Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Häähumu alkaa laskeutua ja muuttua sentimentaaliseksi onneksi ja sydäntä kouraisevaksi ikäväksi hääviikonloppuumme. En vain edelleenkään voi ymmärtää, miten ihanaa kaikki olikaan! Nyt on kuitenkin aika varovasti palailla takaisin arkeen. Aloitetaan se täällä blogin puolella reaaliajasta jälkeen jääneellä arkikuvasarjalla, jossa nyt mennään kuukauden takaisissa tunnelmissa.
Kuluneen syksyn ja alkaneen talven aikana olen taas monet kerrat nipistänyt itseäni, että uskon todeksi sen, että saan tehdä työkseni tätä. Enkä tarkoita sillä vain sitä, että saan pääsääntöisesti elannon tekemällä itselleni rakkaita intohimoasioita – kirjoittamista ja valokuvaamista – vaan koska voin yhdistää elossani arjen, perheen, juhlan ja työn.
Kunhan muistaa kipeästi kantapään kautta opitun ymmärryksen siitä, että levolle pitää jäädä aikaa ja että elämässä pitää olla paljon tilaa myös täysin somettomalle ajalle, ei elämänosasten sekoittuminen toisiinsa haittaa. Kun ei tarvitse kulkea kellokortin kanssa, arkeen tulee joustoa ja leppoisuutta.
Tässä arkikuvassa on sunnuntai, ja minä olen töissä. Tavallaan. Koska oikeastaan vietän perheeni kanssa aikaa järjestämällä lapsille heidän toivomansa pikkujoulut. Poimin tuona päivänä luonnosta havuja, järjestelin joulua kotiin, lämmitin glögiä, nautin lasten kanssa leipomisesta ja fiilistelin joululauluja. Niin ja otin paljon kuvia ja vähän stressasin siitä, että marraskuun lyhyen päivän valo ei riitä. Siitä kaikesta syntyi myöhemmin postaus, josta laskutin asiakasta.
Työni on mahdollistanut sen, että voin viettää enemmän aikaa perheeni kanssa. Mutta se on mahdollistanut myös paljon asioita, joita tuskin ilman blogia olisi. Saan aikaiseksi järjestää ne lasten toivomat pikkujoulut, kun samalla voin yhdistää niihin myös palasen työtä, jolla on deadline. Eilen leivoimme koko päivän pipareita perheenä, sillä sekin liittyy tulevaan yhteistyöhön.
Me käymme tapahtumissa ja kulttuuririennoissa, joista en ehkä olisi tiennytkään ilman sähköpostiini tipahtelevia tiedotteita ja kutsuja. Lasten kanssa tehtäviin kamppiskuvauksiin meillä on perheen yhteisestä sopimuksesta tapana yhdistää jotain kivaa, kuten vaikkapa museoreissu tai muu retki, jonka kylkeen kuvaukset sitten tulevat ilman alleviivausta.
Olemme perhelomailleet työkseni muun muassa Ruotsissa ja Virossa, Kotkassa ja Tampereella. Kerran yövyimme Päijänteen keskellä olevaan saareen pystytetyssä teltassa, ja olin oikeastaan töissä. Viime kevään upean majakkareissun budjetin pelasti duuni, jonka pystyin liittää matkaan. Reissut, joihin työ liittyy, liittyy aina myös velvoitteita, muistettavaa ja etenkin toisen osapuolen järjestämillä pressimatkoilla kiireinen aikataulukin (matkatoimittajat tietävät, mistä puhun), mutta silti; joka kerta pitää nipistää itseään, että tajuaa saavansa tehdä tätä työkseen.
Lasten kasvettua tästä on pitänyt myös keskustella paljon. Välillä pelkään, että lasteni käsitys todellisuudesta vääristyy, kun he pääsevät följyssäni sisäleikkipuistoihin, brunsseille, kylpylöihin, hotellien prameimpiin huoneisiin, festareille ja elokuviin. Ei meillä olisi niihin kaikkiin todellakaan varaa tässä määrin, jos ne eivät kuuluisi osaksi työpalettiani ja olisi meille maksuttomia juttuja.
Olemme puhuneet lasten kanssa paljon siitä, että ilman työtäni meillä ei olisi mahdollisuuksia esimerkiksi juuri reissailla ympäri Suomea tässä määrin – jos en voisi matkata työajalla, ei meillä edes kalenterissa päivät riittäisi. Puhumattakaan siitä, että meillä olisi ilman työtäni mahdollisuuksia tuosta noin vain kävellä lastenvaateliikkeeseen sisälle ja valkata lapsille lämpimät, hienot ja ehjät talvivaatteet asusteineen. Tai että meillä on mahdollisuus ilman kirjaston varausjonoja tai pankkikortin heilauttamista lukea uusimmat satukirjat. Ilman blogiani mikään yritys tai pressitoimisto tuskin näkisi vaivaa tuodakseen meille kotiin asti maisteltavaksi uutuusjätskejä, -rusinoita tai -vegemakkaroita.
Tuntuu, että ainakin vanhempi lapseni jo ymmärtää sen, että se työhuoneessa möllöttävä äidinselkä ja arkinen tietokoneen kanssa puurtaminen mahdollistaa tämän kaiken extran elämäämme. Luulen ja uskonkin, että kun näistä asioita muistaa puhua tarpeeksi usein, lapset kyllä ymmärtävät etuoikeutemme – ja ymmärtävät näin antaa omastaan myös muille nyt ja tulevaisuudessa.
Asian kanssa kipuillessani koitan myös miettiä sitä, että jokainen ammatti tuo perheellisen lapsille omat lisänsä. Omat etuni ovat toki melkoisen melleviä, mutta eivätpä haitanneet myöskään omien vanhempieni mahdollistamat työedut, jotka koskivat lapsuudessani ja nuoruudessani minua. Minä olen saanut viettää karavaanarielämää kulkien kesät markkinoilla vanhempieni kanssa, ja pääsin staff-passilla esimerkiksi festareille vanhempieni ravintolayrityksen mukana. Kuten vielä viime kesänäkin.
Näiden lisäksi olen esimerkiksi saanut koko elämäni syödä mansikoita mielin määrin vanhempieni marja- ja vihannestilan pelloista, ja kotona meillä oli monen vuoden ajan aina pakkasessa donitseja ja pizzaa, jotka olivat moka- ja ylijäämätuotteita vanhempieni kahvilasta ja pizzeriasta. Poseerasin paikallislehtimainoksissa milloin mansikka, milloin pizzalaatikko kädessäni.
Niin ja olipa sekin aika, kun vanhempani omistivat karkkikauppoja ja pyörittivät jätskikiskoja. Synttäripäivänäni meillä oli pihassa jätskivaunu, popcornit tehtiin aidossa amerikkalaisessa popcornkoneessa ja äiti pyöritteli vieraille isossa sokerivaunukoneessa hattarat. Melkoisen mellevää sekin.
Ps. Töihin liittyen pyytäisin, että vastaisitte Lähiömutsin lukijatutkimukseen. Mahtavan moni niin onkin jo tehnyt, jättimäinen kiitos! Kysely auttaa minua hahmottamaan paremmin, minkälaisia tyyppejä siellä onkaan, jotta osaan valkata villeistä ja ylipursuilevista ideamyrskyistäni just teille mielekkäitä ja antoisia pohdintoja ja tekstiseikkailuja. Samalla löydän myös entistä paremmin mätsit yhteistyökumppaneideni kanssa.
Jos jätät lukijatutkimukseen yhteistietosi, osallistut kolmen 50 euron arvoisen lahjakortin arvontaan Werner & Jarl -kirjaputiikin verkkokauppaan.
Mielenkiintoinen aihe. Sinä ja lapsesi olette todella ihanassa ja omalla tavallaan etupoikeutetussa asemassa. Näette ja koette paljon 🙂 Älä kuitenkaan ala ainakaan muiden ihmisten takia häpeillä etuoikeutettua asemaasi. Et ehkä rupeaisikaan, mutta halusin vaan sanoa sen silti 🙂 Olet sen valinnoillasi ja töilläsi ansainnut. Hyvää pohdintaa sen vaikutuksista lapsiin.
Se mitä mitä minä voin erityisesti oman työni kautta tarjota lapsilleni on valtava tietopankki erilaisia lastenlauluja ja leikkejä ja harjoituksia joilla voi opetella vaikka tunteiden käsittelyä, lukemista, ryhmässä toimimista yms. sekä se mistä dyspraktikkolapseni erityisesti hyötyi että kun puhetta ei alkanut tulla muiden kanssa samaan tahtiin niin osasin ottaa heti tukiviittomat käyttöön melkein lennosta jo vuotta ennen kuin puheen viivästymää alettiin millään tavalla tutkia tai hoitaa. Lapseni oli siis edullisessa asemassa verrattuna puhevaikeuksista kärsiviin ikätovereihinsa joiden vanhemmilla ei ole samaa kokemusta ja osaamista lapsen kehityksestä.
Tietynlaisena etuna voisi pitää myös sitä että sinun lapsesi kasvavat kulttuurin ja harrastusten äärellä ja pystyvät itse matkustamaan harrastuksiinsa jo aika nuorena. Mutta toiselta puolen taas minun lapsillani on se etuoikeus että he voivat kesällä sännätä suoraan itsekseen omalle isolle pihalle vaikka alasti ja rakentaa omaan metsäänsä majoja joita vieraat eivät käy rikkomassa. He voivat turvallisesti pyöräillä omassa pihassa jota suojaa portti ja juosta takapihalle hakemaan ruohosipulia kun äiti pytää tai jos haluaa itse syödä. Sama koskee viinimarjoja ja omenoita.
Erilaiset elämänvalinnat ja tuovat erilaisia etuja niin itselle kuin lapsillekin.
Ps. Blogi ei suostunut lataamaan uutta postausta useista yrityksistä huolimatta (näytti ettei uutta postausta hääpostauksen jälkeen ollut tullut ollenkaan). Voi olla myös oman selaimeni kenkkuilua, mutta tiedoksi jos taustalla onkin jotain muuta. Avasin tämän lopulta FB:ssa olleen linkin kautta ja siitä aukesi kiltisti.
Häpeilemistä koitan välttää (kamala pohjalainen perinne, josta onneksi jo omat vanhempani jättäytyivät pois ja veivät tätä kasvatusta eteenpäin minulle), mutta nyöryyttä etuoikeutetusta asemastamme tunnen. Ja se on vain hyväksi, ymmärtää oman ja perheensä tilanteen arvo ja merkitys <3
Ihania juttuja sinä voit tarjota lapsillesi töiden kautta! Ja nuo viittomat - just vaikka minulla ei olisi ollut minkäänlaisia taitoja tai herkkyyttä huomata viittomien tarvetta.
Blogin latautumisen kanssa on, miten sen nyt lyhyesti sanoisi, ollut hermoja raastavia ongelmia viime aikoina. Asiaa yritetään hoitaa, ja on valtavan kypsyttävää, että omat taitoni eivät siihen riitä ja on oltava muiden osaamisen varassa, eikä homma nyt tunnu parantuvan. Mutta kyllä tämä runnotaan toimimaan niin pian kuin mahdollista!
Latautuvatko kommentit ollenkaan? Kirjoitin aiemmin pitkän pätkän, mutta sitä ei vaan näy 🙁 Vai onko vika nyt omissa yhteyksissäni…
Blogin toimivuudessa on nyt tosiaan taas häikkää, valitettavasti. Tähän pitää nyt saada ratkaisu, sillä en voi käyttää päivistäni tuhottomasti aikaa siihen, että blogi ei toimi. Minulle sinun aikaisempi kommentti kyllä näkyy nyt, samaten kuin vastaukseni siihen 🙂
Hmm, aika melleväthän nuo teidän perheen edut kieltämättä ovat, verrattuna kenen tahansa perus-toimistotyöläisen ”etuihin”, heh. Mut kuuluvat menestyneen perhebloggaajan työhön
Ovathan ne, ja olen niistä valtavan kiitollinen. Toimittajana moni etu oli hyvin samanlainen, mutta ansaintamalli silti niin erilainen, kun osaa palkasta ei voinut lunastaa vaikkapa lasten talvihaalarina 🙂
Lähiömutsi on yksi suosikkiblogeistani, jota luen vuodesta toiseen sen elämänmakuisuuden, tyylikkyyden ja kiinnostavuuden takia.
Nyt kuitenkin särähti. En halua kuulostaa kateelliselta panettelijalta, mutta minusta tässä bloggauksessa oli varsin huonosti, ellei olemattomasti peitelty leuhkimisen ja omien etuoikeuksien naamaan hieromisen maku. En haluaisi Lähiömutsista rumasti ajatella, uskon, että kyseessä oli ennen kaikkea jonkinlainen tyylivirhe.
Mutta näinä aikoina, kun moni lukijasi elää esim kotihoidontuella, on pätkätöitä, yt-neuvotteluja, epävarmuutta omasta toimeentulosta, kirpaisee kyllä lukea tällaista hehkuttelua, jossa luetellaan ne kaikki upeat edut, tavarat ja matkat, joita bloggaaja saa ilmaiseksi. Ja tietysti päälle vielä palkkaa. Kyllähän blogistasi ja instastasi kaikille välittyy, että teillä ei tarvitse pennosia laskeskella ja syödä loppukuusta kaurapuuroa, mutta mielestäni reilun maalaistytön mutkattomaan imagoosi ja muuten aika humaaniin tyyliisi ei tällainen suora ja estoton retostelu sovi.
Hienoa, että olet niin kokonaisvaltaisen onnellinen tuore rouva ja elämäsi on täynnä upeita tapahtumia, kalliita merkkilastenvaatteita, matkoja, leasing-autoja, herkkuja ja luonnonkosmetiikkaa. Ehkä juuri häiden jälkeen se oman etuoikeutettuuden lisähehkutuspostaus tuli pikkuisen väärään aikaan?
Jännä, että koit postauksen näin. Minusta puolestaan on hyvä, että sanotaan ääneen, ettei perhe elä ”normaalia” elämää. Helpostihan blogien ja instan maailmaan vertaamalla se oma tyhjä tili ja kaupan makaronilaatikko tuntuu valjulta. Siksikin on ihan hyvä avata ääneen se, että esim. jatkuvaan matkusteluun tai tuliteriin ulkovaatteisiin ei välttämättä olisi varaa, jos tekisi ns. normaalia työtä. Mutta varmasti bloggaajan työssä on myös varjopuolensa, kuten esim. työajan rajaamisen vaikeus. Kun itse leimaan itseni ulos töistä, en todellakaan ole enää töissä, mutta bloggaaja ei tällaisesta luksuksesta voi nauttia koskaan.
Voi apua! Tämä oli tosi hyvä muistutus siitä, miten eri tavalla omista näkökulmista katsellen tekstejä voidaan lukea. Olen pahoillani, että tästä tuli kurja fiilis ja jonkinlainen leuhkimisen maku. Todella pahoillani. Voi kamala. Kun tarkoitus oli olla kaikkea päinvastaista. En tiedä, miten häät tähän liittyvät, mutta en tätä arkikuvaa napsaistaessa ja kuvan tarinaa hahmotellessani kuukausi sitten ajatellut, että sen julkaisu venyisi näin pitkälle ja häiden jälkeiseen aikaan.
Tarkoitukseni oli tässä kirjoituksessa takki auki ja raadollisen rehellisesti kertoa, että olen valtavan kiitollinen työni mukanaan tuomista etuoikeuksista. Että ymmärrän sen, ja koitan sen arjen kiireissäkin muistaa. Halusin myös avata sitä, minkälaisia lastenkasvatuskipuiluja asia itsessäni herättää. Otin tekstiin mukaan erilaisia esimerkkejä osoittaakseni, että ymmärrän (ja toivon myös seuraajieni ymmärtävän) näiden asioiden olevan monelle kaikkea muuta kuin arkipäivää ja kertoakseni, että ilman työtäni moni näistä asioista ei olisi minulle mahdollista tässä määrin kuin nyt.
Tuli ihan sama fiilis minulle
Jos tarkoitat kurjaa fiilistä, olen tosi pahoillani. Olisi pitänyt paremmin tuoda esiin ne asiat, mitä postauksella oli tarkoitus sanoa.
Minä en osannut lukea tätä retosteluna vaan löysin tekstistä heti ensilukemalta sen mitä sillä haettiin. Että on etuoikeutetussa asemassa ja tiedostaa olevansa ja pohtii kuinka se vaikuttaa lapsiin ja siihen että lapset eivät pitäisi näitä asioita itsestäänselvänä.
Mutta nyt näitä kommentteja lukiessa pintaan nousi se ajatus mitä jossain vaiheessa VR:n yhteistyöpostauksia lukiessa mietin. Niissä kerrotiin kyllä matkojen hinnat ja mistä kaikesta se koostuu, mutta nyt taas huokailin kun piti ostaa junaliput kolmelle Hämeenlinna-Helsinki-Hämeenlinna ja matka maksoi ihan tuhottomasti vaikka ei otettu mitään kalleimpia lippuja eikä mitään erikoisuuksia mukaan. Toki oltiin ostoksilla vasta viikkoa ennen matkaa, mutta jos Helsingissä olisi paremmin parkkipaikkoja niin junalla matkustaminen ei vaan yksinkertaisesti taloudellisesti kannata. Muistan siis miettineeni silloin että kun tavallaan blogissa mainostat että hei lähtekää junalla, se on kivaa ja ympäristöystävällistä yms. (no tätähän yhteistyöpostauksissa haetaan silloin kun bloggaajan ja yhteistyötahon yhteistyö toimii kuten molemmat sen toivovat toimivan) mutta se tuntui olevan jotenkin todellisuuden ulkopuolella koko reissu. Tiedän että junamatkustus on sinulle tuttua ja varmasti olet siinä parempi asiantuntija kuin minä, mutta oikeasti jos ei suunnittele reissujaan ja tarkkoja aikataulujaan monia viikkoja etukäteen niin halvempaa on ottaa se auto alle (matka HML-LPR-HML on bensakuluilla n. 50e (auton vakuutuksia tai huoltokuluja en tähän laske, koska auto pitää olla jo ihan muistakin syistä ja nuo kulut tulisivat joka tapauksessa maksettavaksi) ja siihen saa 4-5 ihmistä kyytiin kun matkustaa perheen kanssa. Tiedostan kyllä että tässä on näkökulmaero, mutta ehkä se on se kohta jossa minulle nousi vähän samantyyppisiä tuntemuksia kuin Mauraselle nyt tästä postauksesta.
Jokainen kirjoittaa omista lähtökohdistaan eikä se että menee hyvin pitäisi olla mikään tabu. Tässä postauksessa lähestytään aihetta hyvin nöyrästi ja asiallisesti ja tunnustetaan oma erityinen asema jota ei pidetä itsestäänselvyytenä eikä myöskään tuomita muita. Mutta samalla kun jokainen kirjoittaa omista lähtökohdistaan niin jokainen myös lukee niitä omistaan ja on aika hankala kummankaan huomioida kaikkea varsinkaan jos lukee tunteet edellä ja sitähän me helposti teemme jos aihe yhtään koskettaa itseä. Hannelta hieno vastine ja reaktio tähän viestiin. Isot peukut siitä 🙂
Ihana kuulla, että sinä luit sen heti, kuten olin sen tarkoittanutkin. Nyt kun olen itse lukenut tekstiä uudestaan ja uudestaan, ymmärrän kyllä, että se voi vaikuttaa retostelultakin. Ainakin jos tulisi blogiini nyt ensimmäistä kertaa ja lukisi vain tuon tuntematta Lähiömutsia noin muuten. Välillä unohtuu se, että jokaisen tekstin lukee todennäköisesti myös joku, joka ei ole aikaisemmin tekstejäni lukenut. Mutta nyt vakkarilukijatkin ovat saaneet tekstistä kurjan maun, minkä otan opetuksena.
Junamatkailussa on totta, että edullisesti päästäkseen se vaatii etukäteissuunnittelua ajoissa. Muistin sen nyt, kun vasta häiden jälkeen herättiin ostamaan lippuja jouluksi. En tosin tiedä, onko jouluksi ollut alunperinkään tarjolla säästölippuja. Tietenkin junamatkustaminen näyttäytyy myös eri valossa, jos joka tapauksessa omistaa myös auton, toisin kuin me. Meidän autoiluun tottumattomat lapset ovat myös olleet ja yhä edelleen ovat melko kuluttavaa autoiluseuraa. Oli eräskin Pohjanmaan-mökkireissu vauva-aikaan, kun puolentoista tunnin matka kesti yli 4 tuntia pysähdysten takia. Vauva huusi sellaista pakokauhuhuutoa istuimessaan, ja kun viimein päästiin perille, olin niin poikki, että ajattelin jääväni mökille loppuiäksi, sillä ajatus paluumatkasta tuntui niin kamalalta. Mutta näin myöhemminkin ollaan oltu mielellämme valmiita myös maksamaan matkustusmukavuudesta (tosin tuonne Pohjanmaan-mökille ei junalla pääse), mutta kuten niin moni asia, sekin on etuoikeutettu valinta. Helsingistä käsin kotimaahan pääsee välillä ihan hulvattoman edullisesti junalla (esim. vitosella Tampereelle tai Turkuun), ja yhteistyö VR:n kanssa on saanut oman silmäni aukeamaan sille, miten moneen paikkaan autotonkin onneksi voi päästä kotimaassa matkaamaan.
Tuli mieleen noista Helsingin parkkipaikoista. Kehyskunnissa asuvat ystäväni tapaavat tehdä niin, että tulevat autolla esimerkiksi jollekin metroasemalle, jättävät auton sinne (käsittääkseni ilmaiseen parkkiin) ja matkaavat sitten keskustaan metrolla. Ehkä tekin voisitte seuraavan kerran Helsinkiin autolla matkatessa tehdä niin? Samalla välttyy myös keskustan tukkoisuudelta ja pääsee liikkumaan nopeammin ja mukavammin.
Yleensä ollaan tultu Helsinkiin junalla, mutta joka ikinen kerta tuskailen kun ei millään löydy aikatauluihin sopivaa junaa sekä sitä miten paljon halvempaa olisi tulla autolla. Mutta auto on keskustassa hankala (minä en suostu ajamaan edes kehäteille vaan mies saa ajaa siellä) ja siksi ollaan päädytty junaan kaikesta huolimatta. Tuo metroasemalle ajo voisi olla yksi ihan varteenotettava vaiohtoehto ja luultavasti siinä säästäisi pitkän pennin kun ajaisi omineen sinne ja vasta siellä siirtyisi julkisen liikenteen kyytiin. Onhan tämä vähän surullista ympäristön kannalta että yksityisautoilu on tehty näin paljon kannattavammaksi kuin julkisten käyttö (ellei tiedä tosiaan aikataulujaa todella hyvissä ajoin). Mutta kiitos vinkistä, tätä vaihtoehtoa tutkitaan kyllä seuraavalla matkustuskerralla 🙂
Naureskelin muuten itsekseni tuolle teidän automatkustukselle, kun meillä on niin päinvastoin (ollaan ehkä joskus ennenkin puhuttu tästä?). Kun meillä lapset hyppivät seinille, paukuttavat ikkunoita ja vetävät kaari-itkuja kun kuljetaan julkisilla eikä saisi huutaa ja meluta ja juosta ja nostaa jalkoja penkille jne. Ja kun on kuitenkin jännä tilanne niin se aiheuttaa ylimääräistä energiaa ja kaikki vaihdot ja odottelut yms on asia mikä saa lasten kanssa matkustaessa minut ihan hermoromahduksen partaalle kun lapset ovat hepulissa ja se häiritsee muita matkustavia 😀 Autossa taas ajellaa kolmen tunnin matkoja leikki-ikäisen ja taaperon kanssa yhdellä pysähdyksellä ja ilman yhtään inahdusta takapenkiltä 😀
Joo, onhan se oman auton käyttö tosi harmillista, jos voisi tulla julkisillakin. Mutta jos hinta on tolkuttomasti enemmän, ei se oikein ohjaa käyttäytymään, kuten toivottavaa olisi. Onhan se ihan uskomatonta, että meidän perhe esimerkiksi lentäisi jouluksi eteläiseen Eurooppaan halvemmalla kuin junailee Pohjanmaalle. Silloin on verotuksessa ja tuissa jotain tosi pahasti pielessä.
Ollaan tosiaan taidettu tuosta matkustamisesta lasten kanssa puhua aikaisemminkin. Vaikka lapset ovat erilaisia, itselleni tuntuu ihan utopistiselta, että jonkun lapset ovat rauhassa ja hiljaa autossa 😀
Samaa mieltä siinä, että tää teksti ois ehkä kannattunut ”luetuttaa jollain muulla ennen julkaisua”, sävy oli minustakin vähän kumma, mutta ehkäpä tässä oli taas kyse siitä surullisen kuuluisasta digikommunikaation puutteesta, kun näkee vain toisen kirjoittaman tekstin muttei muuta ilmaisemistapaa, mistä ehkä olisi välittynyt aiemmin mainitun ”retostelun” sijaan tuo haluamasi sisältö.
Tässä tuli myös hyvin esiin tällaisen unelmaduunin kääntöpuoli : kansan syvistä riveistä pääsee lahjakkuudella ja kovalla työllä etenemään, mutta tämmöisissä julkisuuden hommissa jää on paikoin kovin ohutta, kun menestyy tarpeeksi aiheuttaakseen närästystä. Ja sitten jos joutuu hirveästi miettimään mitä uskaltaa sanoa, niin seuraavaksi saa pohtia onko ajautunut jo liian kauaksi siitä mikä alunperin oli.
Vaikee homma niinkuin kaikki viihdeala – tarkemmin ajatellen normitoimistotöissä on etunsa 🙂
Joo, tämä ei nyt ollut vahvin paluu arkeen ja normaaliin postausrtymiin häähumun jälkeen. Tosi kurja fiilis tuli sävyttämään viikonloppuakin, kun tekstiäni on koettu niin eri tavalla kuin tarkoitukseni oli.
Kiitos tämänkin kommentin asiallisuudesta, hyvästä pohdinnasta ja rakentavuudesta. Samaten kuin kaikki kommentit tässä. Vaikka olen vahingossa nirhaissut ikävästi, silti palaute annetaan asiallisesti ja keskustellen. Olen ihan hurjan onnellinen ja ylpeä, että Lähiömutsilla on tällainen lukijajoukko <3
Hei Lähiömutsi kiitos kivasta blogista! Just kävin fiilistelemässä vanhaa postausta lasten päiväuniin liittyen, aihe on mulle ah niin tuskallisen ajankohtainen…
Olisin käynyt myös mielelläni vastaamassa lukijakyselyyn, mutta törmäsin ongelmaan: En seuraa sua Instassa, mutta kuitenkin kysely edellyttää että sitä koskeviin kysymyksiin vastaa ennen kuin pääsee eteenpäin. Tarkoitan siis kysymystä esim. siitä, miten suhtaudun Insta-feedin mainontaan. Kun en seuraa niin en suhtaudu.
Pikku juttu mutta voi vääristää sun saamia tuloksia (jos nyt muita tällaisia somettomia lukijoita enää edes on…)
Kivaa syksyä ja onnea naimisiinmenon johdosta!
Minä muistaakseni vastasin niihin jotain sen tyylistä kuin että ”ei vaikuta” tms. neutraalia. En enää muista tarkkaan mitä vaihtoehtoja oli. Mutta kiinnitin samaan huomiota. Saattaa tosiaan vähän vääristää tuloksia ja tämä kannattaa huomioida niitä tulkitessaan.
Kiitos kiitoksista <3 Aina yhtä ihana kuulla, että vanhatkin postaukset jatkavat elämäänsä. Tsemppiä päiväunihommiin, huhuh, olihan aikaa se!
Ja erinomainen pointti tuo Instagram. Mä testasin tietenkin valmista kyselyä, mutta olen nolosti niin Instagram-kuplassa, että en tajunnut, ettei siinä ole ollenkaan mahdollista skipata tiettyihin somekanaviin liittyviä kysymyksiä. Tämä on hyvä palaute myös kyselyn toteuttajalle, joka tekee samoja hommia myös muille bloggaajille ja someammattilaisille.
Tuota noin… Lähiömutsihan joutuu maksamaan ”saamistaan” lastenvaatteista, matkoista jne verot aivan samoin kuin jos olisi saanut niiden arvon rahana. Eli eiväthän ne mitään lahjuksia ole. Myös Lähiömutsi on aikoinaan tehnyt pätkätöitä ja tuntenut epävarmuutta toimeentulostaan, tämä selviää hänen ja kollegansa ”Unelmahommissa – tee työ siitä mistä pidät” -kirjasta. Kuinka joku voi olla kateellinen ihmiselle, joka on luonut itse itselleen elinkeinon? Ja hänen miehensäkin on ollut paljon vapaalla omasta työstään, mahdollistaakseen Lähiömutsin työskentelyn. Tällöinhän toisen vanhemman tuloissa on ollut lovi. Jokaisella on vapaus yrittäjyyteen, kaikista siihen ei vain ole.
Joo, tuossa kirjassa tosiaan avaan enemmän näitä blogin takahuoneen kiemuroita muun muassa verotuksen suhteen. Osa tiedoista on jo vähän vanhentunutta, mutta valtaosa validia tietoa edelleen. Ihan kaikista matkoista ei enää joudu veroja maksaa niiden arvon verran, kun matka kuuluu olennaisena osana työhön, on siis työmatka. Sen sijaan just vaikka reissuista voi tehdä kuluvähennyksiä, joita niitäkin kirjassa avaan omalta osaltani.
Epävarmuutta omasta työtilanteesta ja tuloista olen tosiaan joutunut kokemaan minäkin, kuten varmasti suurin osa ihmisistä nykypäivänä jossain vaiheessa työelämää. En ole koskaan ollut vakitöissä, enkä edes ole sellaisesta haaveillut. Yrittäjänä epävarmuus on läsnä koko ajan, nytkään en vielä osaa sanoa, mistä kaikesta kolmen kuukauden päästä tuloni koostuvat, sillä tähän mennessä sinne sovitut työt eivät riitä. Mutta sen epävarmuuden kanssa oppii elämään. Tunnen enemmän varmuutta, kun yrittäjänä kaikki on omissa käsissäni. Työntekijänä on ”toisten armoilla” ja joutuu vain odottamaan, mutta itseni työllistäjänä voin itse tahkoa lisää duunia, jos tilanne tuntuu sitä vaativan. Tietenkään se ei ole noin helppoa sekään, mutta tunne siitä, että voin itse vaikuttaa, tuo valtavasti varmuutta ja mukavuutta elämään.
Niin ja voi kyllä, puolisolleni jättimäinen kiitos siitä, että hän on omalla isolla panoksellaan perheeseen ja perhevapaisiin mahdollistanut työni. Ei tulisi mistään mitään ilman häntä <3
Mua hämmentää täällä keskustelussa esiin vedetyt ”lukijoitasi on kotihoidon tuella tai pätkätöissä” ja ”ei pitäisi lesoilla” -viestit. Ööh, selkeästi on vaikuttanut nyt millaisille ”laseilla” tekstiä on luettu. Mutta haastavaa mun on nähdä, että miten se että tunnustaa oman etuoikeutetun asemansa (tällä hetkellä, kaikkien kannattaa huomata, että on vaatinut kovaa työtä päästä Lähiömutsin kanssa siihen mitä se on nyt!). Tämä toki voi johtua siitä, että olen itsekin etuoikeutetussa asemassa (kahden pitkälti yli keskitulon ansaitsevan akateemisen pätkätyöläisen perhe)…toki meilläkin tähän tilanteeseen pääseminen on vaatinut sitkeän 10 vuoden opiskeluputken (ja samalla töitä koko ajan) ja vaatii arjessa erinäistä venymistä (työaikoja ei ole,vaan työt tehdään kun täytyy). Toki se ettei työaikoja ole, näkyy myös siinä, että lapsen päiväkodin juhliin ja muuhun tärkeisiin juttuihin pääseminen ei ole ongelma ja lapsi kulkee mukana ulkomaan työmatkoillakin. Etuoikeutettua, kyllä. Mutta toisaalta on niitäkin iltoja, jolloin lapsi saa tuijottaa telkkua loputtomiin, koska molempien vanhempien on pakko tehdä töitä (ja työt jatkuvat vielä illalla kun lapsi on mennyt nukkumaan). Meille ei tule toppahaalarit ”ilmaiseksi” (btw, ei Lähiömutsillekaan), vaan ne maksetaan palkkarahalla, mutta toisaalta tilin saldoa ei tartte tsekata, kun mennään kauppaa vaateostoksille. Sekin on etuoikeus, mutta en pysty näkemään tässä pahaa. Mä olen valinnut tämän elämän ja toteuttanut sen, ihan omin voimin ja mun puolesta kuka vaan voi tehdä tän saman, jos kadehtii.
Junamatkailuun (VR:n kampanja) muuten tuohon ylläolevaan viestiin kontrastina, että mä helsinkiläisenä ja autottomana pidin juttusarjaa ihan älyttömän mielenkiintoisena. Kun meillä kotimaan matkailu kosahtaa usein siihen, ettei julkisilla pääse (akseli Kainuu-Pohjoiskarjala ei ole mitenkään erityisen hyvin ”joukkoliikennetetty”, nimimerkillä olen ajanut taksilla Nurmes-Kuopio, kun muutakaan mahista ei ollut päästä ”ihmisten ilmoille” vkl aikaan…Eli on tosi tosi kiva saada inspiraatiota kotimaan matkailuun ilman autoa!
Mä kyllä ymmärrän näin jälkikäteen, että tekstin voi lukea myös tavalla, jolla en sitä tarkoittanut. Ne ns. vääränlaiset lasit voivat ilmestyä silmille huomaamatta ja itsestä riippumattomista syistä, jos elämäntilanne on ihan päinvastainen vaikkapa sen suhteen, onko lapsille varaa ostaa ehjiä ja oikean kokoisia ulkovaatteita.
10 vuoden opiskelut ja samalla duunia on kyllä kova suoritus, vau! Mä joskus haaveilen, josko lukisin päälle vielä maisterinpaperit (pari vuotta opiskelua); ihan oman itseni takia, ei siksi, että sitä töissäni mihinkään varsinaisesti tarvitsisin – multa ei koskaan toimittaja-aikoinakaan kysytty papereita, vaan näyttö ja hyvät ideat merkitsivät enemmmän. Mutta ainakaan näin lapsiperheenä en siihen vielä ole kykeneväinen. Mutta olisi ihana opiskella töiden ohessa lisää niin kaikenlaista: naistutkimusta, valokuvausta, kirjallisuutta, historiaa, politiikkaa jne. Hitsit, kun sitten joskus lasten kasvettua pääsisi taas ihan vain kansanopistojen kursseille vaikka tekemään keramiikkaa, ihanaa! Nyt vielä miehen kolmivuorotyö tekee siitä liian hankalan toteutettavan.
Ja voi että, niin parasta kuulla, että VR:n kamppis on tuonut lisäinspiraatiota matkailuun ilman autoa! Se on tehnyt saman myös itselleni, kun olen tajunnut, mitä helmiä rataverkoston varralla onkaan. Jos kaikki menee hyvin, yhteistyöni VR:n kanssa saa jatkoa myös ensi vuonna 🙂
Ihan hyviä pointteja ja olen osasta samaa mieltä, mutta älä jooko väitä, että kaikilla on samat mahdollisuudet tehdä samat valinnat, ja että olet päässyt tähän pisteeseen ”ihan omin voimin”. Kaikilla ei Suomessakaan ole samoja mahdollisuuksia eikä omaa elämää ”valita”. Kukaan ei valitse vaikka mielenterveysongelmia, koulutettuja vanhempia tai köyhää yksinhuoltajaäitiä, syntyä paikkakunnalle, jossa ei ole opiskelumahdollisuuksia, jäädä työttömäksi opiskelusta huolimatta, ja niin edelleen. Jo se, että on sosiaalisia tukiverkkoja, vanhemmat jotka kannustavat ja tukevat, mahdollistaa paljon helpommin esimerkiksi vuosien opiskelun.
Olet varmasti tehnyt kovasti töitä päästäksesi tähän pisteeseen, mutta niin monet muutkin tekevät, eivätkä silti pääse juuri köyhyysrajan yläpuolelle. Kaikkea ei valita itse. Olen silti samaa mieltä, ettei menestyneitä tulisi arvostella. Silti pitäisi muistaa, ettei menestyminen ole mikään päätös. Hassua, että samaan aikaan sanot, että olet etuoikeutettu, mutta silti toteat, että olet itse valinnut ja toteuttanut elämäsi ja kuka vaan voi tehdä sen saman. Ei voi, ja sitä tarkoittaa olla etuoikeutettu.
Kyllä, tämä on täysin totta. Tuolla jossain toisessa kommentissa jo kirjoitinkin, että kaikki valinnat ja päätökset eivät ole ihmisen omissa käsissä. Minä olen saanut syntyä Suomeen ja perheeseen, jossa minua on kannustettu, minuun on uskottu ja missä koulutusta on arvostettu. Olen saanut elämääni tärkeitä tukijoita koulumaailmassa ja työmaailmassa. Olen terve ja olen saanut terveet lapset. Mieheni on tukenani, jakaa perhe-elämän vastuut ja kannustaa sekä auttaa minua työelämässä eteenpäin. Siinä on jo niin paljon onnea yhdelle muijalle, että harva maailmassa sellaista saa.
Ainahan Suomessa kateellisia riittää, olipa hyvät tulot kuinka kovan työn takana tahansa. Mutta, tosiasia on että täällä elää paljon lapsiperheitä jotka ei reissaa kesällä, eikä talvella yhtään missään, kun ei ole varaa. Tai reissut rajoittuu ehkä siihen huvipuistoretkeen ja siinä se. Tulikin mieleen, että voisikohan Lähiömutsi tehdä joskus jutun siitä, miten minibudjetilla onnistuu lomareissu lasten kanssa esim. lähiympäristöön, vai onnistuuko? Tai mitä ilmaista/halpaa ja mukavaa tekemistä löytyy vaikkapa Helsingistä lapsille? Ainakaan ulkopaikkakuntalaiset ei näitä tiedä.
Tässä olisi jopa hyvä haasteen paikka. Sanotaan vaikka että koko perheen kokonainen lomaviikonloppu jossain selkeästi kotipiirin ulkopuolella siirtymisineen, ruokineen ja kaikkine mahdollisine hankintoineen olisi toteutettava vaikkapa 50e budejetilla. Ei siis sillä että paheksuisin tähänmennessä olleita reissuja, ei ollenkaan vaan se voisi olla mielenkiintoinen ja silmiä avaava kokeilu niin lukijoille kuin ehkä bloggaajallekin. Vai? Näkisi mihin tuollainen rahasumma ihan oikeasti riittää ja mitä sillä voisi saada aikaan. Tosin oliko se laatikkopyöräretki lähialeueelle juuri tällainen? En enää muista oliko siinä yhteydessä budjetista puhetta.
Kyllähän Lähiömutsissa on jatkuvasti vinkkejä lapsiperheen edullisista tai ilmaisista kohteista ja tapahtumista. Lisäksi jutut metsä- ja pyöräily-reissuista on mielestäni toteutettavissa melko pienellä budjetilla. Aika harvoin sitä tulee kotikaupungissa pyörittyä turistin silmin. Tuoltahan nuo vinkit löytyy vielä aika helposti linkkien takaa pyöräily, reissut -> Helsinki, retkeily, telttailu.
Joo, niinhän se on, että on paljon paljon perheitä, joissa ei voimat riitä vaikka siihen, että lapset pääsisivät retkelle lähimetsään.
Mä mielelläni kirjoitan edullisista ja ilmaisista menoista, joita lapsiperheille löytyy ilahduttavan paljon Helsingistä. Niitä tosiaan tuolta arkistoista löytyy. Samaten on ihanaa tuoda esiin retkeilyn, pyöräilyn ja telttailun riemua, vaikka toki etenkin jälkimmäinen on sellainen laji, jonka varusteluun saa niin halutessaan uppoamaan paljon rahaa.
Mutta kiitos palautteesta <3 Mä kiinnitän tähän jatkossa enemmän huomiota, ja on kiva tietää, että reissu- ja menovinkit pääkaupunkiseudulla kiinnostavat myös niitä, jotka eivät täällä asu :)
jeppe
Moi vain sullekin 🙂
Olen aina pitänyt blogistasi ja ennenkaikkea tavastasi kirjoittaa niin elämänmakuisesti. Tämä teksti kyllä jollain tavalla särähti korvaani. Luin sen varmasti ”vääränlaisten lasien ” läpi. Tai ainakin toivon niin.
Muistuttaisin silti siitä, että ihan kaikki valinnat ja päätökset eivät ole ihmisen itsensä käsissä . Elämäntilanteita on monenlaisia.
Olen pahoillani, että se särähti. Se ei ollut tarkoitukseni, ja ymmärrän nyt, että tekstin voi lukea myös toisin kuin olisin sen tarkoittanut. Anteeksi.
Ja kyllä, on ihan totta, että kaikki valinnat ja päätökset eivät ole ihmisen omissa käsissä. Minä olen saanut syntyä Suomeen ja perheeseen, jossa minua on kannustettu, minuun on uskottu ja missä koulutusta on arvostettu. Olen saanut elämääni tärkeitä tukijoita koulumaailmassa ja työmaailmassa. Olen terve ja olen saanut terveet lapset. Mieheni on tukenani, jakaa perhe-elämän vastuut ja kannustaa sekä auttaa minua työelämässä eteenpäin. Siinä on jo niin paljon onnea yhdelle muijalle, että harva maailmassa sellaista saa.
Mä en osannut nähdä tätä tekstiä negatiivisesti vaan se oli musta ihanan kiitollinen ja mielenkiintoista lukea erilaisten perheiden elämästä 🙂 Ei ole multa pois jos toisella on jotakin.
Ihana kuulla, että näit siinä sen kiitollisuuden, mitä koen <3 Mä toivon, että pysyisin ja tajuaisin aina antaa saamastani myös muille, ja että lapseni oppisivat tämän myös.
Mulle tuli tästä tekstistä lähinnä hyvä mieli Lähiömutsin puolesta, siis että toinen saa tehdä niitä asioita mitä rakastaa ja että siitä vielä maksetaankin 🙂 Lisäksi pisti miettimään, että omassa työssäni ei kyllä ole oikein mitään mainittavia etuja :’) paitsi ehkä että työt jää työpaikalle ja on arkivapaita, toisinaan merkittäviä asioita nekin toki. Bloggaaminenhan on siitä mielenkiintoinen juttu, että lähtökohtaisesti kellä tahansa olisi mahdollisuus alkaa blogata, mutta auta armias minkä työn ja kuinka monen vuoden työn se vaatisi, että bloginsa saa menestymään niin että sillä voi elättää itsensä. Hanne on siinä onnistunut, musta ei siihen duuniin olisi.
Hyvä kuulla, että ei tullut kenkkumieli. Ja totta muuten, edut voivat olla myös jotain muuta kuin konkreettista käsin kosketeltavaa; arkivapaita, vapautta noin ylipäätään, etätyömahdollisuus, koulutusmahdollisuus jne.
Blogin luominen harrastuksesta ammatiksi ei tosiaan ole mikään helppo juttu, ja vaikka paljon se toki on vaatinut, myös jotain tuuria ja onnea on ollut matkassa, että nykyään saan siitä pääasiallisen elantoni itselleni ja perheelleni 🙂
Rehellinen, hyvä kirjoitus! Jostain kumman syystä aina löytyy näitä, jotka eivät kestä toisten menestystä.
Kiitos blogistasi, se on arjen piristys! Hyvää joulun odotusta sinulle ja perheellesi!
Rehellisenä koitin olla, mutta siinä samalla tuli myös hierottua vahingossa työni etuja toisten namaan. Olisin varmasti voinut kertoa yhtä rehellisesti asiasta, mutta pienillä lisäyksillä saada pois sen, mikä nyt aiheutti joillekin kurjan fiiliksen.
Kiitokset kiitoksista, niin ihana kuulla! Ja mitä kivointa joulunalusaikaa sinnekin!
Olen seurannut Lähiömutsia vuosikausia ja tykkään kirjoitustyylistäsi kovasti, tämä on lempiblogini!
En ottanut tätä kirjoitustasi ”lesoiluna,” mutta kohta jossa sanoit että jokaisen töistä varmasti on perheellisen lapsille etunsa, hörähdin vähän ääneen. Työskentelen lastensuojelussa ja aloin miettiä, että tosiaan mun lapsille minun työstäni ei ole _mitään_ suoraa hyötyä! En voi hittolainen edes puhua heille työstäni mitään. 😀 Sitten aloin miettiä laajemminkin etuoikeutettuna olemista. Minulla on kaksi tutkintoa, olen kouluttautunut työn ohella vielä siitäkin lisää ja yhdessä työnhaussa taannoin minulle tarjottiin noin palttiarallaa lähihoitajan palkkaa. Välillä kummastuttaa, kun viitataan siihen että ”kovalla työllä olen ansainnut xx asian,” että tässä on myös todella paljon alavalinnasta kiinni. Meitä on tosi monia jotka tekee tosi kovaa työtä isolla sydämellä ja intohimolla, mutta hitsi kun se mikä kilahtaa siitä palkkioksi tilille, ihan oikeasti välillä pistää harmittamaan. Tavallaan se, että kun tällainen homma nyt sitten sattui olemaan se oma unelmaduuni, niin siinä kylkiäisenä humpsahti sinne palkkakuoppaan. Se pännii, koska ainoa ratkaisu siihen asiaan olisi täysi alanvaihto.
Ihana kuulla, että olet visiteerannut täällä virtuaalilähiössä jo vuosien ajan ja että Lähiömutsi vielä on lempiblogisi, vau! Kiitos <3
Juu totta, eipä tosiaan perheemme toisenkaan aikuisen työsuhde-edut ole mitenkään "melleviä", kivat heijastimet lapset sieltä ovat kyllä saaneet. Ja hänen ammattiliiton kautta meillä on elämässämme ihana tärkeä vuokramökki. Ja kolmivuorotyössä ja pitkissä vuoroissa on myös etunsa, kun puoliso pystyy järjestämään itsensä mukaan meidän perhereissuille helpommin. Mutta siinä ne.
Ja tuo palkka-asia. Se on kyllä ihan käsittämätöntä, miten huonosti palkattu moni korkeakoulutettu ja supertärkeä ala on. Jos minun työni loppuisi, se ei aiheuttaisi mitään hengenhätää kenellekään, toisin kuin on vaikka sinun duunisi ja puolisoni työn laita. Mutta sitten palkassa se ei näy. Puoliso joutui olemaan nyt melkein kuukauden sairaslomalla loukattuaan kätensä, ja tilille tuli vain peruspalkka. Siinä taas tajusi, miten rupisia palkat hänenkin alallaan ovat. Samalla muisti taas, että vaikka välillä haaveilemme, että hän ei olisi töissä iltoja, öitä, viikonloppuja ja lähtökohtaisesti kaikkia pyhiä jouluista isänpäiviin, ne lisät ovat se, mikä palkkapussin pitää kohtuullisena.
Ei minullekaan tullut ollenkaan ”kerskaileva” olo. Teksti oli mielestäni rehellinen. Pysähdyin kyllä miettimään, että blogissa nähdyt matkat yms.ovat todella blogin ansiota. Se lukijana joskus hämärtyy. Helposti työ ei ole varmastikaan syntynyt, ei todellakaan. Rehellisesti voin sanoa, että minusta ei kuuna päivänä olisi bloggaajaksi
Monestakin syystä, mutta ennen kaikkea olisin siihen hommaan aivan liian neuroottinen.
En niinkään lukiessani ole koskaan miettinyt sitä, että saapa lapset nyt täysin väärän kuvan elämästä matkoineen kaikkineen. Maailma ja työt ovat muuttuneet. Mutta nyt rupesin miettimään ja ymmärtän kyllä Hannen huolen asiasta. Kirjoitit siitä hyvin!
Enemmän olen miettinyt sitä, että kuinka suuri taakka on kuvata ja ”ulkoistaa” elämä ja kokemukset kaikelle kansalle. Tämä on se asia mikä olisi itselleni suurin este blogin kirjoittamisessa. Lomalla en aina kuvaa edes itselleni, koska haluan keskittyä kokemaan ne hetket läsnäolevana perheeni kanssa ilman mitään ”välikappaleita”, kuten kameraa. Rakastan kuvata,
joten helposti menee tunnelma ohi metsästäessä sitä täydellistä kuvakulmaa. Minulla on aika tarkkaa se, että haluan pitää tietyt asiat vain itselläni. En koskaan laita mitään lomakuviakaan Someen, enkä lasten kuvia mihinkään. Olen itse järkeillyt niin, että pieni lapsi ei voi antaa minulle lupaa sellaiseen. Tarkkailisin varmaan aina liikkuessa neuroottisesti tunnistaako joku meidät jossain. Tykkään tehdä työni hyvin ja olla sitten vapaa-ajalla ihan vaan ”Matti Meikäläinen” Lisäksi koen suurta ostoskrapulaa välillä jo ruokakaupassa käynnin jälkeen, joten ikinä en pystyisi suosittelemaan mitään tuotteita muille. Aivan liian ahdistavaa
Mutta tämä on lähinnä oma ongelmani ja valintani, ei kritiikkiä kirjoittajaa kohtaan.
Silti tykkään lukea blogeja ja nimeomaan sellaisia joista ei ole rajattu esim.kasvoja pois. Nautin kauniista kuvista. Välillä täytyy vain miettiä että siellä taustalla on ihan oikeat ihmiset iloineen, huolineen ja murheineen. Blogi on vain osa totuutta.
Ja lähiömutsi on nimenomaan lifestyle blogi perhe-elämästä. Varmasti Hannella on muitakin tulonlähteitä ja mietittynä vaihtoehtoja sille kun lapset kasvavat, eivätkä enää halua näkyä kuvissa. Tätä olen myös miettinyt joskus myös monen muun blogin kohdalla.
Iloista Joulun odotusta teidän perheelle!
Kiva kuulla, että tämä sai miettimään myös sitä, että moni asia ei tosiaan olisi bloggaajalle (minulle tahi jolle kulle muulle) mahdollinen ilman blogia. Kun vaikkapa ne matkat ovat samalla työmatkoja, niistä tulee mahdollisia.
Työ somessa ei tosiaan varmasti ole jokaisen juttu, mutta itselleni se on aina tuntunut luontevalta. Jo toimittaja-aikoina kirjoitin paljon minä-muotoisia juttuja, kolumneja ja blogityyppisiä julkaisuja. Juttuaiheet kumpusivat myös monesti omasta elämästä, uutispuolellakin.
Tulevaisuuden työstäni osa varmasti muotoutuu tästä, mitä teen nytkin. Mikään aikaisempi työni ei ole tuonut niin isoa ja monimuotoista kokemusta ja niin laajaa verkostoa kuin nykyinen työni ja sen sivujuonteet: tuottajahommat, kirjat, puhujakeikat, koulutukset, podcastit. Toimittajaksikin voi tietenkin palata, mutta jotenkin tuntuu, että siihen vanhaan, mistä lähdin, ei enää koskaan ole paluuta. Maailma on muuttunut, mutta niin myös minäkin. Jännä nähdä, mitä sitä tuleekaan tekemään työkseen! Kun aloitin journalismiin liittyvät opinnut vuonna 2003, hankin ensimmäisen oman tietokoneeni, enkä olisi voinut kuvitellakaan, että tekisin jotain tällaista työkseni kuin nyt 🙂
Lempeää joulukuuta myös sinne!
Näen tekstissä oikeastaan molemmat puolet: toisaalta ihanan avoin, rehellinen ja pohdiskeleva teksti bloggarin omasta arjesta ja elämäntilanteesta – ja toisaalta ymmärrän myös toisenlaisen reaktion, sillä onhan kyseessä vähän sellainen ”yhden prosentin ongelma”. Ymmärrän siis, että saattaa kirpaista, jos oma arki on tosi kaukana tästä. Samalla tavallahan voisi alkaa ottaa päähän, jos vaikka yksityisklinikan kirurgi nostaa viisinumeroista kuukausipalkkaa ja alkaa pohtia, kuinka opettaa tässä yltäkylläisyydessä lapsilleen rahan arvoa. Kipeä ja todellinen ongelma hänelle, mutta monelle muulle kyseessä olisi sellainen luksustilanne, että on vaikea samaistua. Joka tapauksessa pointsit avoimuudesta, rehellisyydestä ja konkreettisuudesta, jatka samalla linjalla!
Joo, kyllä minäkin näin jälkikäteen ymmärrän, että tekstin voi lukea myös hyvin toisin kuin sen tarkoitin. Minun mokani, että keveissä puolilomatunnelmissa nakkasin ilmoille tekstin, jota en tajunnut ajatella ja muokata valmiiksi.
Kiitos hyvästä blogista, olen ollut vakituinen lukija jo pari vuotta. En itse kokenut tätä kirjoitusta negatiivisena. Luin itseasiassa jostain muusta blogista ihan äskettäin (olisikohan ollut joku muotiblogi), hyvin samanhenkistä pohdiskelua ja yhdistin tämän enemmänkin siihen. Siinä muistaakseni pohdittiin (nuorten) ihmisten ylivelkaantumista ja tuskailtiin, että nuoret ajattelevat somen perusteella muiden arjen olevan jatkuvaa shoppailua ja velkaantuvat tavoitellessaan samaa elämäntyyliä (joka on muka kaikille muille normaalia). Minä luinkin tämän kirjoituksen enemmänkin niin, että ”hei, nämä asiat ovat meille mahdollisia vain tämän työn takia, älkää siis kokeko morkkista vaikka teidän arki ei olisi samanlaista”. Eli samaan henkeen kuin siinä toisessakin blogissa.
Miten mahtava kuulla, että jossain (muoti)blogissa on käsitelty asiaa ja nostettu samalla esiin ylivelkaantumista. Todella hyvä juttu, etenkin jos se oli muotiblogissa, joilla on yleensä paljon nuorempi lukijakunta kuin vaikka itselläni.
Ja kiitos, niin ihanaa, että olet visiteerannut täällä virtaalilähiössä jo parin vuoden ajan <3
Mä tykkäsin tästä postauksesta. Koska se toi esiin että siellä blogin takana on paljonkin todellisuudentajua omaava tyyppi. Onhan se nyt ihan totta, että hyvin harvalla on keskituloisenakaan varaa ihan kaikkeen tuokin mihin blogin kautta teillä. Ei se leuhkimista ole, vaan ihan vaan fakta. Tai jos olisi varaa niin tili ammottaisi aika isosti tyhjyyttä. Luulen että itsekin miettisin tuollaisessa tilanteessa tarkkaan, miten lapsille toisin esiin, että kaikilla perheillä ei todellakaan ole varaa näin paljon tehdä asioita ja saada ilmaiseksi tavaraa ym. Siitä huolimatta että kävisivät töissä. Mulla on itselläni tällä hetkellä ristiriitoja suhteessa rahaan, varallisuuteen ja hyvinvointiin sekä niistä puhumiseen. Luen blogeja, erityisesti Lähiömutsi-blogia, koska saan siitä paljon vertaistukea ja hyviä näkökulmia. Tykkään myös blogin tarjoamasta visuaalisesta maailmasta. Mulla silti välillä ahdistaa tietty avoimuus liittyen rahaan ja menestykseen ja tiettyyn materialistiseen yltäkylläisyyteen. Mä en ole mikään anti-materialisti ja en missään nimessä paheksu rahaa tai menestystä. Jotenkin vaan yleisesti olen itse törmännyt viime aikoina hyvin paljon vähävaraisuuteen ja ihmisiin joiden oma valinta ei millään muotoa ole ollut jäädä näistä asioista lähes kokonaan paitsi, ei olisi millään yrittämisen muodolla ollut mahdollista että he olisivat saaneet unelmaduuneja, isoja tilejä ja täyttää edes juuri yhtäkään unelmistaan elämänsä aikana, tai ainakin ne unelmat ovat olleet tyyliä ”edes jonkinlainen oma koti”. Mä olen itsekin ollut vähävarainen mutta onneksi monilla on ollut hyvä tukiverkko. Nykyään olen itse ihan kokopäiväisesti töissä ja myös uusi puolisoni on vakituisesti töissä. Omistamme molemmat asunnot ja olemme ostamassa yhdessä omakotitaloa. Meillä on säästötili ja vaikka edustamme ehkä jotain alempaa keskiluokkaa, niin enemmän rahaa kuin kulutamme kuukausittain. Aiemmin olin siis yksinhuoltaja ja freelancer, sairastelin ja olin todella avun tarpeessa useampia vuosia. Tämä elintason muutos ja turvallisuuden lisääntyminen minkä olen viime aikoina kokenut, on jotenkin saanut tajuamaan miten onnekas olen. Suomessa tosi usein hämärtyy se taju omasta onnekkuudesta. Monia asioita voi toki valita mutta sitten on ne asiat jotka saa syntymäetuna. Keskiluokkaisena eläminen Suomessa on ihan valtava etu. Se on kuin lottovoitto. Musta on hyvä että tässä blogissa puhutaan niin paljon hyväntekeväisyydestä. Mäkin lahjoitan sinne rahaa. Työskentelen tällä hetkellä päivittäin työttömien kanssa. Kuulen niin riipaisevia tarinoita välillä että niistä vaikea päästä yli ja hyväksyä ettei voi auttaa enempää kuin voi ja toivoa että osaa ohjata eteenpäin ja tehdä sen minkä lain puitteissa voi. Tulipa pitkä kirjoitus. Ehkä tässä ei nyt ollut päätä eikä häntää. Kuten sanottua, koko asia on mulle ristiriitainen. Missä määrin se oma menestys ja rahan ansaitseminen on ok ja missä vaiheessa se menee ikään kuin yli ja pitäisi mieluummin ohjata niiden auttamiseen joilla ei ole mitään? Tää on se kysymys. Ei tuomintaa liity siis tähän.
Kiitos, että jaoit tarinasi <3
Mä koen, että minulla taloudellisesti vakaata elämää elävällä on velvollisuus auttaa niitä, joilla näin ei ole. Samalla huomaan myös, että hyväntekeväisyys on itselleni ikään kuin laastari siihen kolkuttavaan omatuntoon, jota jostain syystä koen siitä, että olen etuoikeutetussa asemassa niin monessa asiassa. Mutta onko se laastari sitten huono juttu, en tiedä.
Mä mielelläni ja ihan tarkoituksella olen blogissa (ja Unelmahommissa-kirjassa) puhunut avoimesti rahasta ja taloudesta. Sitä tabua pitää rikkoa molemmilta suunnilta, vaikka se sitten aiheuttaisikin sivutuotteena närää.
Lasten kasvatukseen vakaa talous tosiaan tuo kimurantteja kysymyksiä. Toki jokainen vanhempia tahtoo turvata lastensa tulevaisuutta, ja siihen valitettavasti liittyy hyvin vahvasti myös raha. Esimerkiksi oppivatko he mitään, jos säästämme heille pesämunaa ensiasuntoon? Se olisi itselle ollut ihan valtava apu Helsingin asuntotilanteessa, mutta samalla myönnän auliisti, että empaattisuuskykyni olisi aika paljon alempana, ellen olisi itse kokenut sitä, miltä tuntuu elää vuosia kituuttaen ja kokea kausia, kun rahatilanne on niin ahdistava, että ei saa nukuttua ja muutenkin on ihan lamaantunut. Ja minä en siis ikinä esimerkiksi ole ollut velkojen kanssa ongelmissa (en ottanut opintolainaakaan), mutta silti raha ja pärjääminen on aiheuttanut ahdistusta.
Ja faktahan on myös se, että vakaa taloustilanne ja elämä voi kellä tahansa muuttua hetkessä ihan muuksi. Siihen tarvitaan "vain" esimerkiksi oma tai läheisen vakava sairastuminen tai tapaturma, läheisen kuolema, tulipalo tai vaikka se, että mieheltä menisi työ alta tai että minä en saisikaan buukattua itselleni töitä vaikka tuonne kolmen kuukauden päähän, jossa näyttää vielä hyvin autiolta töiden suhteen.