Hämmästyin tajutessani, että kuu on vaihtunut jo aikoja sitten maaliskuuksi. Toki minä olin tajunnut kuun vaihtumisen, mutta maaliskuu, sellaisenaan kuin sen tunnen, on pysynyt yhtä kaukana kuin Suomi. Pohjolassa asuessa tässä kuussa on jo pieni ja arka toivo keväästä. Voisin kuvitella, että siellä Suomessa, ainakin eteläisissä osissa ja rannikolla, on tällä hetkellä loskainen sää?

Minä en ole koskaan ollut oikein kevätihminen, mikä keväänlapsena on vähän sääli. Tai no, syntymäkuukauteni huhtikuu on jo ihan eri juttu, mutta maaliskuu on paha kestettävä. Se parka on vähän samanlainen epäkuukausi kuin marraskuu. Vuodenaikojen välissä oleva kausi, josta ei ihan saa kiinni. Kuukausi, jolloin marraskuun tapaan Suomessa asumisen mielekkyyden kyseenalaistaa monta kertaa.

Maaliskuussa sulavan lumen kosteus hiipii päivän mittaan kenkien läpi varpaisiin, mutta silti välillä on pakko kaivaa aurinkolasit esiin. Kevätaurinko on pistävää, terävää ja keltaista, eikä hämärään tottuneet silmät osaa heti ottaa sitä kaikkea valoa vastaan ilman päänsärkyä.

Jos maaliskuussa pysähtyy pihalle ja on ihan hiljaa, voi kuulla sulavan lumen hiljaisen kohinan ja rasahtelun ja oksilta tippuvat kohmeiset pisarat. Koivut töröttävät paikoillaan alastomina. Maa niiden alla on mustaa ja talven runtelemaa. Varikset kraakkuvat surumielisesti ja talitintit virittelevät laulupalkeitaan laiskasti ja mollivoittoisesti. Ahdistus ja sentimentaalisuus puskee pintaan ilman mitään järkevää syytä.

Tähän aikaan vuodesta yleensä kaikki harmitus, väsymys ja kiristävät niskat tuntuvat kasaantuvan harteille. Tekee mieli pohjoisen lumille tai etelän aurinkoon, ihan minne vain, kunhan ei Helsingin maaliskuuhun. Olen onnellinen, että voimme tänä vuonna perheinemme hypätä pohjolan keväässä melkein suoraan vappuun. Villasukkia tarvitaan silloinkin edelleen, mutta kevät ei enää arkaile kainosti, vaan ilakoi ympärillä täysin rinnoin.

Tykkään hahmottaa elämääni kausissa. Siksi silloin tällöin kurkin ajassa taaksepäin. Näin maaliskuun yllättämänä tajusin, että siitä on vasta vuosi, kun tarvoin uupumuksen syvimmässä ja kylmimmässä suossa. Viime vuoden helmikuu oli kamala. En oikeasti tiennyt, selviänkö siitä elossa. Ja jos selviän, onko minuudestani enää mitään jäljellä.

Väsymys tuntui tappavan hitaasti ja kiduttaen. Kurkkua kuristi, ja pienetkin vastoinkäymiset saivat lamaantumaan. Mietin, miten saan pidettyä lapset hengissä, kun en ole ihan varma itsestänikään. Jokainen päivä oli raskas suoritus, mutta ilta ei antanut rauhaa. Silloin alkoi jo ahdistaa seuraava päivä ja se, miten ihmeessä siitä selviän.

Katsoin postauksiani noilta ajoilta ja mietin, näkyikö se täällä blogissa. Eipä juuri muuten kuin väsyneissä sivulauseissa ja hiljaisemmassa postaustahdissa. Silloin asiaa ei vielä jaksanut käsitellä, vaan yritti vain tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan – oli pakkokin, sillä tulevaisuutta ei jaksanut ajatella. Haaveilta oli tipahtanut siivet, unelmat olivat koteloituneet odottamaan parempia aikoja.

En muista noilta ajoilta juuri muuta kuin välähdyksiä itkuräkäisistä illoista, puolituttujen keveitä huomioita väsyneestä olemuksestani ja rintakehän ympärille sidotun hirttolenkin, joka teki hengityksestä hankalaa. Deadlineja oli enemmän kuin pystyin muistamaan. Olen hyvä pitämään projekteja nipussa ja aikataulut liikkeellä. Mutta tuolloin pakka alkoi hajoilla. Unohtelin asioita, vedin naama edellä alta riman ja jouduin pyytämään lisäaikaa teksteilleni.

Yhtenä helmikuisena arkipäivänä lapsi nukkui päiväunia kahvilan ikkunan alla, ja minulla oli vajaa kaksi tuntia aikaa tehdä töitä. Tiesin, että se ei riittäisi. Ei riittäisi tuleva yökään siihen päälle. Ja sitten lapsi heräsi, vaikka en ollut saanut kuin koneen päälle ja koneiston käynnissä pitävän kahvin eteeni. Päälle huljati epätoivoinen ja kirvelevä viha. Minä en pysty tähän, en vaikka annan kaikkeni ja enemmän! Pakkasin tavarani ja lähdimme lapsen kanssa talsimaan kotia kohti. Kadulla käveli sattumalta vastaan ystävä, joka kyseli kuulumisia. En saanut sanaakaan suusta kun jo pillahdin itkuun siinä keskellä Eerikinkatua.

Tuntui kummallista valmistella Unelmahommissa-kirjaa sen kaiken keskellä. Miettiä lukuja ja asioita, joita tahdon käsitellä. Jos hahmottelisin kirjaa alulle nyt vuotta myöhemmin, siitä tulisi monin kohdin erilainen. Nyt valmiin kirjan ja unelmien keskelle on musteella painettuna työonnen lisäksi myös paljon synkkyyttä, unelmatyöläisen väsymystä ja ruuhkavuosista selviytymistä.

Aika tasan vuosi sitten vaihdoimme miehen kanssa kotipuikkoja keskenämme. Hän jäi aiottua aikaisemmin hoitovapaalle. Se jännitti rahallisesti, olinhan juuri jättänyt toimittajatyöt pois työpaletistani ensimmäisenä askeleena uupumuksesta parantumiseen. Raha-asioita enemmän huoletti kuitenkin perheen toisen aikuisen pää. Mieluummin sekainen talous kuin sekainen pää. Kyllä ne ajan kanssa siitä molemmat korjaantuvat, ajattelimme miehen kanssa.

Niin onneksi myös oli. Raha-asiat järjestyivät, yritykseni kannatteli vähemmälläkin työllä. Mutta oma parantumiseni oli tavattoman paljon hitaampaa kuin kuvittelin. Malttamaton luonteeni ei meinannut jaksaa antaa keholleen aikaa parantua. Sitä opettelen edelleen, kohtuullisuutta. Sitä, että töissä voi ja saa olla kivaa. Sitä, että ammattibloggaaja on ammatti. Sitä, että ei tarvitse haalia lisää ja lisää töitä vain todistellakseen itselleen, että no nyt teen oikeita töitä, kun on näin helvetin väsy aina päivien jäljeltä. Unelmatöissäkin voi uupua, jos niitä on liikaa.

Toivonkin, että ensi vuonna maaliskuuta ottaa vastaan taas hivenen paremmin maailmaa ja itseään ymmärtävä Hanne. Ainakin nyt vuodessa on taivallettu jo niin iso matka, että ei ihan voi ymmärtää, miten erilainen tilanne oli vielä vuosi sitten. Voin onnellisena taputtaa itseäni olalle ja kehua, miten hyvin vedetty. Elämä on hyvä, ja sellaisena aion sen pitääkin.

Jaa: