Mieleen on tullut yksi ihan päätön ajatus, joka ei älyttömyydestään huolimatta jätä rauhaan.
Vanhemmuus on asia, josta ei voi erota. Vaikka toki löytyy tarinoita, joissa äiti tai isä lähtee lätkimään, eikä edes soittele perään. Tai että vanhempien erotilanteessa toinen vanhempi joutuu haluamattaan eroon lapsestaan. Tai että vaikka vanhemmat olisivat fyysisesti läsnä, he eivät ole sitä henkisesti. Kivuliaita erotilanteita kaikki tyynni.
Mutta noin muuten pienestä lapsesta ei noin vain erota. Kumppaneista erotaan. Ystävyyksistä kasvetaan erilleen. Aikuisena voi tehdä pesäeroa myös lapsuusperheeseen ja sukuun. Mutta pikkulapsista ei erota, sen kummemmin kuin lapsi ei voi valita vanhempiaan. Vanhemmuudessa ei olla tauolla, harkinta-ajalla tai vapaassa suhteessa. Se on siinä, koko ajan, yötä ja päivää.
Mitä oikein haen takaa tällä lievästi kummallisella alustuksella? Kai sitä, että onhan se kummallista, että yksi näin tärkeä kumppanuus elämässä on kokonaisvaltaista, jopa kahlitsevaa ja ehdotonta. Voisiko olla, että jotkut pikkulasten vanhemmat erotessaan kumppanistaan oikeastaan tahtoisivatkin erota tai edes ottaa pientä taukoa vanhemmuudestaan? Mutta kun se ei ole mahdollista, elämää ravistellaan eroamalla hyväksytyllä tavalla?
Tämä saattaa kuulostaa julmalta, hivenen sekopäiseltä keskiyönä ilmoille vahingossa törähtäneeltä aivopierulta. Silti se on jäänyt pyörimään mieleen, etenkin nyt, kun paluu Suomeen Bali-talven jälkeen ei ole onnistunut niin kivuttomasti kuin alkuun tuntui. En meinaa saada kiinni arjesta. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti elämä järjenvastaisesti tahmaa. Itkettää ja vituttaa. En meinaa jaksaa omia lapsiani, noita kultapalleroitani. Ja se heijastuu idioottimaisena kiukutteluna miehelle, vaikka todellinen kivi kengässä on vanhemmuuteni, josta tarvitsisin taukoa.
Kuluneiden päivien aikana olen yhä selkeämmin tajunnut, että me olemme selvinneet pikkulapsiperhearjen karikoista tähän tasa-arvoisen vanhemmuuden ansiosta. Emmekä vain selvinneet, vaan vahvistuneet. Rakastuneet yhä tiukemmin, ainakin jos minulta kysytään. Minä en ollutkaan niin äiti-ihminen kuin kuvittelin olevani. Kotiäitiä minusta ei löytynyt, vaikka kuinka koetin kaivaa. Tarvitsen elämääni valtavan määrän muutakin kuin äitiys, perhe ja lapseni. Jos mieheni ei olisi ottanut osaansa vanhemmuudesta, minä en olisi voinut saada sitä muuta.
Ja olen melko varma, että siinä tilanteessa olisin lähtenyt ravistelemaan pakkaa. Olisi tuntunut helpommalta ottaa koko vastuu lapsiperheestä itse, kuin odottaa pettyen, että joku jakaisi sitä kanssani. Olisin ehkä halunnut erota parhaasta ystävästäni ja elämänkumppanistani, vaikka ehkä tietämättänikin oikeasti olisin kaivannut taukoa lapsistani. Tosin, jos mieheni ei olisi ottanut paikkaansa tasa-arvoisena vanhempana, tuskin hän enää siinä vaiheessa olisi minulle se mies, joka saa 18 yhteisen vuodenkin jälkeen vatsassa perhoset tanssiin kuten silloin teininä.Silti olen viime aikoina miettinyt, kuinka moni pikkulapsiperheen ero vältettäisiin, jos voisikin erota lapsestaan tai ainakin ottaa toviksi etäisyyttä? Ja samaan syssyyn olen miettinyt, että eihän sellaista nyt voi edes miettiä. Pieni lapsi on vanhemmastaan riippuvainen, ja hänen rakkautensa vanhempiaan kohtaan on ehdotonta. Ja sitä paitsi: tuskin lopulta kovin moni vanhempi tahtoisi lapsistaan erota. En ainakaan minä.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että sen sijaan, että kiukuttelen miehelleni, tarvitsisin taukoa lapsistani ja harkinta-aikaa vanhemmuudestani. Ihan vain parin hiljaisen, rauhallisen ja seesteisen päivän ajan. Sitten taas muistaisin paremmin, miksi olen sitoutunut näihin suhteisiin äitinä, loppuelämäkseni ja täydestä sydämestäni.
Mutta noinhan se on! Vanhemmuus on rankka 24/7 homma ja siihen voi väsyä. Siitä on ok ottaa vähän taukoa välillä.
Me vedetään miehen kanssa vuorovedolla. Kumpikaan ei oo kokonaan töissä tai kotivanhempana. Ja silti pitää päästä kolme neljä kertaa vuodessa molempien viettämään vuorokausi tai pari yksin tai kavereiden kanssa. Ja joka viikko on yksi ilta tai aamupäivä jolloin mummot tai lapsenvahti huolehtivat ja me ollaan vaan kahdestaan.
Ilman näitä henkireikiä ei oltais selvitty yhdessä ilman katkeruutta.
Tähän kuuluu myös se muiden tukiverkkojen olemassaolo tai puute. Jos apua ei ole, arki voi olla tosi rankkaa. Tiedän perheitä, jotka ovat hajonneet uuvuttavan arjen vuoksi, vaikka kotihommat olisi puoliksi jaettukin. Jälkeenpäin vanhemmat on sanoneet yhteishuoltajuuden vuoroviikoin pelastaneen heidän mielenterveytensä ja elämänilonsa ja eron olleen hyvä ratkaisu.
Samoja ajatuksia ollut aiheesta. Rankoissa paikoissa ajatus on yllättänyt, kun olen ajatellut miten erotessa saisin taukoa myös perheestä ja ymmärtänyt että mietin eroa VAIN siksi jotta saisin joskus taukoa! Ulkoista tukiverkko- toimintaa pitäisi ehdottomasti kehittää Suomessa. On niin valtavasti perheitä, joilla ei ole riittävää tukiverkkoa ja tauon ottaminen siksi mahdotonta.
Varmasti näinkin. Kyllähän jokainen kaipaa omaakin aikaa. Onko teillä täysin poissuljettu ajatus että mies lähtisi lasten kanssa vaikka mummolaan pariksi päivää niin saisit olla itseksesi? Mä olen rakastanut yksinäisiä viikonloppuja kun lapset olivat pienempiä. Nyt huomaan että eniten vapaa-ajalla haluan viettää aikaa lasteni kanssa. Näyttää tämäkin asia helpottuneen lasten kasvun myötä.
Katkeruus on tosiaan ihmissuhteissa ihan kamalista kamalin myrkky, jota tahdon välttää ihan viimeiseen asti.
Kuulostaa ihan unelmalta tuo teidän vuorovetosysteemi. Ja kuulostaa ihan kutkuttavan ihanalta tuo teidän ilta tai aamupäivä kahdestaan miehen kanssa, etenkin nyt, kun takana on intensiivinen talvi ihan vain meidän perheenä. Pitäisi ottaa vakilastenhoitajan hankkiminen taas agendalle. Sitä edistettiin jo tuossa syksyllä, mutta sitten se jäi Balin jalkoihin.
Loistava kirjoitus ja kiteyttää myös omia ajatuksiani tällä hetkellä!
”Nimim.” Lapsivapaata (miehen kanssa) takana 18h ja ahdistaa jo valmiiksi iltapäivä, kun lapset on haettava takaisin. Ei mun akut ole vielä latautuneet :/
Kyllä; tukiverkot, tukiverkot, tukiverkot! Vähän isompien lasten kanssa on mahtavaa, että tukiverkostot voi ottaa laajemmin käyttöön ystäväperheiden kanssa, joissa on myös pieniä lapsia. Vaikka he ovat olleet kultaakin tärkeämpiä jo tähän asti, nyt voitaisiin paremmin auttaa toinen toisiamme myös ottamalla lapsia hoitoon ja yökylään puolin ja toisin.
Mua vähän jännitti tämän postauksen julkaiseminen; että ymmärrettäisiinkö ajatukseni ihan väärin. Onpa lohdullista huomata, että ainakin muutama muukin saa kiinni tästä mun ajatuksesta.
En ole eronnut, mutta olen miettinyt eroa paljon. Kertomasi hullu ajatus ei ole ollenkaan hullu, vaan täysin looginen. Olen tämän toisen vauvavuoden aikana miettinyt lukemattomia kertoja sitä, että haluaisin erota. Ja syy eroon olisi juuri se, että saisin välillä taukoa tästä perhearjesta. Väsyneenä on tuntunut suorastaan taivaalliselta vaihtoehdolta, että saisi olla joka toinen viikko ”rauhassa”. Saisi keskittyä töihinsä ja iltaisin saisi maata sohvalla. Ja viikonloppuna saisi tehdä ihan mitä huvittaa. Tuohan olisi parasta mitä voisi olla! Lasten kanssa jaksaisi olla sitten joka toinen viikko ihan toisella tavalla kun välillä on ollut itsekseen.
Tiedän, että kahden vanhemman perhearjessa pitäisi pystyä antamaan molemmille tarpeeksi taukoja, mutta käytännössä se on mahdotonta. Molemmat vanhemmat tarvitsisivat omaa aikaa, kaveriaikaa, parisuhdeaikaa ja sitten vielä sitä perheaikaa. Ainakaan vielä en ole saanut palettia organisoitua niin, että nuo kaikki onnistuisivat tavallisessa arjessa luontevasti ja säännöllisesti.
Pieni ero lapsista tekee tosiaan hyvää. Niin pahalta kuin se kuulostaakin. Olen myös periaatteessa sitä mieltä että nykypäivänä nostetaan VÄLILLÄ liikaa esille yksilöllisyyttä ja omaa aikaa myös vanhemmuudessa, mutta toisaalta näen että tämä välivaihe jossa repäistään irti vanhoista tavoista ja ajatuksista on todella tärkeä ja vaikka asiasta nyt pauhataan niin se ei silti tavoita kaikkia ja viestin olisi kumminkin hyvä tavoittaa mahdollisimman paljon ihmisiä jotta yleinen ajatusmaailma muovautuisi. Kunhan omasta ajasta pikkuhiljaa tulee yhteiskunnassa enemmän itsestäänselvyys niin vouhkaaminenkin vähenee ja sitä ei enää korosteta välttämättömyytenä vaan ihmiset pystyvät paremmin ajattelemaan itse tarvitsevatko he päivittäisen/viikottaisen salikäyntinsä/iltalenkkinsä/zumbansa what ever vai sopiiko heille paremmin vaikka kerran kuussa ihan oma päivä/viikonloppu vai riittääkö heillä itsellään energia ja hyvä mieli ihan vaan päivittäisten pienten hetkien voimalla. Varmasti on myös niitä joille lapsien kanssa oleminen antaa vähintään sen minkä ottaa. Toki yksilöllisiä tarpeita korostava ajattelu antaa nytkin tilaa näille valinnoille, mutta jos ei ole itsetutkiskelijatyyppiä niin voi hyvinkin olla että median tuoma kuva oman ajan välttämättömyydestä työntää ihmisiä ottamaan sen rutiininomaisen oman ajan vaikka hampaat irvessä ”koska sanottiin että tämä pitää järjissään ja tekee hyvää” eikä ehkä osata aina tunnistaa mikä olisi se itselle paras tapa toimia. Nyt pitää taistella ihmisten ajatusmaailma irti siitä että vanhemman on annettava kaikkensa lapselle. Tulevaisuudessa on muita juttuja joita pitää rummuttaa.
(pilkon viestini lopun kommentteihin, koska siitä tuli turhan pitkä romaani jota sivu ei enää anna julkaista :P)
Olin ensimmäisen lapsen kanssa kotona puolitoistavuotta ja koska imetin aika pitkälle niin meni aikaa etten päässyt irti lapsesta kuin lyhyiksi hetkiksi päivän aikana. Pyykin ripustus jota yleensä inhoan muuttui mukavaksi askareeksi ja koirien kanssa kävely oli kivaa, mutta vasta kun pääsin pariksi yöksi äitini lapsuudenkotiin tädin kanssa tajusin miten paljon olin kaivannut arkea ilman että tarvitsi tuijottaa kellosta milloin on ruoka-aika tai päiväunien hetki ja sellaista tekemistä jota voi tehdä intensiivisesti pelkäämättä koko ajan milloin joku keskeyttää puuhastelun.
Vietimme kokonaisen kauniin kesäpäivän raivaten puskia. Välillä jos tuli liian kuuma pulahdettiin uimaan ja sitten taas jatkettiin. Meni pitkälle iltapäivään ennen kuin tajusin etten ollut syönyt aamiaisen jälkeen mitään. Se oli minulle todellista terapiaa ja irtiotto vauva-arjesta.
Tuo toisen ihmisen rutiinien ja rytmin noudattaminen on ollut minulle se rankin osuus lapsiperhearjessa. Johtuu varmasti myös siitä etää meillä on ollut todella (inhottava sanoa näin) helppo lapsi. Ei ole ollut vatsavaivoja, korvatulehduksia, on nukkunut aina ihan kohtalaisesti ettei univajekaan lopulta päässyt liian pahaksi eikä tuo edes yleensä itke ilman hyvää syytä joka on selvitettävissä. Siksi tämä rutiinien ylläpidon raskaus on päässyt nousemaan esille niin että tiedostan sen hyvin selkeästi.
Minäkin olen rutiini-ihminen, mutta on raskasta olla kun ei voi esimerkiksi juuri raivata jotain, rakentaa tai veistellä asioita, siivota tai tehdä pitkää kävelylenkkiä vapaasti vaan aina pitää katsoa kellosta että mihin väliin päivää tällaiset toiminnat voisi ajoittaa. Nyt kun lapsi alkaa lähestyä kolmea olen vähän joistain rutiineista lipsunut. Ei haittaa jos ilta venyy puolisen tuntia tai päivällinen vähän siirtyy. Päiväunien väliin jättäminen ei enää ole katastrori vaikka ne tekevätkin pienelle hyvää ja ne olisi hyvä nukkua. Vaikka rutiineja vähän rikkoo niin se ei enää sekoita koko päivän aikatauluja kuten se teki vielä joku aika sitten. Ja nyt kun ollaan päästy tähän tilanteeseen niin kappas, menin sitten haluamaan toisen lapsen! Toisaalta on myös hyvä että esikoinen on myös vähän irtaantunut pahimmista rutiineista ennen vauvan tuloa, kun vauvan kanssa ei varmasti pysty ihan yhtä kellontarkasti marssimaan päivää läpi. Tulee spontaaneja päikkäreitä, tissikaipuuta juuri kesken ruuanlaiton tai kakkakatastrofi kun pitäisi mennä nukkumaan.
Minä joka olen hyvin rutiineita rakastava ja niistä kiinni pitävä ihminen jouduin vauvavuoden aikana huomaamaan sen mikä arvo on myös mahdollisuudella päästää noista rutiineista irti ja luovana ihmisenä olen joutunut huomaamaan että se että saisin oikeasti toteutettua maalauksia, veistelytöitä tai vaikka ompeluksia vaatii sen että tiedän että saan keskeytyksettä tehdä juttuani pitkäkestoisesti. Jos tiedän jo valmiiksi että minut keskeytetään puolen tunnin päästä niin luova prosessi ei edes lähde käyntiin. Turha toivoakaan sellaista. Ja kunnollinen intensiivinen luominen on minun mielelleni kaikista suurinta lepoa.
Mä en ole koskaan ihan valtavasti kaivannut sellaista alleviivattua omaa aikaa. Etenkin kun saa ottaa työpäivät itselleen, olen enemmänkin aina kaivannut vain enemmän perheaikaa. Mutta ehkä tässä on nyt takana se, että ollaan oltu ihan supertiivis tiimi koko talven ja nyt Suomeen palatessa arki vähän nykii vielä. Ja etenkin se, että teen töitä kotikonttorilla, mutta lapset eivät ole päiväkodissa.
Isovanhemmat asuvat niin kaukana, että jos sinne lähdetään, lähdetään koko sakki. Mutta vaikka vuokramökki, hotelli tai telttareissu voisi olla kova juttu! Viime kesänä mulla oli ekaa kertaa kaksi sellaista yön yli kestänyttä ”vain minä” -hetkeä, kun mies oli lasten kanssa muualla ja sain olla kotona yksin. Se oli TAIVAALLISTA.
Oh, keskytyksetöntä parisuhdeaikaa miehen kanssa, kuulostaa mahtavalta! Pitää kyllä itsekin ottaa tämä agendalle pian. Satuin vielä voittamaan lahjakortin kylpylään vain kahdelle haha (en edes tiennyt osallistuneeni kilpailuun, mutta kerrankos näinkin).
Mustakin tuntuu, että tarvitsisin nyt enemmän kuin vuorokauden hiljaista ja rauhallista olemista.
Kyllä, arjesta pitäisi löytyä niin monenlaista aikaa, että en oikein tiedä, miten se on mahdollista. Ja meillä on tällä hetkellä kuitenkin hyvin lungi arki, kun mies on hoitovapaalla! Pitäisi olla just sitä omaa aikaa, parisuhdeaikaa, perheaikaa, kaveriaikaa ja kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa. Vietettiin just esikoisen kanssa tyttöjeniltaa kahdestaan, ja muistin taas selkeästi, miten tärkeitä tuollaiset ajat ovat sekä lapselle että itselle. Mutta miten ihmeessä tämän kaiken saa tungettua kalenteriin? Ei onnistu ainakaan itseltäni. Siksi olen kokenut tärkeimmäksi sen perheajan, josta nyt vain alkaa olla selkeästi tarve saada vähän taukoa.
Kiitos tästä kirjoituksesta! Puut sanoiksi minua vaivanneen epämääräisen olon. Eroakin olen miettinyt, ihan vaan oman ajan takia. Pistänpä miehenkin lukeen tämän kirjoituksen, olen meinaan yrittänyt selittää tätä epämääräistä pahaa oloa hänelle, mutta sä kerrot sen niin, että hänkin tajuaa 🙂
Ymmärrän tämän niin hyvin! Kaipaan aikaa jolloin ei tarvitsisi koko ajan olla valmiudessa, odottamassa että joku tarvitsee minua. Ennenkuin perheessäni oli teini-ikäinen, luulin pikkulapsi-aikaa vaativaksi mutta olin väärässä. Taloudessani on siis sekä tarha-ikäinen että teini. Pienen voi jättää hoitoon/isälleen/tarhaan ja harvemmin se sieltä keskenkaiken ottaa yhteyttä, se siellä tyytyväisenä leikkii ja hösöttää. Teinin kanssa saa koko ajan olla valmiudessa (hyvässä ja pahassa), koska tahansa teinin elämässä saattaa tapahtua jotain kivaa tai pahaa, johon hän haluaa minun reagoivan. Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa päivystystä kun teinin maailmassa myllertää. Olen iloinen että teini haluaa jakaa elämäänsä mulle mutta raskasta tämä välillä on…
(anteeksi tämmöinen avautuminen)
Hei joo, mä olen miettinyt välillä tuota ihan samaa; että sen oman ajan tärkeyttä toitotetaan niin paljon, että siitä saa sitten aikaiseksi melkein stressin, että sellaistakin pitäisi. Vaikka toiset eivät sitä välttämättä tarvitse. Mä esimerkiksi olin useamman vuoden ollut äiti, enkä silti kaivannut omaa aikaa. Elämä oli silloin sellaista ruuhkavuosiaallokkoa, että enemmänkin vain kaipasin koko perheen yhteistä aikaa, jota hoito- ja työkuvioiden lomittamisen takia ei juuri ollut. Ei olisi tullut mieleenkään napata omaa aikaa niinä hetkinä kun se olisi ollut mahdollista, sillä se olisi tarkoittanut harvinaisista perheajoista luopumista.
Mutta viime kesänä, oltuani siis mutsina neljä vuotta ja kahden lapsen äitinä vajaan kaksi vuotta, alkoi tuntua, että voisin hetken aikaa olla vain ihan itsekekseni. Ja sellaista aikaa myös sain, kiitos miehen. Parasta oli, että sain olla kotona ihan yksin, ah! Ja just toi rutiinien rikkominen. Vaikka itsekin tavallaan tykkään rutiineista, silloin laitoin ne ihan ranttaliksi. Tein töitä uppoutuen tekemiseen ihan totaalisesti, kun ei tarvinnut miettiä, koska pitää hakea päiväkodista ja mitä laittaisi ruuaksi. Mulla äitiydessä voimavaroja vie ihan tolkuttomasti epäjärjestyksen sietäminen, ja oli ihanaa, että koti oli kahden päivän ajan juuri siinä kunnossa kuin mihin olin sen itse jättänyt.
Mä myös saan voimaa luomisesta. Siksi on mahtavaa, että saan työksenikin tarinoita ja tekstejä. Sen vastapainoksi kaipaan konkreettista luomista: käsitöitä, puutarhanhoitoakin. Ja jos vaikka ompelua miettii, en vain kykene tekemään sitä tunnin pätkissä. Siihen pitää saada uppoutua tunneiksi ilman kelloa.
Voi, että olipa ihan kuulla. Ei siis se, että olet miettinyt eroa ja mieltä on vaivannut epämääräinen ja paha olo, vaan se, että kirjoitukseni toi omiin tuntemuksiin vähän selkeyttä.
Joo, välillä hieman kauhulla mietin, mitä teini-ikä tulee olemaan. Nyt selkeästi lasten kasvaessa elän päivä päivältä sitä parhainta aikaa vanhemmuudessani, sillä olen selkeästi enemmän kotonani vähän isomman lapsen vanhempana. Eniten kauhistuttaa se tulossa oleva huoli. Kun nyt jo on sydän mykkyrällä ja huolesta väärällään, mitä se tulee olemaan sitten, kun lapset ovat teinejä! Huh.
Mutta hei, onpa ihan valtavan ihanaa, että sun teini tahtoo jakaa sun kanssa sekä ilot että murheet. En voi vielä tässä vaiheessa vanhemmuuttani kuvitella, miten kuluttavaakin se voi olla, mutta toivon, että osaisin ja saisin olla samanlainen äiti sitten joskus.
Taukoa tärkeämpää on se arjen tasapuolinen jakaminen ja toisen jaksamisen tukeminen. Taukojen mahdollistaminen on yksi ilmentymä. Niin no, omalla kohdalla ero on tullut sen takia. Yksinhuoltajana parisuhteessa! Yksin olen lapset hoitanut joka ikinen yö ja aamu. Ja olen työssäkäyvä äiti, isä kotona suurimman osan ollut. Kertaakaan ei isä ole oma-aloitteisesti herännyt hoitamaan, jotta minä saisin levätä. Kolmen vuoden aikana en ole saanut olla yksin kuin KERRAN muutaman tunnin. Lapset ei kotipäivinä koskaan pääse edes ulos, ellen minä töiden jälkeen vie. Silti mies ei näe toimissaan mitään väärää ja pitää itseään niin mainiona ihmisenä, koska kotitöitä tekee. Needless to say, ero ainoa vaihtoehto, koska äitinä minulla ei ole varaa uupua eikä uhrata lasten tulevaisuutta pitämällä kiinni ydinperheilluusiosta.
Edellisen kirjoittajan kommentti on aivan loistava. Siihen vielä lisään, miten itsestäni tuntui mahtavalta saada ottaa päiväunet miehen ollessa kotona, kun hän kyttäsi nukkuvaa vauvaa (eli siis kuulosteli, herääkö tämä, pitääkö mennä heijaamaan vaunuja jne.). Kuinka vapauttavalta tuntui nukkua ne päiväunet kerrankin sikeästi ilman, eikä niin, että mieli ja kroppa ovat koko ajan valmiina heräämään ja säntäämään vauvan luo. Kyllä sitä omaa aikaa tarvitsee jokainen.
Ennen muinoin äitini kertoi, että heidät lähetettiin pienenä isotädille hoitoon koko kesäksi jonnekin huvikumpuun maalle. Eivät olleet sitten tiellä peltotöissä, kun kukaan ei päässyt vahtimaan. Tämä oli kuulemma yleistä, että lapset laitettiin muualle hoitoon koko kesäksi.
Luojan kiitos, luojan kiitos, mä en olekaan ainoa. Niin paljon niitä rakastan ja silti niin tarvitsisin taukoa kaikista näistä, pientä taukoa. Yhdessä ollaan rakkaan puolison kanssa ja tiiminä jaettu vanhempainvapaat, lasten hoitaminen ja kaikenmaailman kilpajuoksut mitä arki eteen tuo, ja silti mua väsyttää. Ja ottaa päähän. Tekis mieli ääneen henkäis, että pääsispä joskus vähemmällä, helpommalla. En osaa kuvailla näitä uupuneita fiiliksiä, jotka välillä hukuttaa alleen, joten kiitos tästä hienosta tekstistä joka teki sen mun puolesta <3
Ihan samanlaisia ajatuksia olen pyöritellyt. Että haluanko oikeasti eroa vai eroa siksi, että saan eron säännöllisesti myös vanhemmuudesta. Meillä on vanhemmuutta jaettukin en voi valittaa, mutta silti kaikki vanhemmuuden ns. ”metatyö” jää minulle ja välillä tuntuu, että parempi kun toinen ei olisikaan arjessa läsnä, niin ei odottaisi edes apua mistään. Moni kaveripiirissä jakaa tämän saman ajatuksen eli ainakin meidän kannaltamme ajankohtaiseen ja paljon pohdittuun aiheeseen osuit ❤️
Täällä yksi pienten lasten äiti, joka pohtii parisuhdettaan ja eroa. Allekirjoitan ajatuksesi kyllä täysin; useinhan sitä tarvitsee sitä muutakin elämäänsä kuin kodinhoidon ja perheen. Meillä on kotona itseasiassa niinkin raisu systeemi, että molemmat vanhemmat saavat ottaa viikosta kaksi iltaa itselleen. Se kuulostaa monesta hassulta ja paljolta, ja niin se onkin. Se tarkoittaa siis sitä, että kaksi iltaa viikossa itse olen poissa, kaksi iltaa mies on poissa ja kolme iltaa (yleensä koko vkonloppu) ollaan perheenä kaikki yhdessä. Toistaiseksi tämä on toiminut meillä kohtuullisesti ja on ylläpitänyt vanhempien jaksamista.
Mutta. Juttelin juuri veljeni kanssa, joka on eronnut lasten ollessa pieninä. Pohdin hänelle, miten minusta tuntuu, että olen joutunut kasvattamaan oman mieheni sekä parisuhteeseen että perhe-elämään. Ja se on ollut vaikeaa, hirvittävää päänsä seinään lyömistä, kun on joutunut viimetteeksi riidan kautta tuomaan esiin parisuhteen ja perheen tarpeet. En pidä miestäni ilkeänä, vaan hän ei ole yksinkertaisesti ymmärtänyt.
Veljeni pohti, että niin, sehän on usein se naisen rooli. Kasvattaa mies. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella.
Kaikesta tästä on kuitenkin seurannut se, että en arvosta miestäni riittävästi. Näen kaiken, mitä hän tekee menneisyyden lasien lävitse, niiden lasien, joissa hän ajattelee ensisijaisesti itseään. Tämä siitä huolimatta, että hänestä on kasvanut todella hyvä isä. Mietityttää, että miten saan kelkan käännettyä..:/
Huh. Selkeä #avautumisentarve
Kiitos myös minun puolestani! Mietin eroa joka päivä ja joka yö. Mietin epätoivoisesti, että haluaisin lähteä, mutten tiedä, minne. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Ei ole työpaikkaa, ei ole varaa. Mutta kotona tuntuu, että tukehdun. Koskaan ei ole aikaa tehdä mitään rauhassa. Koko ajan joutuu pinnistelemään ja venymään. Ja kyse ei ole edes miehestä. Se osallistuu ja auttaa ja tinkii kaikista omista menoistaankin, jotta minä pääsisin välillä muualle nukkumaan. Mutta kun se yksi yö silloin tällöin ei vain riitä, tukehtuminen jatkuu. Ja toki me riidellään ja tiuskitaan, koko ajan, kun molemmat ovat niin katki ja esikoisen jättiläisuhma kiristää totaalisesti hermot. Ajatus vuoroviikoista houkuttelee. Silloin jaksaisin. Mutta kun periaatteessa mitään syytä erota ei ole. Äh. Kamala, kamala aihe. Kamalan tärkeä aihe. Voi kun en olisi niin yksin tämän tuskan kanssa. Yksi- ja kolmevuotiaita rakastan yli kaiken, mutta silti jokainen päivä on vaikea. Miksei missään kerrottu, miten kaikennielevää paskaa uhmaikä OIKEASTI on?
Juurikin tätä olen itsekin miettinyt. Ja kaivannut. Toisinaan tuntuu että haluaisin viettää pari päivää yksin, ihan ilman kenenkään seuraa, ihan ilman vastuuta muusta kuin itsestä. Tunnistan sen tilanteissa, joissa loputtoman ärsyyntyneenä rymistelen parvekkeelle ja vedän oven perässäni kiinni, yleensä niinä hetkinä kun olen lapsen kanssa kaksin kotona, ja hetken voin kuvitella että olen ihan yksin. Kunnes sisältä kuuluu parkua kun lapsi on säikähtänyt jääneensä yksin, ja velvollisuudet kutsuvat. Tiedostan, ettei tilanne ole mieheni vika, eikä hän oikeastaan pystyisi asiaa helpottaa millään tavalla ilman, että se tapahtuisi hänen jaksamisensa kustannuksella. Samassa suossa rämmitään ja puhalletaan yhteen hiileen, kaikeksi onneksi.
Meillä ongelma on tukiverkkojen puutteessa. Ne läheiset, joista lapsen hoidossa olisi apua, asuvan tolkuttoman kaukana, eikä lapsi ole koskaan ollut esimerkiksi missään yökylässä. Miten helpottavaa se olisi joskus edes viikonlopuksi ”lahjoittaa” lapsi jonkun muun hoitoon ja ottaa itse tilanteeseen etäisyyttä. Tai edes yhdeksi illaksi. Kyllähän joskus väsyneenä ajatus erosta ja vuorovanhemmuudesta olisi tosiaan houkutteleva, siinähän sitä etäisyyttä saisi. Saisi kylläkaikkea muutakin ekstraa eikä niin hyvässä mielessä.
Että itte oon lapseni tehnyt ja itte sen kans hoidan, nih! Tässä mitään lastenhoitajia palkatavaikka varmaan auttais.
Vaikka kauan olen blogiasi jo seurannut, sinä se osaat kerta toisensa jälkeen pysäyttää rehellisyydelläsi ja tarkkanäköisyydellä. Kiitos tästä keskustelunavauksesta, mielestäni nämä ovat nykyvanhemmuuden parhainta antia ja vertaisverkostoitumista! Todellakin myös minä pystyn samaistumaan kirjoitukseesi.
Samoja fiiliksiä Hannen ja lukuisien kommentoijien kanssa. Kiitos, kun puitte tunteita sanoiksi. Se tuntui auttavan ymmärtämään myös omia tuntemuksia.❤
Oho, johan oli pysäyttävää! Sitähän se, tuskaa ja …
Nyt on liikaa kaikkea ja kaikki kaatuu päälle. Ja parisuhde: mikä?! Sitä odotellessa.. Itkua ja huutoa! Siihenkö ne lapset kasvaa? Pakko vain tuudittautua ajatukseen, että joskus vielä.
