Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Leikittelimme tänään puolisoni kanssa ajatuksella, että ensimmäinen kolmisen vuotta sitten tekemämme asuntotarjous olisi mennyt läpi. Silloin asuisimme Herttoniemessä myöskin, mutta kerrostalon sijaan 50-lukulaisessa rivitalossa. Makuuhuoneet sijaitsisivat yläkerrassa, alakerrassa loimuaisi takka ja olohuoneesta olisi kulku omalle pienelle pihalle.

Ostotarjousta tehdessä etenkin se oma umpeen kasvanut ja törkyisessä kunnossa ollut pikkupiha tuntui kutkuttavalta ajatukselta. Ja toki ajatus siitä edelleen nykii kivasti suupielessä, kaikessa kun on puolensa. Mutta silloin olisimme menettäneet tämän kerrostaloyhtiön pihan ja sen tuomat mahdollisuudet ja ihanuudet.

Kun muutimme saman lähiön sisällä kaksiosta tähän nykyiseen neliöön, elinpiiri ei muuttunut juuri lainkaan. Mutta pihapiirin muuttuessa esikoisen reviiri laajeni. Hänelle oli mahdollista antaa enemmän itsenäistä liikkumatilaa, mikä oli odottamaton mutta niin tervetullut muutos.

Nyt kun lapset ovat kasvaneet, voimme jo välillä antaa molempien lasten leikkiä pihalla keskenään tai kavereiden kanssa. Touhuja voi pitää silmällä ikkunasta, ovisummerilla pääsee tarvittaessa sisään ja parvekkeelta voi huikata pihalla temmeltäville muksuille syömään, kuten vanhoissa elokuvissa ja telkkarisarjoissa.

Mutta kaikkein eniten rakastan sitä, miten yhteinen piha kokoaa yhteen ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Näin talvisin on toki hiljaisempaa, mutta kesäisin saatamme lojua pihapiirissämme helposti koko päivän. Avaamme leikkikaluvaraston ovet, ja ympärille alkaa kertyä jengiä naapureista ja naapuritaloistakin – ilman sopimista tai kalenterien pläräämistä ja leikkitreffien sopimista viikkojen päähän.

Ollaan vain yhdessä, ilman mitään sen kummempaa. Joku neuloo ja joku selaa lehteä. Lapset ajavat rinkiä pyörillä, hyppivät narua ja kiipeilevät mattotelineellä. Hyvällä tuurilla joku tuo termarillisen kahvia, josta riittää kaikille. Ripustetaan pyykkiä naruille ja kastellaan pihan laatikkokasvimaata sekä yhteisiä istutuksia.

Yksi piipahtaa hetkeksi joukkoon roskienvientireissulla, ja toinen liittyy joukkoon suoraan tullessaan töistä. Toisinaan päätetään käydä yhdessä hakemassa jätskit lähikaupasta, tai sitten joku hakee kaikille. Levitetään nurmikolle viltit ja keppishevoskamat. Tai ehkä sittenkin pelataan erä jalkapalloa.

Illan tuloon havahdutaan vasta, kun aurinko alkaa roikkua takapihan metsän korkeimpien mäntyjen latvassa. Laiskotuttaa, ja on ihana sopia, että katetaan yhteinen iltapala pihan pöytään. Joku hakee leipää, toinen teet ja kolmas muistaa jääkaapissa olevat mansikat. Pöydältä tipahtelevat leivänmuruset häviävät pihan nurmikon joukkoon.

Näin tammikuussa tuoreisiin iltapalamansikoihin on vielä aika, mutta silti olen onnellinen, että saadaan jakaa pihamme ja samalla arkemme yhdessä toisten kanssa. Että ei välttämättä tarvitse kuin raahautua ulos omalle kotipihalle, kun saa jo spontaanisti ihmisiä ympärilleen. On oma koti, mutta aina myös mahdollisuus jakaa arkeaan muiden kanssa.

Kuvissa näkyvistä keppihevoskamoista osa on erään Lähiömutsin seuraajan meille heidän perheensä muuton tieltä lahjoittamia. Jättimäinen kiitos, vielä kerran! Niillä ovat leikkineet harva se päivä sekä meidän lapsemme että muut samassa talossa asuvat mukulat.  

Jaa: