Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Minä olen siitä omituinen ihminen, että tykkään käydä ruokakaupassa. Ruokakauppahurmion toteutumiseen tarvitaan kuitenkin asioita, jotka eivät nykyarjessa ihan noin vain toteudu. Tahdon käydä kaupassa yksin, ilman kiirettä ja hyvin suunnittelun kauppalistan kanssa.

Muistan, miten joskus vauvavuosina kauppakäynti yksin oli hekumallisen ihanaa. Pyörin hyllyjen välissä tutkien jokaisen etiketin ja melkein pökertyen vapaudentunteesta. Toisiaan sain itseni kiinni hytkyttelemästä kauppakärryä kuin lastenvaunua. Mutta muuten olin sen hetken vain minä, en ensisijaisesti äiti. Kävelin kotiin painavien kassien painaessa jälkiä kämmeniin, mutta en pitänyt kiirettä, vaan nautin hiljaisuudesta ja raikkaasta ulkoilmasta.

Nykyään tuonkaltaisen hurmion takaa se, jos pääsen vieraassa maassa tutustumaan ihan rauhassa paikalliseen ruokakauppaan. Vain minä ja tuhannet jännittävät ruokaputelot, -pussit ja -laatikot!

Vastakohta kauppahurmiolle olisi automarketti perjantai-iltana koko perheen kanssa. Kaiken hulabaloon lisäksi niissä kun on yleensä heti ovenkulmassa vaanimassa ne helvetinvankkurit: noroiset ja limaiset kärryautot.

Meillä kauppareissut hoitaa yleensä mies viikkovapaidensa aikana. Meille tulee myös Ruokakassi. Minulle jää virtuaalisen kauppalistan ylläpito. Lisäksi haen sitten tarvittaessa täydennystä pienestä lähikaupasta sillä vauhdilla, että lapset voivat hyvinkin odotella ulkopuolella laatikkopyörän kyydissä sen aikaa.

Silloin tällöin lauantaisin meillä on kuitenkin tapana mennä muppeloiden kanssa ihan ajatuksella ruokakauppaan kolmistaan. Silloin haetaan saunajuomat ja valitaan yhdessä herkut saunan jälkeiseen leffailtaan. Niinä päivinä valitsemme neljästä kävelymatkan päässä olevasta kaupasta sen, jossa on itsepalvelukassa. Ei siksi, että välttelisimme ihmiskontakteja tai koska olisimme erityisen teknologiaorientoituneita. Itsepalvelukassa kun mahdollistaa ihan oikean elämän kauppaleikin!

Itsepalvelukassalla roolit vaihtuvat: minä olen asiakas, kuopus pakkaaja ja esikoinen kassahenkilö. Tervehdimme ja vaihdamme kohteliaan lyhyesti kuulumiset, sillä tavalla kuten kyläkaupoissa on tapana. Sen jälkeen kaupankassa alkaa lukea viivakoodeja ja tekee välillä keveitä huomioita ostoskärryn sisällöstä. Oi, nämä ovat minunkin lempisipsejäni. Tällaisen vesimelonin löysit, onpa se kaunis! Minä koitan siinä samassa vähän ohjeistaa pakkaajaa siitä, miten tuotteet kannattaa pakata.

Lopulta kassahenkilö kertoo loppusumman, minä maksan kortilla ja minulle ojennetaan kauppakuitti hieman liitoitellusti elehtien ja kiitosten kera. Sillä aikaa pakkaaja on runnonut tavarat pusseihin ja kasseihin vähän miten sattuu. Mutta lauantaisin ja oikean elämän kauppaleikissä sillä ei ole niin väliä. Eiväthän he opi, jos eivät pääse kokeilemaan, sekoilemaan ja erehtymään. Sitä koitan muistuttaa itselleni silloinkin, kun ympärillä ei leiju letkeä lauantaifiilis.