Olipa mielenkiintoista lukea kommentteja. Se avasi silmät myös sille, miksi niin monet eroaa pikkulapsivaiheessa – joka kyllä – on raskas. Omat lapseni ovat jo 9 ja 10, melkein 11, mutta ikäerosta voi päätellä, että on ollut hektistä ja rankkaa. Kun kuopus itki nonstop koliikkia ja vieressä uhmaikäinen, mustasukkainen vaippahousuinen esikoinen, muistan ajatelleeni ”päivä kerrallaan”. Ei ollut tukiverkostoa lainkaan, mutta pelastukseni olivat muut äidit. Eli juuri ne puistokaverit ja kyläilevät mammakaverit. Nykyisin yhä enemmän siis blogitkin. Mutta koskaan ei tullut mieleenkään erota. Olimme tiimi, joka rämpii sen vaiheen yli, koska vaiheitahan tulee ja menee. Sen jos minkä olen oppinut. Lapsi ei halua, että vanhemmat eroaa, siksi sitä kannattaisi miettiä muutamaan kertaan ennen ajatusta kunhan saan itse omaa rauhallista aikaa. Näen sen todella itsekkääksi teoksi, koska lapsihan ei halua reissata kahden kodin väliä. Vaikka silloin ei siltä tuntunut, pikkulapsivaihe menee äkkiä ohi, ja nyt huomaan jo panikoivani, että lapset kasvaa liian nopeasti teini-ikään. On kullanarvoista kasvattaa lapset yhdessä ja selvitä niistä kaaosvuosista. Perhe on ainakin itselleni tärkein asia elämässä. Otin itse omaa aikaa harrastuksiin, liikuntaan, se piti sekä pollan että kropan kunnossa ja antoi tuikitärkeää energiaa arkeen.
Huh. Nyt täytyy olla onnellinen että mies ei valita kun ilmoitan lähteväni kavereiden kanssa viideksi päiväksi Leville tai Kööpenhaminaan. Tai lähden kahville ja ilmestynyt kuusi tuntia myöhemmin kotiin pikkuhiprakassa. Ilmeisesti nämä reissut ovat estäneet sen ettei ole käynyt mielessäkään erota sen takia että saisi lomaa perheestä. Meillä on perhe mutta meillä on myös vahvasti oma elämä.
-Sup
Tällaista en tohdi kenellekään tutulle sanoa,mutta joskus mielessäni käy ajatus siitä,miten eron jälkeen lapset olisivat vuoroviikoin molemmilla vanhemmillaan.Eli;äitinä olisi vuoroviikoin kokonainen viikko omaa aikaa,yksin.
En todellakaan harkitse eroa ja rakastan miestäni ja perhettämme,mutta minulle kelpaisi pieni ero perhe-elämästä aina välillä.Useamminkin kuin kerran vuodessa yhden vuorokauden ajaksi,huonolla omallatunnolla höystettynä.Voi kun voisikin vaan ottaa lomaa vanhemmuuden vastuusta ja huolista,edes välillä.
Mä huokaisin syvään kun näin kirjoituksesi otsikon. Lakkasin lukemasta paria eron pyörteissä vellovaa blogia, sillä tunnen myötätuskaa lapsien puolesta raastavissa erotilanteissa mutta voi miten sait puettua omat tunteeni tekstiisi. Olen todella huono lähtemään lasten luota, ikävöin ja haluan kokea asioita heidän kanssaan. Mutta lapsiin liittyvä vastuu ja lankojen hanskassapito on välillä todella raskasta. Siksi kiitän tästä tekstistäsi ja rehellisyydestä.
Kiitos, kirjoitus osui naulan kantaan ja ihanaa kuulla että monilla muilla samoja ajatuksia kuin itsellä. Meillä auttanut omat harrastukset, tukiverkot joista olen joka päivä kiitollinen, etätyöpäivät yksin kotona ja satunnaiset työmatkat ja kaverimatkat. Eroa ei ole tullut vaikka siitä on vaikeimpina hetkinä puhuttu. Ja meillä siis vain yksi lapsi, 3-vuotias. Toista aina välillä mietitään mutta toistaiseksi on koettu -kauhea sanoa – jo ajatus liian suurena riskinä kummankin omalle jaksamiselle ja parisuhteelle, nyt kun elämä on jo vähän helpottanut lapsen kasvettua.
Voi meitä äitejä!!! Minä luulin olevani valmis, tasapainoinen ihminen. Mutta sitten tuli nämä kaksi ihanaa lasta, jotka opettavat minua joka päivä, miten tätä elämää oikein eletään. Ja muuten välikommenttian tuohon, miksi sulla arki on vielä vähän nihkeää Balilta paluun jälkeen – oisko paluuseen liittyvää kulttuurishokkia?! Minulla on siitä myös kokemusta parin kolmen ulkomailla asumiskeikan jälkeen. Kyllä se siitä!
Just näin. Tää on niin totta. Näytän tämän postauksen miehellekin. Mies ihmettelee, miksi kiukuttelen hänelle, kun hän on ollut poissa ja molemmilla on ollut ikävä. Olen yrittänyt selittää, mutta tässä se nyt tuli auki kirjoitettuna.
Kiitos.
Luin muuten vuoden takaista pestaustasi ”Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi” tms. ja olisi kiva kuulla ajatuksiasi aiheesta nyt, kun lapset ovat taas vuoden vanhempia. Itselläni on vähän pienemmät lapset ja herra jestas miten sekin postaus iski sieluun.
Kiitos.
Osuva kirjoitus, kiitos.
Itse en ole koskaan eroa vakavasti harkinnut, mutta kyllä, hengähdystaukoa lapsista, koko perhe-elämästä olen kaivannut useammin kuin siihen on ollut mahdollisuus. Nyt kun lapset on jo vähän isompia niin ei voi kuin huokaista helpotuksesta, että ne rankimmat vuodet on ohi ja parisuhdekin tuntuu selvinneen kaikesta.
Me asutaan Keski-Euroopassa ja oon paljon miettinyt sitä, kun tuntuu että täällä erotaan vähemmän. Toki liikaa on sitäkin, että naiset ei lähde huonostakaan suhteesta, jos on lapsia, koska se ei monelle ole taloudellisesti mahdollista. Mutta täällä myös isovanhemmat on useimmissa perheissä ihan säännöllisesti auttamassa ja tosi monilla on luottolapsenvahti joka käy viikoittain. Se tuo vaan ihan eri tavalla joustoa, kun ei oo aina läpsystävaihto-meininki vaan on ulkopuolista apua lastenhoitoon.
Tämä on varmasti monia mietityttänyt. Jotenkin oma ajattelukin selkeyryi, kun luin tämän tekstin. Minunkin kiukuttelu useimmiten johtuu siitä, että tarvitsisin hetken omaa aikaa ja hiljaisuutta, mutta en vain millään osaa sitä ottaa ja sitten kiukututtaa ja ottaa pattiin ihan joka asia.
-Kirpun äippä
Sinä sen sanoit! Tuo metatyö on se, joka uuvuttaa. Vaikka mieheni kuskaa useimmiten aamuisin kirppumme hoitoon, olen minä katsonut hoitoajat, vaatteet ja varusteet valmiiksi ja pakannut repun. Ja mietin siltikin, että tulikohan kaikki mukaan, jos ei olla yhtä matkaa lähdössä. Helpomalla pääsisi itse kun tekisi, mutta on se ihana silti, että molemmat vanhemmat on. <3
-Kirpun äippä
Tässä on varmasti paljon totta! Meillä on pienet lapset mutta monella ikätoverillani vähän vanhemmat ja joitain pareja on eronnut ja tuo oman ajan kommentti on tuttu heiltä – kuulemma uskomatonta, että välillä on monta päivää vain itselle! Hyvä kysymys on se, että jos aikaa itselle / parisuhteelle olisi ollut perheenäkin, niin olisiko eroon päädytty (heillä siis muuten ”perushyvät” parisuhteet, ei siis vakavia ongelmia).
Meillä on sama tilanne kuin teillä eli isovanhemmat monen tunnin matkan päässä, ja miehen kanssa on kuopuksen 1,5v aikana käyty kerran yhdessä syömässä ja kerran kahvilla… Aaaivan liian vähän! Omaa aikaa toki on, kun käyn urheilemassa ja vaikka työmatkoilla, mutta tuo parisuhdeaika-asia vaatii parantamista. Hyvä, että muistutit! Ja äärettömän rehellistä ja tarkkanäköistä tekstiä! 🙂
Meilläkin asuu molemmat isovanhemmat kaukana toisella (ja eri) puolella Suomea. Mies kävi esikoisen kanssa hoitovapaalla ollessaan kahdesti useamman yön reissulla siellä ja samoin kerran ollessaan lomalla ja mä töissä. Esikoinen vajaa 2 vee ja 3 vee silloin. Se oli _ihanaa_. Aivan täydellisen ihanaa. Silloin pystyin oikeasti rentoutumaan ja rötväämään, kun mielessä ei kolkutellut, että 45 minuutin/tunnin/kahden tunnin päästä ne on kotona, nyt pitäisi nauttia tästä hetkestä. Lisäksi he saivat rauhassa touhuta omiaan oman isovanhemman kanssa. Toivottavasti myös kuopuksen kanssa hoitovapaalla ollessa mieheltä lähteminen onnistuu (noin vuoden päästä), odotan sitä jo nyt. Käyn myös itse nyt äitiyslomalla ollessa silloin tällöin lasten kanssa kolmisin omilla vanhemmillani ja mies saa henkäistä kotona omassa rauhassa. Meillä ei ole lainkaan tukiverkkoja lähellä, joten lasten kanssa ollaan 24/7. Onhan se rankkaa, varsinkin näin vauvavuotena. Vähän kateellisena joskus kuuntelen, kun jonkun mummo tulee käyttämään vauvaa vaunulenkille että äiti saa nukkua. Tulisipa minullekin! Tai edes joku käymään seuraksi, sitäkään ei liian usein ole. Tunnistin monet tunteet kirjoituksessaan ja ajattelen usein, että tiiminä pärjäämme yhdessä täällä kaukana ystävistä ja suvusta.
Huh. Tämä ja tuo edellinen kommentti metatyöstä, niin täydellisesti puettu sanoiksi minunkin ajatukseni ja kokemukseni!
Sinä Chawi toimit jopa minulle psykologina – nyt ymmärrän miksi katkeruuden tunteet pelmahtavat ylleni ja miksi minun on vaikea arvostaa miestäni:
siksi, kun hän ei koskaan tee sitä kirottua metatyötä,
siksi, kun hän asettaa itsensä etusijalle alle 2v lapsen tarpeisiin nähden,
siksi, kun hän viettää liikaa aikaa padilla ja koneella iltaisin,
siksi, kun hän ei tee oma-aloitteisesti mitään lapseen liittyvää (pienestä pyynnöstä kyllä),
siksi, kun hän ei ymmärtäisi kun yrittäisin selittää hänelle tätä.
Tiedostan, etten osaa ajatella asioita hänen kantiltaan. Tiedostan, että ehkä itse laitan lapsen tarpeet liiankin vahvasti etusijalle, ja huolehdin liikaa. Tiedostan, että olen kiukkuinen akka kotona, kun pinnaa kiristää kaikki henkinen ja fyysinen epäjärjestys. Tiedostan, että kun minä huolehdin aina lapsen varahousut ja kurahousut ja vaipat ja nukkumaanmenoajat, niin se ruokkii itseään, ja minä sitten huolehdin ne hamaan tulevaisuuteen.
Lapsesta en kaipaa lomaa, käyn kuitenkin töissä sekä muutaman kerran viikossa harrastamassa (jolloin lapsi on yleensä päiväunilla tai minun vanhemmillani – miksi olen senkin järjestänyt niin…). Vuoroviikkosysteemi olisi kauhistus, koska ikävöisin niin kovasti. Ja mitä minä sillä kaikella ajalla tekisin, jos en pyykkäisi ja laittaisi iltavelliä ja siivoaisi pöydänalusta…
Ymmärrän miten niitä marttyyriäitejä tulee. Ärsyttää että olen hyvää vauhtia matkalla sellaiseksi, ainakin suhteessa parisuhteeseeni.
T. Karo
Minusta Karo puit tilanteen hyvin sanoiksi tässä. Olisikohan siinä mitään järkeä, että näyttäisit tuon kirjoittamasi miehellesi, vaikka sillä pohjustuksella, että et halua syyllistää tai riidellä, mutta tältä minusta tuntuu, keskustellaan?
Oliver
Kaveriseuran puute on kamalaa, vielä kamalampaa, jos ei ole suvun tuomia tukiverkkojakaan. Itse olen onnekas, ja mulla on elämässäni paljon ihmisiä. Yksinäisyyttä ei siis ole tarvinnut kokea. Toivon sulle kohtaamisia, joista voisi poikia ystävyyttä!
Ollaan nyt suunnittelemassa reissua mummilaan, ja mietittiin, että josko mies matkustaisi sinne jo paria päivää ennen, jotta minä saisin sekä minityöloman kotona että mummila-ajan perheen kanssa. TÄYDELLISTÄ! Onni on hoitovapaalla oleva mies!
Todellakin koetetaan käyttää se! Vaatii säätöä ja järjestelyä, mutta olisi varmasti niin sen arvoista.
Oh joo, tunnistan tuo ihanuuden. Mä en vain pystynyt nukkumaan vauvan kanssa päiväunia (vaikka olisi etenkin kuopuksen aikana pitänyt, sillä hän ei nukkunut öisin), sillä olin koko ajan sellaisessa koiranunessa ja valmiina säntäämään tekemään sitä, tätä ja tuota. Kun mies lähti vauvan kanssa vaunukävelylle ja mä sain jäädä yksin kotiin, rojahdin sellaiseen syvään, tukevaan ja painavaan uneen, jota ei muuten pystynyt kokea.
Ihan totta, taukojen mahdollistaminen on yksi ilmentymä siinä arjen tasapuolisessa jakamisessa ja toisen tukemisessa.
Sun kokemus siitä, että olet yksinhuoltaja parisuhteessa on käsitykseni mukaan tosi yleinen. Saan kyllä olla ihan mielettömän onnellinen siitä, minkälaisen miehen ja lasten isän olen saanut, vaikka välillä onnistun tässäkin tilanteessa lataamaan ahdistuspatterit täyteen.
Joo, totta, näinhän se oli. Ja jo ihan yhdessä sukupolvessa meininki on muuttunut. Mä itse olen maanviljelijöiden (ja monialayrittäjien) tytär, ja kesät mentiin kyllä ihan pellossa. Kuljettiin missä kuljettiin, syötiin mitä syötiin ja nukuttiin kun nukuttiin. Talon väki katsoi perään sen, minkä töiltään ehti.
Hei joo, jokainen voi uupua. Kaikilla on erilaiset tilanteet ja erilaiset resurssit. Mähän olen ihan tavattoman onnekas muija, kun olen saanut upean miehen ja lapsien isän, joka on jakanut arjen ilot, surut ja vastuut kanssani, välillä ottanut paljon isommankin taakan kantaakseen, kun mulla on meinannut voimat loppua. Nytkin hän on hoitovapaalla lasten kasnsa, mutta silti meinaa oma kupoli hajoilla, kun ei ole hetken rauhaa. Ehkä ei olisi vielä pitänyt luopua siitä kodin ulkopuolisesta työhuoneesta 😀
Niin kiva kuulla, että pystyin sanoittamaan sun tunteita kirjailemalla ylös omiani.
Se metatyö on muuten ihan helvetillistä. Mä myönnän napsineeni ne itselleni ihan tarkoituksellakin, sillä pidän järjestelystä ja siitä, että langat ovat mun käsissäni. Mutta ei sitä hyvänen aika jaksa, pää alkaa naksua. Mä olen tietoisesti siirtänyt vastuuta, jota olen pitänyt omissa käsissäni. Kun tilanne on siis ollut se, että itse olen metatöistäni kiinni pitänyt. Alkuun piti nieleskellä, kun päiväkodissa ollaan säähän sopimattomilla vaatteilla, kumpparit ostettiin valkoisina (ovat siis nykyään harmaa-ruskeat) ja uikkareissa lukee hienopesu. Mutta eihän sitä opi, jos ei itse käy läpi sitä, miksi jotkut asiat ovat miten ovat. Ja toisaalta, olen tosi paljon tarkemmin ja tavallaan pidemmälle ajatteleva kuin asiat lungisti ottava mies. Oon siis saanu itsekin oppia, että ei se maailma nyt siihen kaadu, että kumpparit ovat väriltään ikilikaiset.
Olet ihan oikeassa, puhumalla selviää moni asia ja parisuhde paranee 🙂
Ja siis äärimmäisen pieniähän nämä murheet ovat. Turhan helposti vaan keskittyy negatiivisiin asioihin ja suurentelee asioita mielessään.
T. Karo
Hittolainen, mulla on kyllä fiksuja lukijoita, kiitos kun ootte <3 Tosi hyvin puette tuntemuksianne sanoiksi. Vaikka oma tilanteeni on hyvin onnellinen, ympäristöstä tulee kyllä paljon viestejä siitä, että tosi monen äidin kokemus on se, että kasvattaa sekä lapsiaan että miestään isäksi.
Mä olenkin joskus aikaisemmin kirjoittanut, että en tiedä, mikä tilanne olisi, jos mä olisin meidän perheessä se mies. Meillä mies oli paljon valmiimpi vanhemmaksi kuin minä, mutta pitkä ja konkreettisena kropassa tuntuva raskaus ja etenkin hormonit auttoivat mua tosi tosi paljon pääsemään kiinni vanhemmuuteen ja äitiyteen. Tunsin esikoisen aikaan fyysistä kipua, jos olin vauvasta erossa, vaikka luulin, että minähän lähden sitten baariin ja mitä lie hetipian vauvan synnyttyä. No en lähtenyt, ja se oli ihan täysin kroppani alkukantaisten viestien ansiota.
Voi että, alkoi ihan itkettää tämä sun kommentti. Sä olet ihan tosi tosi loppu, selkeästi. Ja tuntuu, että teillä on silti hyvä tiimi siellä kotona. Sen kummemmin tilannetta tuntematta ehdottaisin, että ottaisin tämän asian neuvolassa esiin. Ihan varmasti teille ohjattaisiin oikeanlaista jeesiä arkeen sitä kautta. Jos asut Helsingissä, voi olla suoraan yhteydessä myös Lapsiperheiden kotipalveluun. Tuttavapiirissä muutamat perheet ovat saaneet sieltä helpotusta arkeen, ja olisin toivonut, että olisin itse tajunnut kans pyytää apua pari vuotta sitten, kun tuntui, että henki ei pian kaiken väsymyksen alla enää kulje.
Meillä kans sellainen ”luonnollisten” tukiverkkojen puute on varmasti osaltaan vaikuttamassa siihen, että vaikkapa treffejä ollaan saatu järjestettyä vajaan kerran vuodessa. Vaikka joka kerta treffien jälkeen rakkasuhuumassa uhkun, että nyt kyllä useammin! Meillä onneksi on ystäviä, mutta kun he ovat samassa tilanteessa, ei oikein ole viitsinyt kuormittaa heitä lisää. Nyt tosin lasten kasvaessa tilanne on muuttumassa, ja ollaan mietitty yökyläilyrinkiä. Se olisi win-win-tilanne ihan kaikille.
Ja ollaan myös mietitty, että nyt vihdoin otetaan asiaksi etsiä meille vakilastenhoitaja. Viime syksynä jo asiaa edistettiin, mutta se jäi Bali-reissun jalkoihin.
Ihana kuulla, kiitos! Onpa mahtavaa, kun voin omia ajatuksia ja havaintoja kirjaamalla toimia vertaistukena ja keskustelunavaajana.
Välillä tarvitsee saada kaikua jostain, että ymmärtää paremmin omia tuntemuksiaankin 🙂
Voi että, kuulostaa tosi kurjalta teidän tilanne. Siltä, että voimat on aika loppu. Voisittekohan saada apua vaikka neuvolan kautta? Helsingissä ainakin toimii lapsiperheiden tukipalvelu, josta tuttavapiirin perheet ovat saaneet apua ja jaksamista arkeen. Itse toivon, että olisin kuullut siitä silloin pari vuotta sitten, kun voimat olivat aika totaalisen loppu.
Hyvä kuulla, että kommentit avasivat toisenlaista totuutta elämästä. Se on tärkeää.
Vaikka itsekään en ole ajatellut eroa miehestä, niin onnekas muija olen, että hänet olen mieheksi ja lasteni isäksi saanut, silti ja ehkä juuri siksi ymmärrän varsin hyvin perheitä, joissa ajaudutaan toisenlaiseen ratkaisuun. Jos perhedynamiikka on ihan rikki ja rakkaus sekä kunnioitus kuollut arjen riitoihin ja toisen osallistumattomuuteen, eihän se kovin tukeva alusta ole lapsille kasvaa ja ponnistaa aikuisuuteen. Tuskin kukaan tahtoo myöskään sellaista esimerkkiä näyttää perheestä lapsilleen.
Tietenkin eroa pitää miettiä, miettiä ja miettiä, ja tuskinpa etenkään kukaan lapsiperheellinen sitä ihan heppoisin perustein tekee.
Mutta tuo on itsellenikin aina tasaisin väliajoin hyvä muistutus: ota itse se aika harrastuksiin ja liikuntaan. Niillä polla ja kroppa pysyvät kunnossa.
Kyllä, saat olla siitä todella onnellinen. Itsekin olen ihan perskuleen onnekas, että olen saanut miehekseni ja lasten isäksi niin upea ihmisen. Tosin itselläni ei ole ollut koskaan tiukkaa erittelyä perheen ja oman elämän kesken, vaan koko setti on omaa elämää.
Mutta sen verran tarvitsee vielä antaa toisenalaista totuutta vaikkapa viiden päivän reissuista, että kaikilla ne eivät noin vain onnistuisi. Esimerkiksi meillä miehen työvuorot ovat niin pitkiä (esimerkiksi aamuseitsemästä iltaseitsemään), että päiväkotiin vieminen ja noutaminen eivät onnistu noina päivinä. Toisaalta sitten toisina arkipäivinä on vapaata hän voi olla lasten kanssa koko päivän. Toki voisi naapurilta ja ystäväperheeltä siinä vaiheessa pyytää apua, mutta kuten sanottu, se vaatisi koko perheeltä vähän enemmän suunnittelua kuin minun ilmoitukseni 🙂 Mutta nyt kun mies on hoitovapaalla, tiedossa on ihanan vapaa reissukesä kaikenlaisissa kokoonpanoissa, jes!
Äh, se huono omatunto on kyllä viheliäinen noissa tilanteissa, joissa sitä ei todellakaan pitäisi potea. Itse olen paininut ihan samanlaisten ajatusten kanssa, mutta onneksi nykyään omatunto ei enää noissa hetkissä vaivaa, ainaostaan ikävä 🙂
Ero ei ole koskaan osapuolille mikään helppo asia, ja ehkä oman onneni kautta olen paremmin ymmärtänyt niitä, jotka pikkulapsiaikana eroon päätyvät.
Mulla on aika sama fiilis, oon huono olemaan poissa lasten luota, sillä mieluiten koen asioita heidän kanssaan ja poissaollessa ikävöin. Mutta onneksi nykyään jo osaan myös ihan suunnattomasti nauttia yksinolosta ja hiljaisuudesta, sillä olen tajunnut, miten paljon tarvitsen sitä kaiken lapsiperheälömölön vastapainoksi.
Etätyöpäivät kotona ovat muuten niin nannaa! Mä sain uudesta kodista oman työhuoneen, ja luovuin siksi työhuonepaikasta kaupungilla. Syksy oli ihana: lapset olivat päiväkodissa ja minä sain tehdä ihan rauhassa kotona hommia. Nyt sitten miehen hoitovapaan aikana olen alkanut kaivata kodin ulkopuolista työhuonetta 😀 Mutta kyllä tämä tästä. Kesällä muu poppoo kuitenkin on aamusta iltaan ukona, ja minä voin tarvittaessa lähteä jonkin kahvilan nurkkaan naputtamaan konetta.
Mä muuten nuorena luulin, että olisin ison lapsikatraan äiti. Toisin kävi. Oma jaksamiseni loppui kahteen lapseen. Näillä resursseilla minusta ei vain ole enempään.
No hei kyllä, mäkin luulin olevani varsin valmis ja tasapainoinen ihminen, kunnes äitiyden myötä olen saanut opetella monet asiat alusta ja löytää itsestäni puolia, joita en olisi uskonut siellä olevankaan – niin hyvässä kuin pahassa.
Varmasti tässä omassa nihkeudessäni on jonkinlaista kulttuurishokkia meneillään ja / tai ikävää Balin letkeään arkeen.
Onpa ihana kuulla, että näillä omilla ajatuksilla pystyn vähän tulkitsemaan myös muiden mietteitä.
Mä aina välillä ohimennen käsittelen tuon Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi – postauksen teemoja, mutta ehkä pitäisi jossain vaiheessa kirjoittaa sellainen ”mitäs nyt kuuluu äitiyteen” -postaus. Vaikka suvantovaiheita tulee edelleen, pääsääntöisesti olen sitä mieltä, kuten viime syksynä kirjoitin: elän todennäköisesti nyt parasta aikaa vanhemmuudessa.
Joo, mäkin mielenkiinnolla vertailen suomalaista vanhemmuuskulttuuria muihin maihin. Tuntuu, että ainakin juuri siellä sun suunnilla perheet saavat enemmän lastenhoitoapua tai hankkivat sitä. Se tuntuu olevan myös yhteiskunnallisesti hyväksytympää kuin Suomessa, jossa itse ne lapset on hoidettava, kun kerran on hankittu ja jossa edelleen elää kaikkivoiva äitimyytti.
Joo, tuttua. Ei se kiukuttelu asioita paranna, mutta itse retkahdan siihen helposti sen sijaan, että tekisin harmittavan asian eteen jotain tai ehdottaisin, miten asia voitaisiin yhdessä tehdä paremmaksi.
Kyllä, tuo kommentti on tuttu. Vaikka toki erotessa varmasti pyrkii hakemaan tilanteesta hyviä puolia, ja tuo on aika selkeä.
Meidänkin pitäisi niin tsempata parisuhdeajan kanssa! Se on jäänyt muiden asioiden jalkoihin, ja arjen ollessa hektisimmillään, mieluummin satsasti perheaikaan, jota sitäkin tuntui olevan ihan liian vähän. Vuosien varrella ollaan kuitenkin tehty arkeen muutoksia oppimamme perusteella, ja nyt pitäisi jo olla mahdollista hoitaa treffiaikaakin. Se on vain omasta saamattomuudesta kiinni. Mutta ehkä kesä 2017 on suuri treffikesä! 😀
Mun on pakko nyt ottaa kantaa tähän keskusteluun kun mulla oli esikoisen pikkulapsiaikana _just_ tollasta että mun mielestä mun piti opettaa miestä vanhemmuuteen ja otin vastuulleni kaiken ns. metatyön ja voi että alko jossain vaiheesa korpeamaan. Kunnes kuopuksen kanssa, kun lapsia olikin enemmän ja yksin en kaikkea pystynytkään, niin tajusin. Tajusin miehen oman tavan olla vanhempi, joka olin ihan hyvä tapa. Ehkä se ei laittanut hilloa puuroon just sillä samalla tavalla kuin mä – mutta sille ei sitten lapsi kiukutellutkaan samoin kuin mulle kun mä otin sen kiukun kiltisti vastaan – ja antoi pissavaipan olla puoli tuntia kauemmin kuin mä oisin antanut, mutta sillä ei ollut mitään väliä! Huomasin, että itse oli päällepäsmäröinyt pari vuotta ja se otti myös miestäni päähän, vaikka hän osasikin pitää sen ärsytyksen sisällään. Hänen tapansa suhautua siihen olikin sitten antaa mun tehdä kaikki asiat kunnes tajusin että hänkin osaa 🙂
-K
Allekirjoitain, noin se just on munkin mielestä.
Ja myös tuo reissustapaluujuttu, niin tuttua! Vaikka pitkällä matkalla on ihanaa ja se rikastuttaa ja rakastuttaa niin kovin monin eri tavoin, siinä on niitä muitakin värisävyjä. Kuten se, että ei ole niitä päiväkoti-koulurutiineja, joita kotona on. Ollaan koko ajan yhdessä, aivan joka päivä. Kaikesta ihanasta kaipaan välillä taukoa, eikä perheen läsnäolo tee siinä poikkeusta.
Paljon keskuskelua ja ajatuksia herättänyt teksti. Yleisesti olen sitä mieltä, että kaikilla -siis ihan kaikilla- vanhemmilla on varmasti hetkiä, kun toivoo vanhemmuudesta taukoa ja kaikkien vanhempien on hyvä olla muutakin kuin pelkkä äiti tai isä. Siksipä olenkin sitä mieltä, että aina joskus on hyvä mennä ihan yksin jonnekin tai vaihtoehtoisesti olla ihan yksin kotona. Etenkin naisille vaikuttaa olevan ongelma tuo ”oman ajan” järjestämiseen ja siitähän se pallo sitten lähtee vyörymään eteenpäin, koska on korvaamaton jne muut marttyyriajatukset. Monessa suhteessa ajattelen, että tärkeää olisi löytää keskinäinen tasapaino elämäänsä itsensä-perheensä-työnsä (opiskelunsa)-vapaa-ajan kanssa.
Eroja pikkulapsiaikaan tapahtuu ilmeisesti valitettavan paljon. Jäin miettimään näissä kommenteissakin esiin tullutta (kärjistäen sanottuna)vuorovanhemmuuden ihanuutta, jolloin on viikko omaa aikaa. Näissä ajatuksissa ei tule esille se, että vuorovanhemmuus ei välttämättä toimi tai että yhtäkkiä toinen ei haluakaan olla lapsensa kanssa tekemisissä. Lähipiirin erokokemusten perusteella asiallisestikin hoidetut erot voivat yhtäkkiä eskaloitua riitelyiksi, joten itse en lähtisi eroa ajattelemaan keskenäni etukäteen siten, että tiedän miten sen jälkeen asiat toimivat. Jokaiselle eroa miettivälle (tai muuten parisuhteen kiemuroissa) suosittelen todella lämpimästi ammattiavun (perheneuvola, perheasiain neuvottelukeskus tai vastaavat) piiriin hakeutumista, jotta saisi ajatuksensa jäsennettyä ja mahdollinen eropäätös olisi harkiten tehty. On parisuhteita, joista on parempi lähteä, mutta ei kaikista, joissa ero tapahtuu. Mielestäni pikkulapsiaikana tapahtuneet erot ovat pääsääntöisesti usein turhia, koska a.) se aika kestää isossa kuvassa oikeasti tosi lyhyen aikaa b.) jonkun tutkimuksen mukaan uuden perhedynamiikan muodostumiseen menee lapsen syntymän jälkeen 2 vuotta eli ennen sitä ei kannata kovin pitkälle meneviä päätöksiä edes tehdä c.) oma aika on erittäin itsekäs syy lapsen perheen rikkomiselle.
Mikäli tuntee tukehtuvansa perhe-elämän alle, siinäkin tilanteessa kannattaa hakea ammattimaista keskusteluapua asian jäsentämiseksi sekä juurikin vaikka perhetyön kautta kotipalvelua. Niin hullua kuin se onkin, usein ulkopuolinen tuo siihen tilanteeseen perspektiiviä ja auttaa ajatuksia jäsentymään. Esim. omassa kotikunnassani on neuvolapsykologi, jolle pääsee ilman lähetettä vain soittamalla ja kun olen kipuillut äitiyteni kanssa, olen sieltä saanut avun.
Monista kommenteista tuli mieleeni ajatus, että äidin tarve omalle ajalle tuskin ratkeaa pelkästään erolla, koska syyhän ei pohjimmiltaan useinkaan ole oman ajan puuttuminen pelkästään vaan jokin muu täyttymätön tarve tai tyytymättömyys. Ero ratkaisee asian hetkeksi, mutta sama tunne hiipii päälle enemmin tai myöhemmin, jos ei ole asiaa itsensä kanssa selvittänyt. Kaikilla meillä on vastuu omasta onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä, toinen ihminen ei voi sitä tuoda tai antaa. Tietysti kaikki on kokonaisuutta, mutta muuttaa voi vain itseään. Ihmisellä on taipumus yleisesti ajatella siihen tapaan, että ”sitten kun” ja odotetaan sen muutoksen lopettavan kaikki ärsyttävät asiat elämästä. Niin ei kuitenkaan yleensä käy, vaan edelleenkin samat asiat ärsyttävät edelleen
Mietin vielä sellaistakin, että onko meillä liian kovat odotukset arkea kohtaan? Arki on itsessään tosi arvokasta ja ilman sitä ei olisi juhlaa, mutta arki on myös sitä pyykkäämistä, pesemistä ja jatkuvaa ruuanlaittoa. Välillä aika kypsää ja tylsääkin, mutta noi on niitä asioita, joita usein myös kaipaa, jos vaikka sairaus arkea järisyttää.
Loppukaneettina voisi todeta, että tarkoitus ei siis ollut osoittaa ketään sormella tai besservisseröidä tällä (ylipitkällä) kommentillani. 🙂
-Kirsi (lapset 2v. ja 4kk)
Joo, tiedostan että osa ongelmaa on se, että kuvittelen vain minun tapani hoitaa lasta olevan oikea. Vaikka tiedostan asian, sen korjaaminen ei ole vielä siirtynyt käytäntöön :O
T. Karo
Tämä oli tosi hieno kirjoitus ja paljon pohdittavaa.
Myrkkyä on ainakin itselle ajatukset, että elämän pitäisi olla jotenkin hohdokkaampaa. Että muka pitäisi olla sitä omaa aikaa (koska naistenlehdessä luki) ja että pyykinpesu on rasittavaa arkea. Mieluummin vain hyväksyy, että oman ajan sijaan saa viettää aikaa pienen lapsen kanssa, joka kasvaa aivan liian nopeasti isoksi, ja se pyykinpesu on osa tavallista arkea, ja saa olla onnellinen että pystyy pyykkiä pesemään ja siitä murehtimaan.
Positiivisempi asennehan tekee tutkitusti onnellisemmaksi 😉 En silti halua väheksyä todellista uupumusta ja ylikuormittumista, saati masennusta. Niihin kannattaa hakea apua, kokemukseni mukaan neuvolassa ollaan tosi ymmärtäväisiä.
T. Karo
Olen eronnut noin 7 vuotta sitten. Luulen, että syy oli mm. Lapsiarjen raskaus. Usemman lapsen arki oli vain niin rankkaa, että ajauduimme erillemme ja kaikenlaista ikävää sattui. Tänään kiitän upeista yhteisistä lapsistamme ja meidän todella hyvästä suhteesta. Kukaan ei varmaa erotessaan tajua, että välit on pakko (haastavaa välillä) pitää hyvänä. Lasten asioissa on paljon mietittävää, raha-asioissa vielä enemmän ja kasvatusasioissa on oltava keskusteluyhteys tähän ex-puolisoon, jos erosit. Mutta mitä ajattelin sanoa on, että joskus mietin että miten oisin jaksanut lasten kanssa 24 h joka päivä, vaikka erotessamme meinasin kuolla ajatuksesta että en näe heti joka päivä. Uskon, että olen voinut olla parempi äiti, kun isä hoitaa heidät omalla viikollaan. Tietty olen useasti myös surrut tilannetta lasten suhteen. Ja ikävöinyt heitä. Onneksi asutaan lähekkäin ja törmäillään muutenkin kuin silloin kun he ovat luonani. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.
Tuo kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Täytyy tunnustaa että minua vähän tavallaan jäi mietittyttämään ensimmäisen kommenttisi jyrkkä kanta että tuonne matkustetaan aina kokonaisena perheenä. Tavallaan ymmärrän että kun on kivaa tiedossa niin haluaisi kokea sen kaiken yhdessä, mutta jos on se tunne että tarvitsisi vähän irtiottoa perheestä niin tuo olisi jotenkin hurjan luonteva ratkaisu että toinen voisi lähteä jonnekin vähäksi aikaa lasten kanssa. Tällainen loman jakaminen on myös tosi kivaa. Joskus ollaan menty junalla minun sukulaisieni luokse ja mies on tullut sitten hakemaan meidät autolla (matkaa autolla n. 3 tuntia) ja näin hänkin on nähnyt sukulaisia ja saanut viettää hetken eri ympäristössä lapsen kanssa. Kaikki voittavat. Ja ajattelepa sitä junamatkaa ihan yksin! 😉
Joo, mua välillä tosiaan kirpaisee, jos olisi kivaa tiedossa perheen kanssa, mutta sitä ei voi saada, jos tahtoo myös ottaa omaa aikaa. Lapset ovat siis olleet miehen kanssa retkillä, telttailemassa, vuokramäkillä jne. Mummiloissa toki on se kivuus myös, mutta käydään sillä niin tavattoman harvoin, että sitten on kaikille kiva, jos vain suinkin päästään yhdessä. Nyt ollaan heitä siellä nähty viimeksi jouluna, mutta onneksi päästään pian koko sakki matkaan. Eka erä vaan toista vähän aikaisemmin.
Ja joo, junamatka yksin. Luksus!
Kyllä, mäkin auliisti myönnän, että päsmäröin alkuun, kunnes tajusin höllätä ja antaa miehen ottaa osansa paketista. Ja kas, enää ei kiristänyt yhtään niin paljon. Olen myös onnekas, että mies osasi pitää ärsytyksen sisällään, vaikka olin varmasti univelkaisena ja päsmäröivänä pahimmillaan melko rasittava kumppani.
Hyvin sanottu, pitkä reissu yhdessä perheen kanssa tosiaan rikastuttaa ja rakastuttaa perhettä monin tavoin. Mutta sitten välillä kaipaa jo niitä rutiineja, päiväkotia, hiljaisia työpäiviä ja sen sellaista 😀
Totta, eroa ei nyt ihan vain oman ajan perusteella varmastikaan kannata miettiä, enkä usko, että niin lopulta kukaan tekeekään. Eiköhän siellä ole isommat jutut taustalla. Esimerkiksi jos lapsen vanhemmat elävät parisuhteessa, mutta silti paketti jää lähes tulkoon kokonaan toisen hoidettavaksi, on oman ajan kaipuu ole merkki siitä.
Lähiömutsin Facebookissa Liina hyvin kiteytti: ”Ongelma on käsittääkseni siinä, että ihmisten pitäisi asua laumoissa eikä ydinperheissä.”
Lapsi / lapset tosiaan sitovat vanhemmat yhteen loppuelämäksi. Se on siis isompi sitoomus kuin avioliitto. Niin mahtava kuulla, että te olette onnistuneet pitämään hyvän suhteen exän kanssa, se ei varmasti todellakaan ole helppoa ja tapahdu tuosta noin vain! Hyvä saada myös eronneen näkökulmaa tähän, kun jännitin asiasta kirjoittamista, kun itse en toivottavasti koskaan ole eroamassa lasteni isästä.
Kiitos vastuksesta! <3
Hyvä kirjoitus ja mielenkiintoisia kommentteja! Meillä neljä lasta ja pitkillä väleillä, joten pikkulapsiaikaa on ollut kohta 16 vuotta.
Tukiverkkoja ei enää ole, koska isovanhemmat asuvat joko kaukana, tai ovat sairastuneet tässä vuosien varrella.
Miehen kanssa olemme olleet 4,5 vuoden aikana kaksi kertaa kahdestaan ulkona, seuraavaksi pääsemme vuoden päästä toukokuussa. Silloin nuorimmaisten lapsenvahdeiksi olen rekrytoinut heidän isosiskonsa!
Aiemmin vietimme yhteistä ”omaa aikaa” iltaisin, kun lapset olivat nukkumassa. Oli ihanaa istua toisen kainalossa ja katsoa tv:stä jotain sarjaa, tai vain jutella.
Nyt sellaista aikaa meillä ei enää ole! Kiitos erittäin haastavan 3-vuotiaan ja 15-vuotiaiden, jotka luuhaavat meillä poikaystävineen :D. Kuitenkin parempi, että ovat kotona kuin jossain muualla.
Näin vanhemmiten (45-v) en myöskään enää jaksa valvoa kovin myöhään, koska aamulla aikainen töihinlähtö.
Mies ja isommat lapset harrastavat, mutta itse en ole osannut hakeutua minkään harrastuksen pariin. Ehkä tunti viikossa jonkun harrastuksen parissa voisi olla hyväksi. Toisaalta nytkin tuntuu, että aika ei riitä kaikkeen! Tähän toki vaikuttaa myös se, että lapset ovat niin eri-ikäisiä; kaikilla on omat tarpeensa ja kaikki täytyy huomioida eri tavoin.
En osaa kaivata omaa aikaa, koska sitä ei äitiydessäni ole koskaan ollut! Ja olenhan töissä omalla ajallani. Hektinen työ terveydenhuollossa vie kyllä mehut ja aina on ihana tulla kotiin oman perheen luo rauhoittumaan.
Vihaan sanaa ”ruuhkavuodet”, mutta juuri näiden ruuhkavuosien takia aloitan tekemään lyhyempää työviikkoa. Josko näin aikaa riittäisi enemmän perheelle ja kodille.
Eroa en ole miettinyt (toivottavasti ei miehenikään)… Syynä tähän on laulun sanojen mukaan: Järjetön Rakkaus. 17 vuoden jälkeen olen edelleen umpirakastunut, tätä tunnetta ei ole heilauttanut lapsiarki, arki, rahahuolet jne.
Kaikki kunnia myös miehelleni, joka jakaa arjessa kanssani kaikki. Kodin työt, lastenhoidon ym. Ainoa, mihin mieheni ei pysty on imettäminen, mutta kaikessa muussa olen antanut hänelle tittelin: parempi äiti!
Ehkä tämä kirjoituksesi sai minutkin miettimään omaa aikaa, voisinko löytää vaikka jonkin oman harrastuksen?! Siis harrastuksen ihan kodin ulkopuolella. Tunti viikossa itselleen voisi olla kiva juttu.
Voi että, miten ihanaa kuulla, että olet umpirakastanut kaikkien vuosienkin jälkeen! Mekin ollaan oltu miehen kanssa yhdessä, hyvänen aika, 18 vuotta, mutta koska ollaan teinilovestory, niitä kuuluisia ruuhkavuosia (sana, jota myös karsastan) on takana paljon vähemmän.
Enpä ole muuten jotenkin tajunnutkaan, että ne ihanat ja tärkeät pienet hetket iltaisin lasten mentyä nukkumaan tietenkin muuttuvat lasten kasvettua. Jaiks! Mulle on silloin tärkeää olla miehen kanssa, mutta myös viettää hetki aikaa hiljaisuudessa ja yksin. Ehkä sitten siinä vaiheessa äitiys ei ole näin kokonaisvaltaista kuin nyt, ja se ei ole niin tärkeä henkireikä, toivoisin 😀
Todella moni kommentti täällä on kuin suoraan omista ajatuksistani. Lähtisin jumalauta SAMANTIEN, jos olisi päivätyö (vuorotyö yksinhuoltajana ei napostele) JA jos voisin olla täysin varma, että vuoroviikkohomma toteutuu. Pahimmillaanhan siis työtaakka lasten kanssa vain pahenisi eli niin kauan kun mies vie edes roskat (ja maksaa puolet asumiskuluista), turha tästä minnekään on lähteä. Yksin en haluaisi olla kuitenkaan ja siihen en pysty, että salaa etsisin uuden miehen tilalle jo valmiiksi. Ja herraijestas, millä ajalla edes etsisin, kun tunnen olevani kotona vankilassa. Mies kyllä menee ja harrastaa, itse en perkele saa lähdettyä minnekään, kun toinen ei ymmärrä kannustaa ja lisäksi hänellä on jo joku oma meno tiedossa kaikkiin ajankohtiin, jolloin mulla mahdollisesti olisi jokin meno ja sitten annan hänen mennä ettei hän sitten saa pahaa mieltä. Miten sairasta? KOSKA MULLA ON PAHA MIELI IHAN KOKO AJAN!
Voi hyvä jumala miten tämä on raskasta. Kävin juttelemassa neuvolapsykologille, mutta eipä sekään mikään taikuri ole, joten ihan yhtä tyhjän kanssa.
Nämä on varmaan aika yleisiä äitiyden keloja, joita tulee pyöriteltyä, kun se hektisin vauva-arki helpottaa ja pitäisi taas löytää itsensä sieltä kaiken perhehässäkän keskeltä. Itsekin heräsin siihen todellisuuteen, että oma hyvinvointi on pudonnut jonnekin prioriteettilistan häntäpäähän. On myös jännä, miten se turhautuminen iskee ainakin mulla tosi yllättäen ja voimalla ja sitä haluais vaan karata johonkin kylpylään viikoksi 😀
Sellainen tuli vielä mieleen tuosta selittämättömästä kurjasta olosta, että olitko lopettanut imetyksen vastikään? Itse pistin juuri puolitoistavuotisen imetystaipaleen pakettiin ja voi hyvä ihme, millaisella tunnevuoristoradalla olen sen takia taas ollut! Jo imetyksen hiipuminen kertaan pariin päivässä nosti hirveitä ahdistuksia, pelkoa ja surua pintaan. Nyt pari viikkoa lopetuksesta alkaa vähän helpottaa, mutta edelleen mieli hakee uomiaan.
Valoa ja voimaa teidänkin perheelle arkeen!
Hanki äkkiä työhuone, se helpottaa. Kotona työnteko lasten ollessa paikalla on turhauttavinta mitä voi olla.
Voi ei, sun tilanne kuulostaa kyllä tosi pahalta. Hyvä, että olet käynyt juttelemassa neuvolapsykologille, vaikka tosiaan, eihän ne tosiaan taikureita ole. Pystysittekö te miehen kanssa istumaan alas ja juttelemaan kunnolla? Kertoisit, miltä susta tuntuu. Päivittäisitte teidän perheen arvot. Sun tilanne kuulostaa siltä, että kumppanin pitäisi tosiaan nyt antaa sulle löyhää, aikaa ja kannustusta.
Selittämätön kurja olo itselläni taitaa nyt olla vain sitä ihan odotettua: paluushokkia tavalliseen arkeen Balilla-vietetyn perhetalven jälkeen. Mutta tuosta imetyksen aiheuttamasta mielivuoristoradasta on kokemusta. Mä imetän edelleen harvakseltaan, mutta kun lopetin aikoinaan yöimetykset melko seinään, mieli tuntui joutuneen tehosekoittimeen. Se oli ihan kamalaa ja hallitsematonta. Noista fiiliksistä kirjoittelin silloin aikoinaan täällä.
Hankkisin ihan varmasti, jos tämä olisi pysyvä tilanne. Lapset kuitenkin palaavat päiväkotiin syksyllä, joten näiksi kuukausiksi en viitsi työhuonetta hankkia. Mä luovuin työhuoneesta syksyllä, kun sain uudesta kodista oman työhuoneen, ja kuvio toimi ihan täydellisesti. Kaikkien meluisien ja hektisien vuosien jälkeen oli IHANAA saada tehdä töitä hiljaisessa kodissa. No nyt ei ihan ole niin hiljaista, mutta toisaalta mahtavaa aikaa tämä miehen hoitovapaakin. Pitää vaan muistaa ostaa vastamelukuulokkeisiin taas lisää pattereita 😀
Varmasti suuri muutos ja paluushokki vie myös oman aikansa! Tsemppiä siihen, toivottavasti pian hellittää!
Ja juu, hyvin kaoottinen tehosekotinkuukausi on täälläkin takana… Se on kyllä kauheaa kun mielialat vaihtelee kuin lottokoneesta heittämällä :/ Mutta valoa on onneksi näkyvissä, kun vain malttaa vielä vähän kärvistellä! 🙂
Joo, muutos on aika iso tosiaan, vaikka siihen ihan omaan tavalliseen ja kivaan arkeen palattiinkin 🙂
Se tehosekoitinkausi oli ihan kammottavaa. Itsekin tiedosti selvästi, että tämä tässä en kyllä ole minä, mutta silti mielialat vetivät vuoristoradassa ihan ilman kontrollia. Mulla fiilis muistaakseni helpotti kuukaudessa. Tsemppiä, hyvä että valoa tunnelin päässä näkyy jo!
Kommentoin varmaan ensimmäistä kertaa tähän sun blogiin, vaikka oonkin aktiivisesti seurannut jo yli kahden vuoden ajan. Halusin sanoa kiitos. Kiitos, että kirjoitat tätä ja puet niin rehellisesti sanoiksi tuntemuksiasi ja niitä tuntemuksia, joita monet äidit tuntee, muttei kehtaa ääneen sanoa. Sun blogi on ollut mun henkinen tsemppari niin monessa asiassa ihan siitä asti, kun tulin raskaaksi muutama vuosi sitten. Ja meidän perheen. Ihan jo käytännönkin tasolla, kun on tuntunut, että vauvatuotteiden viidakko on loputon, niin tänne on voinut tulla ja lukea yhdestä paikasta, millainen kantoreppu, millaiset ekat kengät lapselle, millaista aurinkorasvaa vauvalle jne. Siis ihan konkreettinen apu, joka on helpottanut edes ihan vähän tätä metatyön loputonta kuormaa edes joidenkin asioiden kohdalla. Kiitos.
Eniten kiitos kuitenkin rehellisyydestä. Näistä aidoista tuntemuksista ja tästä kommenttiboksista, jota lukiessa tajuaa, ettei olekaan yksin näiden tuntemustensa kanssa, vaan muutkin miettii samoja asioita. Meillä oli aika rankka vauvavuosi, paljon loputonta itkua niin vauvan kuin äidinkin osalta, vähän nukuttuja tunteja, imetysongelmia, sairausepäilyjä ja lähes jatkuvasti syliä vaativa lapsi. Nyt jo onneksi helpottaa, mutta on tässä tietysti edelleen (ja varmaan tulee aina olemaan) tilanteita, kun tulee vähän epätoivoinen olo. Senkin suhteen, ettei se toinen puolisko ymmärrä, mikä mättää ja miltä musta tuntuu. En enää edes tiedä, kuinka monta kertaa oon linkittänyt puolisolleni jonkun sun blogikirjoituksen, että tämä. Tältä tuntuu, ymmärrätkö. Ja käskenyt aina lukemaan myös kommentit, koska niissä on usein melkein yhtä paljon lisää viisautta ja aitoja tarinoita. Saman tein myös tämän postauksen osalta. Ja näistä on apua, se tajuaa ja miettii näitä, ja me mietitään yhdessä, ja ollaan taas parempi tiimi sen jälkeen. Tällä hetkellä me eletään tuota ”uskalletaanko kakkoskierrokselle” -vaihetta, josta myös joskus kirjoitit. Ensimmäinen vauvavuosi oli niin iso shokki ja ponnistus, että vähän mietityttää, haluaako/uskaltaako siihen sittenkään enää lähteä uudestaan, kun nyt asiat viimein alkaa rullata. Mutta siis iso kiitos, huippua että on tällainen vertaistukea tilanteeseen kuin tilanteeseen tarjoava blogi! 🙂
Loppuun vielä nimenomaan tän postauksen asiaan liittyen: New York Timesissa oli vähän aihetta liipaten jokin aika sitten tällainen kiinnostava artikkeli: https://www.nytimes.com/2017/05/08/well/family/the-birth-of-a-mother.html
Erityisesti tuo ambivalence-kohta osui ja upposi: ”The British psychotherapist Rozsika Parker wrote in “Torn in Two: The Experience of Maternal Ambivalence” about the pull and push of wanting a child close, and also craving space (physically and emotionally) as the normal wave of motherhood. Ambivalence is a feeling that comes up in the roles and relationships a person is most invested in, because they’re always a juggling act between giving and taking. Motherhood is no exception. Part of why people have a hard time dealing with ambivalence is that it’s uncomfortable to feel two opposing things at the same time. Most of the time, the experience of motherhood is not good or bad, it’s both good and bad. It’s important to learn how to tolerate, and even get comfortable with the discomfort of ambivalence.”
Voi kiitos, kun kommentoit! Olipa mahtavaa saada tällaista palautetta, kiitos! Ja aivan mieletöntä tietää, että tämän postauksen avulla on omassa tiimissä saatu taas paremmin yhteistä suuntaa.
Olipa muuten tännekin osua tuo linkkaamasi teksti!
Moikka. Upea kirjoitus, joka läpäisi monta kerrosta ja osui maaliinsa kuin sirkustaiteilijan tikari.
Mulla on vain yksi ajatus: Oletetaan, että joku on päässyt unelma-ammattiinsa. Siis sellaiseen, josta suurin osa työssäkäyviä harmaamuurahaisia vain unelmoi. Kerta kaikkiaan suklaaduuniin.
No niin. Vaikka henkilömme siis tekisi työkseen sitä, mitä on aina halunnutkin, ei kukaan olettaisi hänen menevän työpaikalleen joka Jumalan päivä. Ei, kyllä hänen oletettaisiin pitävän vapaata siinä missä muutkin.
Vanhemmuus on myös monien (unelma)duuni. Palkatonta, epäkiitollista, yksinäistäkin, ja kuitenkin sellaista, jonka lähes kaikki vanhemmat ovat tietoisesti valinneet. Ja minusta on aivan oikein – ellei jopa välttämätöntä – saada tästä työstä joskus vapaapäiv(i)ä. Väitän, että riittävä vapaa-aika ja palautuminen auttavat minua olemaan paras mahdollinen äiti. Ja vastaavasti liian pitkään jatkunut katkeamaton suoritusputki kiristää takuuvarmasti niin pinnan, suupielet kuin äänensävyn.
No näinhän se on. Mä olen unelmatyössäni, oikein suklaaduunissa (mahtavasti muuten sanottu, adoptoin sen käyttööni heti). Ja siksi kai pari vuotta sitten päästin itseni siihen tilaan, että vasta paniikkikohtaukset töytäisivät ymmärtämään, että tahtia pitää hiljentää. Että unelmaduunissakin voi kulua ihan loppuun.
Mä näkisin samalla tavalla: tämän ajatuksen voi siirtää myös vanhempana olemiseen.