©Lahiomutsi Retkeily Telttailu Meiko Kirkkonummi Meikojarvi-1229 kopio

©Lahiomutsi Retkeily Telttailu Meiko Kirkkonummi Meikojarvi-1229 kopioHyvänen aika; olen unohtanut kertoa teille telttaretkestä, jonka teimme ystäväperheen kanssa jo juhannuksen aikaan. Sen siitä saa, kun antautuu kesälomatunnelmille ja antaa postauskalenterin muotoutua ruuhkaiseksi sekasotkuksi. Mutta nyt, tervetuloa meidän följyssä retkelle Kirkkonummelle, Meikon luonnosuojelualueelle!

Meiko on näppärä retkikohde autottomalle helsinkiläisperheelle, sillä Kirkkonummelle pääsee sujahtamaan Helsingistä paikallisjunalla 40 minuutissa. Kirkkonummen asemalta alle tarvitsee vielä ottaa polkupyörä tai vaihtoehtoisesti taksi, sillä matkaa juna-asemalta Meikoon on kuutisen kilometriä. Lasten ja isojen rinkkojen kanssa matkatessa me nappasimme pirssin. Isommalle sakille tilataksi kannattaa varata etukäteen, ja se kustantaa noin 15-20 euroa suuntaansa.

Korsolammentien päästä löytyvältä pysäköintialueelta lähtevät polut metsään. Merkityistä polkukierroksista lyhyin on 3,2 kilometriä, joten Meikoon voi hyvin lähteä lastenkin kanssa ihan vain päiväretkelle patikoimaan. Rattailla poluilla ei pääse kulkemaan, mutta omin jaloin kulkeville minininjoille ja -poneille puidenjuuret ja polkujen mutkat ovat mielenkiintoista telmimismaastoa.

Minulle Meiko oli uusi tuttavuus, mutta muut retkiseurueemme jäsenet lapsia myöten olivat yöpyneet siellä jo aikaisemmin. Pystytimme teltat rantaan, hiljalleen huojuvien ja jättimäisten mäntyjen katveeseen. Meikossa on hyvin hoidetut tulentekopaikat ja -keittokatokset, ja nuotiopuita löytyi pienestä vajasta, joka oli pitänyt klapit kuivina edellispäivien rankkasateista huolimatta. Meikon alueella on myös muutama käymälä, jos vessakäynnit karhujen tapaan eivät luonnistu.

Rakastan sitä hetkeä, kun teltat on saatu pystytettyä ja nuotio on sytytetty tekeytymään hiillokseksi retken ensimmäistä ateriaa varten. Ajankulku hidastuu ja pulssi ottaa uuden tahdin. Maailma ikään kuin painuu vähän kasaan. Ei ahdistavasti tai tukalasti, vaan turvallisesti kuin halaus. Onni ja rentous tuntuu pieninä kutitteluina poskipäissä ja silmäkulmissa, kun tietää, että nyt ei ole kiire minnekään. On aikaa antaa elämän asettua metsään.

Lapsen sujahtavat metsän lempeään tahtiin vielä aikuisia nopeammin. He rakentavat leikit siitä, mitä metsässä on tarjolla; kivistä, kävyistä, heinänkorsista ja tuulen irrottamista oksista. Puolessa tunnissa he ovat nenänpäät noessa, housunpolvet sammaleen värjääminä ja hiukset takussa, kuin olisivat asuneet metsässä aina. Kengät löytyvät ripoteltuna pitkin mättäitä ja jos säät vain sallivat, pian sama käy lopuillekin vaatteille.

Ja siitä se metsäelämä koostuu. Eläen olemisesta. Laitoimme ruuat nuotiossa ja tiskasimme järvessä. Torkuimme rantakallioilla ja riippumatossa. Teimme pieniä kävelyretkiä etsien, josko mustikkaa tai kantarelleja olisi jo ollut. Ei tärpännyt, mutta sen sijaan löytyi uusia upeita rantoja, joista pulahtaa naku-uinnille. Uin reilun vuorokauden aikana niin paljon, että sormenpäät muuttuivat kurttuisiksi. Sellaista en muista tapahtuneen luonnonvesissä edes lapsuudessa, kun uimaan lähdettiin pyyhkeen ollessa vielä litimärkä edelliskerrasta.

Kun lapset oli juhannusyönä kiedottu villaan sekä untuvaan ja pussailtu uneen telttoihin, me aikuiset istuimme hiljalleen naksuvan nuotion ääressä. Kuksissa oli hörppäykset punaviiniä kullekin, ja puuklapin päälle oli aseteltu tarjolle omenaa ja valkohomejuustoa. Päivällä tuulessa aaltoillut vesi oli niin tyyni, että maailma sen pinnassa kääntyi ylösalaisin. Maisema kaareutui veden ylle ja alle muuttaen väriään ensin oranssista punaiseksi ja sitten violetista siniseksi.

Keskikesän värikäs valoshow olisi luultavasti pyörähtänyt käyntiin muutaman tunnin kuluessa toisinpäin edeten, mutta siinä vaiheessa me jo pötköttelimme teltoissamme kylki vasten kylkeä.

Jaa: