien kanssa samaa mieltä.
Minä olen ihan tyytyväisenä ollut kotona kolmen lapsen kanssa, ja välillä mieskin kun on ollut työttömänä silloin tällöin kun keskimäminen oli pieni.
Meillä ei yleensä tuoksu pulla, eikä ole edes siistiä ellei tule vieraita. Eteisen valtaa kura, kuraiset ulkovaatteet, tiskipöydällä ja on astioita.
Välillä tuo narisee että miks mun pitää syöttää, mutta yleensä mun vastaus on mun 12v pikkuveljen tasoinen NO DAA luuletko että yksin sen lapsen tein x) johon tulee perään huono kommentti että sulle maksetaan lastenhoidosta, johon vastaan aina että maksetaan siltä ajalta kun Sinä ole töittä, kipinkapin keittiöön vaan. Ja tää toistuu päivittäin, ehkä öö. 6v ajan jo 😀 taidetaan olla kaavoihin kangistuneita
En voisi olla enempaa samaa mielta tosta Islannin mallista. Olisi oikein tervetullut uudistus!
Kiittaminen taas on mun mielesta eri asia kuin kiitollisuudenvelka. En ole ”kiitollisuudenvelassa” miehelle siita, etta se tekee oman osuutensa. Silti lausun kiitoksia kaikenlaisesta, ihan vaan siksi etta se luo positiivista mielta. Sanomalla kiitos, haluan vaan osoittaa etta huomasin imuroinnin, siivouksen, lakanoidenvaihdon jne. Pikkulapsiarjessa kun niin monet asiat vaan menee sivu suun ja ohitse. Valilla mies kiittaa (lapsen;-) vaipanvaihdoista. Se tuntuu kivalta just siksi, koska en odota siita kiitosta.
Edellinen mieheni teki myos oman osansa kotitoista, muttei sen suusta juuri tippunut kiitosta. Tulkitsin asiaa siten, etta ne oli sille ”itsestaanselvyyksia” vaikkei ehka olleetkaan. Oli vaan vaikea tietaa, huomasiko se puhtaat lakanat, pyykkivuoren katoamisen tms. Se erityinen hyva mieli puuttui kun toinen ei koskaan sanonut kiitos.
En osaa sanoa miksi se kiitos tuntuu niin kivalta, mutta se luo kylla huomaavaisuuden kulttuuria parisuhteeseen. Koska mun ei tarvitse viikata miehen pyykkeja kaappiin, teen sen joskus ihan mielellani, silla tiedan, etta mies huomaa sen ja nostelee sitten mun likaisia sukkia pyykkikoriin. Toki taa toimii vain, jos molemmat tekee muutenkin oman osuutensa.
Ekalle anonyymille, etta toki molemmilla vanhemmilla on enemman kuin 50% vastuu lapsesta, silla molempien taytyy kyeta tarpeen tullen kantamaan 100% vastuuta lapsesta. Valilla parin tunnin ajan, valilla viikon ajan ja (siina pahimmassa tapauksessa) ehka lopun elamaa.
Eli olen samoilla jaljilla tossa vastuuasiassa. Tosin pidan sita vaipanvaihtoa ”omana tyonani” vain silloin kun mies ei ole paikalla. Viikonloppuisin ja iltaisin se on ihan ”yhteista eli jaettavaa” tyota.
Hieno kirjoitus ja osuvia havaintoja. Ehdotan, että sanot tämän kaiken ääneen kotona (monta kertaa) ja alat jatkossa kehua ja kiittää myös itseäsi, edelleen ääneen, mistä luultavasti alkaa pian seurata kommentteja mieheltä. Kiitollisuuden voi aina vaihtaa tyytyväisyyteen (”onpa mukavaa että te pärjäätte kahdestaan ilman minua silloin kun käyn kampaajalla ja kahvilla” eikä ”kiitos että vahdit lastani”) ulkoisen motivaation sisäiseen (”…koska se parantaa teidän isä-lapsisuhdetta ja meidän parisuhdettamme” eikä ”olen niin kiitollinen ja vuodatan nyt näitä kehuja, senkin kehunarkkari”).
Minä olen varsin hyvällä menestyksellä jo pari vuotta toteuttanut näitä ajatuksia, ja on mennyt erittäin hyvin. Lapsi on mieheni ja minun yhteinen, ja me molemmat tunnemme hänestä vastuuta. Minulle on tärkeää, etten tee ainakaan kotona feminismistäni ikävää asiaa, joka vie mieheltä oikeuksia ja masentaa ilmapiirin, vaan kivana juttuna, joka saa mieheni ja minut kehumaan ja kiittämään toisiamme tasapuolisesti vähän koko ajan ja kaikesta. Kun molemmat tiedostavat yhteisen elämän pelisäännöt, kaikilla on kivaa. Nykyään jos tulee keskustelua kotitöistä, se menee niin päin, että mies kokee tehneensä enemmän, kuten luultavasti onkin. Silloin minä teen korjausliikkeen itse asiassa oikein mielelläni.
Luonnollisesti kiittäminen on joskus paikallaan! Vaikka silloin, kun kaikkien kohtuuden sääntöjen mukaan olisi toisen puolison vuoro vaihtaa vaippa tai tiskata, mutta toinen tekee sen silti, lahjaksi ja avuksi. Siitä on syytä kiittää ja kauniisti. 😀
Pahoittelen lukuisia kielioppivirheitä edellisessä kommentissa, ne saavat näköjään tekstin vaikuttamaan sekavammalta kuin se onkaan. 🙂
Joku kumma vipstaakeli taitaa näemmä saada aika usean mutsin kiittelemään päivänselvistä asioista. Mutta kuten kommentoija alempana huomauttaa, kiitollisuusvelka ja kiittäminen ovat eri asioita. Ensimmäisen pyrin ravistamaan hartioilta, toisen otan tarkemman harkinnan jälkeen takaisin ohjelmistoon.
Joo, aika yleinen tää oireyhtymä tuntuu olevan.
Mä vierastan ajatusta, että oman lapsen kanssa olo mielletään duuniksi. Tän pomon eteen mä teen kaikkeni rakkaudesta, en siksi, että saisin siitä pätäkkää. Siksi se ei voi olla syy mun käytökseeni.
Mä myös tiedän, että me mennään Lähiöjepen kanssa molemmat sataset lasissa tän homman kanssa, joten sekään ei voi olla syynä.
Mä luulen, että mulla syy on enemmänkin siinä, että yritän äitiyslomani turvin omia Minimetä liikaa itselleni ja unohdan siinä sivussa, että Minimen elämässä on toinenkin aivan yhtä tärkeä ihminen kuin minä. Isä, joka takuulla myös imettäisi, jos vain pystyisi.
Kiitos kiitoksesta 😀
Auts, lupien kysely, tuttu juttu!
Mä kyllä tahdon ja pyrin antamaan miehelle pienen levähdystauon töiden jälkeen. Jos olisin hän, toivoisin hänen tekevän samalla tavalla. Mutta eipä siinä, mustakin silti tuntuu monesti, että olen päivän jäljiltä paljon väsyneenpi kuin hän.
Mä luulen, että muuallakin kuin täällä Herttoniemessä asuu miehiä, jotka mielellään vaihtaisivat paikkoja kotimutsien kanssa ja antaisivat kurahousuista ja kakkavaipoista vaihtokaupassa puvun ja krakan.
Mä luin tuon kolumnin just tänään imetyslukemisina Nytistä ja piti tulla linkittämään se tähän perään.
Mun sisäinen siivousnarkkarini ei tule ottamaan hyvin tulevaisuudessa odottavaa kuraelämänvaihetta… Ehkä mä siinä vaiheessa en ole niin symbioosissa Minimen kanssa, että pystyn hämätä huomion kuraisesta eteisestä pullan tuoksuun.
Ai hitsi, että mä tykkään, kun näistä mun jorinoista syntyy näin hyvää keskustelua! Vähänkö siellä ruudun toisella puolella on fiksuja tyyppejä!
Mä niin lopetan tän sun kommentin luettuani mun päivän kestäneen kiitos-lakon. Sillä on niin totta, että kiittäminen on eri asia kuin kiitollisuudenvelka.
Nyt vasta tajuan kelata, miten hyvältä tuntuu, kun mies huomaa, kehuu, kiittää ja osoittaa arvostavansa, että olen jaksanut ja ehtinyt vaihtaa lakanat tai jynssätä vessan. Imettämisestä ei kiittele, mutta se taitaisi ollakin vähän outoa. Mä kun olen ainut, jolla trippipurkit rintamuksilla roikkuu.
Huomaavaisuuden kulttuuri parisuhteessa, kyllä! Mun teki niin tänäänkin mieli kiittää vuolaasti normaaliin tapaan, kun Lähiöjeppe oli mun heräämättä tehnyt aamutoimet Minimen kanssa ja valmistanut aamupalankin. Kiitos-lakkolaisena kiittelin vain aamupalasta. Mulle itsellenikin olisi tullut parempi mieli, jos olisin saanut kunnolla päästellä kiitoksia tulemaan.
Mutta kiitollisuudenvelka, se mua silti edelleen vaivaa. Mulla on välillä tunne, että Minimetä hoitaessaan hän tekee jotain puolestani. Jotain, josta jään kiitoksen velkaa. Pitäisi saada opetettua itseni ulos siitä ja kiittää miestä vain yksinkertaisesti siksi, että saan olla yhtä perhettä hänen kanssaan.
Mä luulen, että tää mun oireilu loppuu tai ainakin oleellisesti vähenee, kun sekä minä että Lähiöjeppe ollaan taas työelämässä. Sitten molemmilla on selkeesti omat duunikuvionsa, mutta yhteinen perhe-elämä.
Toki näistä on kotona puhuttu ja keskusteltu. Lähiöjeppe tietää, mistä kirjoitan, eikä kuule avautumisistani ensimmäistä kertaa lukiessaan niitä täältä blogista 😀
Mutta hyviä vinkkejä annat, niillä täälläkin mennään. Musta on ihanaa huomata, miten hyvin Lähiöjeppe ja Minime pärjäävät, jos vaikka käväisen hierojalla. Ja siitä toki kerron hänelle. Mun pitäisi malttaa antaa heidän viettää kahdenkeskisiä hetkiä enemmänkin. On kai vain vaikeaa myöntää itselleen, että Minime on tyytyväinen myös ilman mua.
Kärjistäminen saa välillä aikaan väärinymmärryksiä. Saan todellakin kuulla kiitoksia ja kehuja kotihommista, duunista, harrastuksista, jopa liikunnasta. Minimen kanssa olosta ne ovat enemmänkin sanattomia viestejä. Pääpontti kirjoituksessani ei ollutkaan se, vaan ärsyttävä tunteeni kiitollisuudenvelasta.
Mutta kuten ylempänä olevasta kommentista voi lukea, kiitos-lakkoni ei kestänyt päivääkään. Kiitollisuusvelan hartioilta ravistamisharjoitukset sen sijaan jatkuvat yhä.
On muuten jännä, miten suuri rakkaudenosoitus vaihdettu vaippa tai silitetty pyykkivuori voikaan lopulta olla!
Mä haluaisin nostaa kiintymyssuhdeteoriaakin vähän esille kun tätä kysymystä pohditaan, itse kun uskon sitä koulukuntaa jonka mukaan alle vuoden (jopa kahden) ikäinen tarvitsee ensisijaisen kiintymyssuhteensa kohteen hoitajakseen. Myöskään imetyksen merkitystä yli puolivuotiaalle ei pitäisi niin vain sivuuttaa. Siksi meillä mies jäi kotiin vasta lapsen ollessa 1½ vuotias.
En siis missään nimessä tahdo muiden valintoja rajoittaa, mutta surettaa jos vapaita korvamerkitään isälle jo vauvavaiheessa, kun biologinen systeemi (imetys ja siitä seurannut vaikeus poistua vauvan luota pitkiksi ajoiksi) aika monen tutkijan mukaan toimii myös psykologisesti lapsen parhaaksi. Itse kannattaisin ennemmin 1½ + 1½ (vuotta) mallia, mutta tiedostan ettei kotihoidontuella eläminen ei ole kaikille mahdollista. Silti toivoisin että tämäkin vaihtoehto jätettäisiin…
Hei!
Tulipa mieleen, että tästä kiitollisuusaiheesta on myös ihan kirjallisuutta olemassa. Esimerkiksi Eeva Jokinen on kirjoittanut Aikuisten arki teoksessaan kotitöiden tasa-arvoisuudesta ja kiitollisuuden taloudesta eli juuri siitä, että naiset kiittelvät miehiä, kun miehet ovat hoitaneet lapsia tai tehneet kotitöitä. Jos siis aihe kiinnostaa niin kannattaa lukaista, muutenkin mielenkiintoinen kirja. 🙂
Terv. Graduntekijä
Yhdyn edellisiin, todella hyvin kirjoitettu! Ja oumäään kun nyt harmittaa, kun olin samaa aihetta miettinyt ja suunnitellut omaan blogiini. 😉 Sä ehdit ensin, ja hyvin sen teitkin! KIITOS! t. Keltanokka
Ymmärrän TÄYSIN tuon tunteen ärsyttävästä kiitollisuudenvelasta, vaikka järki sanookin aivan muuta. Pohdin samaa itsekin aikoinani, ja muistan tuon vaiheen kestäneen itselläni reilun vuoden (!) verran. Varmaankin. Nykyään olen saanut helpotusta ärsyttävään kiitollisuudenvelan tunteeseen, ja harvoinpa se enää vierailee mielessäni. Uskon että se on joku kummallinen sisäänrakennettu juttu, jonka syitä en osaa pukea sanoiksi. Menköön siis vaikka biologian piikkiin:D!
Meillä isä+lapsi- kaksikko viihtyy yhdessä paremmin kuin hyvin. Kamalalla tavalla tuntuu välillä todella pahalle, kun tulen itse reissusta ja yhtäkkiä kiitymyksenkohde on shiftannut todella voimakkaasti isään; minä en kelpaa mihinkään. Se se vasta äidin sydäntä raastaa, vaikka järki sanookin muuta. Meillä tutin jättämisen jälkeen neiti T oli TODELLA riippuvainen minusta (aivan täysin ymmärrettävistä syistä). Hyvä että pääsin vessaan yksin. Ainakin pieni raukka oli itkemässä oven takana. Oli melko kuormitettu fiilis, kun minun täytyi tehdä AIVAN kaikki, isä ei kelvannut mihinkään. Se oli suuri muutos edelliseen tilanteeseen, jossa molemmat vanhemmat kelpasivat kaikkeen yhtä hyvin. Nyt tilanne on tosin taas balanssissa. Mutta kyllä se välillä pahalta tuntuu, kun et kelpaakaan mihinkään, myhyyyyy!
Jatta
Niin ja piti sanoa vielä; en kestä millainen söpöliini pikkuneiti on! Ihana!
Jatta
Kiitos! Onkohan Mummon jalkeen kukaan kutsunut mua ”viksuksi ja vilmaattiseksi” 😉
Mulla on kylla kans valilla sellainen pikkuruinen ”kiitollisuudenvelka” paalla. Esim kun mies imuroi niin tuntuu, etta taytyy konyta tyhjentamaan astianpesukonetta tms. Miehen ollessa muutaman paivan poissa olen tarkoituksella patalaiska ja siivoan pari tuntia ennen sen tuloa 😉
kiintymyssuhteen ei tarvitse rajoittua vain yhteen ihmissuhteeseen, lapsi voi turvallisesti kiinnittyä useaan aikuiseen, esimerkiksi kahteen vanhempaan vallan mainiosti ilman riskiä kehityksellisistä haitoista.
Tietenkin lapsi luo kiintymyssuhteen myös isäänsä, mutta yleensä se on vauva-vaiheessa toissijainen ja vasta myöhemmin näiden suhteiden merkitys tasoittuu. Puhuinkin siis lapsen ensisijaisesta kiintymyssuhteesta, jonka kohteena useimmiten on äiti käytännön syistä. Muistaakseni Erja Rusanenkin puhui tästä haastatteluissaan, jotka herättivät valtavasti keskustelua.
Mullakaan ei ole duunia johon palata. Mieheni pitää isäkuukauden, mikä siis tarkottaa yhteistä lomaa, kun olen kortistossa. Tosin aiotaan siirtää se loppukesään niin, että jos (opettajana) saankin töitä, niin osa siitä ajasta on lukukauden puolella niin että isä aidosti on lapsen kanssa kotona kaksin. Ja jos onni potkaisee niin että saisin töitä, niin mies jää sitten kotiin. Mutta koska näitä kaiken maailman etuuksia pitää hakea aina tiettyyn aikaan mennessä jadajadajada, niin voi olla että vaikka töitä saisinkin niin miehellä ei sitten olisi enää mahdollisuutta hakea hoitovapaata. Mikä olisi shittiä siinä mielessä, että kieltäytyessäni siitä työstä, jota en voikaan ottaa, tipun ansiosidonnaiselta työttömyyspäivärahalta kotihoidontuelle. Että katsotaan kuin käy. Olen kyllä ihan mielelläni vielä ensi vuodenkin lapsen kanssa kotona, mutta oishan se kiva ollut vaihtaa vuoroa. Mutta luotan että asiat menee kuten menee.
Hauska oli tänään törmätä metrossa! En edes siinä kiireessä muistanut oikeaa nimeäni sanoa, tuntuu välillä niin daijulta esittäytyä nettinikillä. Toivottavasti ruokakurssi oli antoisa, siitä olisi kiinnostava kuulla! Sirkuksessa oli tosi hauskaa vaikka en jännetuppitulehduksen kanssa voinutkaan kokeilla pariakrobatiaa vauvan kanssa, höh.
Mä en ole niin paljoa noihin kiintymyssuhdeteorioihin perehtynyt, että niihin osaisin ottaa kantaa. Erja Rusasen haastattelu Hesarissa kyllä muinoin laittoi asiaa miettimään.
Imetystä voisi toki jatkaa osittain, vaikka töissä kävisikin. Viimeistään puolen vuoden jälkeen sitä muutenkin vähennetään. Vaikka tahtoisin omia Minimen vauvahetket itselleni, mä luulen, että jos ”vahdinvaihdon” tekisi pikkuhiljaa totuttaen, ei kertalaakista, Minime olisi täysin tyytyväinen isin hoivissa.
Yksi vaihtoehto olisi pistää pystyyn sellainen oma firma, että lapsen voisi ottaa töihin mukaan. Näin omassa lapsuudessani toimittiin, ja ihan ookoo musta tuli. Tavallaan olen jo vähän siinä tilanteessa, sillä tein jo ennen mutsiksi pamahtamista töitä osittain ja välillä kokonaan kotoa käsin.
Kiitos vinkistä, laitoin kirjan heti varaukseen kirjastosta!
😀 eiköhän näissä mutsiblogeissa mene vaipat, tutit ja harsot sekaisin ja päällekäin koko ajan, joten kirjoita säkin ihmeessä oma kokemuksesi ja näkemyksesi asiasta, odotan innolla!
Mä toivon, että kiitollisuusvelka balansoituu viimeistään silloin, kun molemmat ovat taas duunielämässä.
Mä voin jo nyt kuvitella, miten kummallisen pahalta tuntuu sitten, kun jossain vaiheessa mä en enää kelpaakaan, vaan isi on se ihanin. Vaikka sehän on just mahtavaa, että elämän tärkeimmillä ihmisillä on niin upea suhde. Mutta mutta… hämmentävää!
Tässä vaihessa ei vielä valikointia ole tapahtunut, ollaan Minimen mielestä molemmat tosi jees. Paitsi että nälkäisenä mun syliin päästessä itku yltyy malttamattomaksi, kun ei pysyisi odottaa yhtäkkiä enää hetkeäkään, että maitobaari aukeaa 😀
Se on kyllä yksi söpöys.
Joo, nää on hankalia. Mun pesti duunarina tosiaan loppui, kun äitiysloma alkoi (tuotantotehokkaasti aikataulutettu raskaus, työnantajan kannalta). Mutta tein siinä ohessa freelancerina hommia kotikonttorissa. Että toki voisi hypätä takaisin yrittäjän pöksyihin ja pitää niitä pöksyjä ihan aamusta iltaan, sillä olen aikaisemminkin elättänyt itseni pelkästään niillä hommilla. Siinä samassa voisi pitää päällä vielä äidin essua. Saas nähdä.
Mutta se on varma, että Lähiöjeppe pitää isäkuukauden, minä palkattoman loman ja investoidaan kolmistaan tulevat veronpalautukset valkoiseen hiekkaan, aaltojen kuohuun ja suoraan puusta lautaselle poimittuihin banaaneihin.
Ja joo, oli hauska törmätä! Enhän minäkään oikeaa nimeäni tajunnut sanoa, kun olin niin yllättynyt! Oltais voitu kävellä samaa matkaa, kun sama päätepiste kuitenkin oli mielessä, mutta olin kiireellä tarpomassa sovituille tärskyille.
Ruokakurssista tulossa postausta, jahka saan aikaiseksi. Se on tuossa monta sivua pitkässä aihelistassa… Sirkuksessa näytti blogitekstisi ja kuvien perusteella olleen kivaa! Toivottavasti tommosta järjestetään jatkossakin, tahtoo kans!
Mullakin oli sovitut tärskyt ja lisäksi vielä sattumalta bongattu tuttu siellä metrossa ja kaiken kukkuraksi teillä molemmilla kantovehkeet niin pääsitte näppärästi rullaportaista livahtamaan kun minä jonotin hervottomassa vaunuruuhkassa hissiä niin kauan että hermostuin ja valitsin sitten lopulta itsekin ne portaat ;D Tuon ja ysmyn ryysiksen jälkeen mietin oisko vaan taas kannattanut maksaa se lippu mutta pihinä säästin yli femman, kolme matkaa kun olisi päivän aikana kertynyt. Syksyllä ysmy oli varsin miellyttävä kokemus, kun lapsi kulki liinassa, mutta nyt toisaalta ostokset niin isot ennen olis niitä ilman kärryjä saanut kuljetettua 😉
Kantovehkeet on kyllä kätevät. Mä olen päättänyt, että voin hyvin maksaa niillä kulkemisesta ilmaisen vaunuilun sijaan. Sen verran olen halukas satsaamaan mukavaan, nopeaan (tai ainakin vaunuja nopeampaan) ja vaivattomaan kulkemiseen 😀
Mulla oli mennyt ystävämyyntien aloitus ohi. Kanttisposti jäänyt kai matkalle ja mainokset huomaamatta. Nyt pohdin, että antaisinko itselleni luvan piipahtaa siellä. Yksi tehtaanmyymäläkin kun on tässä samassa kylässä…
Niin ei mun tarkoitukseni ollut siis ohjeistaa muita tekemään samoin kuin itse olemme toimineet, vaan toivoin että kyseisen aiheen keskustelu ei rajoittuisi ainoastaan tasa-arvokysymykseen ja vaihtoehtoja jätettäisiin. Että muistettaisiin myös lapsen fyysiset ja psyykkiset tarpeet, joiden soisi aina olevan lapsia koskevien ratkaisujen lähtökohtina. Jokaiselle kädellisten biologiaa tutkineelle lienee selvää, ettei se vanhemmuus luonnollisessa tilassaan vielä vauvavaiheessa valitettavasti kovin tasavertaista ole 🙂
Vauvat ovat myös temperamenteiltaan eri tavalla varustettuja. Vähintään 10% omaa huonon sopeutumiskyvyn, ja heille äidin yllättäinen töihin paluu on paljon vaikeampi muutos kuin hyvän sopeutumiskyvyn omaavalle. Imetys on toki mahdollista jossain määrin töissä käydessä (minäkin jatkoin vielä taaperoimettäjänä töihin siirtyessäni). Vauvan kohdalla tilanne saattaa olla paljonkin mutkikkaampi, eli mikäli täysimettää sen suositusten mukaiset 6 kk, voi käytännössä se rintamaito olla aika pitkään vielä sen jälkeenkin lapsen pääsääntöistä ravintoa. Sormiruokailusta (lisäksi on niitä soseitakin annettu) huolimatta molemmat lapseni ovat eläneet lähemmäs 10-kuisiksi ensisijaisesti rintamaidolla. Syy ei ole ollut siinä, ettei ruokaa olisi tarjoiltu 😀 Esikoinen oli vielä rytmisyydeltään täysin arvaamaton, joten nälkä saattoi yllättää milloin tahansa. Pumpulle ei minulta ole koskaan herunut maitoa, joten töiden ja imetyksen yhdistäminen ilman lisämaitoja olisi ollut meidän tilanteessa mahdotonta. Toisilta se taas luonnistuu vaivattomasti.
Työpaikka johon lapsen voisi luontevasti ottaa mukaansa (niin että hän silti saisi tarpeeksi virikkeitä ja huomiota), olisi aika unelma 🙂
No joo, mun mies tekee aika leppoisaa työtä, se saa akut ladattua siellä ja on itse sanonut että sen työ on ihan leikkiä verrattuna mun päiviin. Se esim käy urheilemassa melkeen joka päivä työpäivän aikana 🙂
Kenenköhän blogista just luin Keski-Euroopassa tutuista imetyskopeista, joita on usean työpaikan naistenvessassa. Kun duuniin on palattava nopeasti, imetystä pidetään yllä pumppaamalla työpäivän aikana maitoa imetyskopeissa. Onneksi Suomessa on niin erihyvä systeemi, että moiset kopperot ovat ihan vieras käsite.
Ja joo, jokainen tablaa tyylillään ja eiköhän suurin osa mutseista myös ajattele kaikessa lapsensa parasta.
Kaippa se lähiöjeppe pääsee kuitenkin isäkuukautta viettämään? Senhän voi siirtää ”hamaan tulevaisuuteen”, jos sulla ei ole heti vanhempainvapaiden perään töitä. Eli voit ”pudottautua” joksikin aikaa (kelasta löytyy tarkka tieto miksi aikaa) kotihoidontuelle, kunhan säästätte ne 12 viimestä päivää vanhempainvapaasta lähiöjepen pidettäväksi. Se saa sitten nautiskella minimeen seurasta 6 viikkoa (vai paljon se nyt onkaan) siinä vaiheessa kun sä löydät töitä… Tuli vaan mieleen, ku kela juuri muistutteli meitä että alkaa oleen hakuaika käsillä (isäkuukausi pitää anoo 2 kk ennen kun sen aikoo pitää). Meillä tosin isäkuukausi on vähän puolittainen, kun pidän itse kesälomani silloin kun mies on kotona. Saadaanpahan nautiskella kunnon lomasta kaikki 😀
Juuh, tottahan toki. Vaikka tulevat suht mehevät veronpalautukset olisi hyvä säästää pahan päivän varalle (kotihoidontuen & yrittäjäelämän), ajateltiin satsata ne isäkuukauteen. Silloin lähdetään koko sakki jonnekin, jossa ananaksia saa tuoreena, hiekka on lämmintä ja ruoka tulista.
voitko tehä postauksen miä mieltä oot tulevasta kotihoidontuki muutoksesta? Mä oon nyt hoitovapaalla neljättä kuukautta ja ton asian esille tulo alko ahdistamaan ku haluisin kovasti olla lapsen kanssa kotona niin kauan ku pystyn vaikka työpaikka on kyl vielä odottamassa. Kiinnostais kauheest mitä mieltä sä oot tästä. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013082917429896_uu.shtml http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288593698959.html