Festarit koettu pressinauha ranteessa

Eilen aamusella kaivoimme kaapinperältä esiin pitkähihaisia paitoja sekä kurahousuja ja mallailimme, josko lasten kumpparit yhä mahtuvat. En edes muista, milloin moisia releitä olisi viimeksi pitänyt kiskoa niskaan ja jalkaan, mutta Flow-festivaalien sunnuntaille oli luvassa sellainen sekemetelisaderypäskä, että oli parempi varautua mieluummin kokovartalokuriksilla kuin havahtua festivaaleilla siihen, että on märät sukat, kylmä ja muutenkin kenkkuinen olo.

Ja kas, mukana raahaamani hervoton säkillinen lämpimiä ja sateenkestäviä vaatteita toimi kuin taika. Flow’n perhesunnuntaista tulikin niin lempeän lämmin päivä, että samettihousuissa tuli hiki ja kumisaappaissa oleilevat varpaat olivat hämmennyksestä nahkeina. Festarikansa sai niskaansa vain yhden kaatosaderypäskän, joka alkoi kuin napista painamalla ukkosen jyrähdyksestä, jatkui rakeita mukanaan heitellen ja loppui sitten yhtä äkkiä kuin alkoikin. Se oli niin absurdia, että se oli melkein kuin tilattu ja Flow’hun kustamoitu sääjumalien performanssinäytös.

Meillä mukulat ovat odottaneet Flow’ta noin viime elokuusta lähtien. Suvilahden alue onkin heille kesät ja talvet ”se paikka, jossa on ne festarit”. Tämä oli nyt kuusivuotiaalle esikoiselle seitsemäs kerta Flow’ssa ja kolmevuotiaalle kuopukselle neljäs kerta Flow’ssa (tai viides, jos laskettaisiin vuoden 2014 Flow, kun hän bailasi mukanani jättimäisen raskausvatsan suojista käsin). Muiden vuosien festarihumuun voi palata näissä postauksissa.

Flow’n perhesunnuntaissa on aina ihan omanlaisensa tunnelma. Kun portit aukeavat yhdeltä, alue on vasta heräilemässä, ja jonossa on lähinnä vain lapsiperheitä. Sunnuntaisin alueelle kun pääsevät festarilipun ostaneiden aikuisten kanssa ilmaiseksi 0–10-vuotiaat lapset. Kojut availevat luukkujaan ja jostain kauempaa kantautuu hiljaisena basso, jonka taajuudet ovat kuitenkin niin syvät, että ne uppoavat kehoon ja saavat sydämen pompahtamaan odottavaisesti.

Tänäkin vuonna Flow’ssa oli järjestetty lapsille niin paljon ohjelmaa, että emme millään ehtineet joka paikkaan. Eikä sen niin väliä; lapsista kaikista kivointa tuntuu olevan ylipäätään vain koko alueen kokeminen. Vaikka minä olin nytkin käynyt alueella jo aikaisemmin (perjantaina sain Flow-treffit miehen kanssa – jättimäinen raksi seinään, kaksi kertaa treffeillä yhden viikon sisään!), lasten silmien kautta näin minäkin taas tarkemmin kaikki alueen mietityt yksityiskohdat ja ympäristötaideteokset. Lapset kiipesivät, kokeilivat ja hyppivät.

Nähtiin rykelmä tuttuja, ja erityisihanaa oli, että saatiin kemuiluseuraksi myös Tampereen-siskoni. Kaverit olivat tietty pienille festarikokijoille se ykkösjuttu, mutta kakkospaikalle kirivät ikisuosikit, saippuakuplat. Lapset saivat kokeilla festareilla jättimäisten saippuakuplien tekoa, ja se oli niin hauskaa, että nyt on kyllä koitettava tehdä sama perässä kotona. Olen ostanut jo vuosia sitten glyseriininkin valmiiksi tehdäkseni itse jättisaippukuplakeitokset, mutta homma on vain jäänyt ja jäänyt. Saippuakuplien lisäksi lapset saivat maalata itselleen tekstiilivärein festaripaidat, ja esikoinen tahtoi myös napata vähän glitteriä naamaan.

Käytiin toki myös tanssimassa; ensin takapihalla järjestetyssä lastenkemuilottelussa ja sen jälkeen Voimalaan rakennetussa jännittävässä ja hehkuvassa Skidit Megadiskossa, jossa DJ Orkidea soitti niin hyviä biisejä, että mietin vain, miksei aikuistenkin diskoissa ole yhtä tanssittava biisikavalkadi. Ja sekin, että musa oli sellaisella volyymilla, että basso tuntui ihohuokosissa saaden jalan vispaamaan, mutta että silti pystyi keskustella. Täydellinen konsepti myös 35-vuotiaan makuun!

Varsinaiset keikat jäivät lapsilta tänä vuonna kokematta, vaikka pysähdyttiinkin ohimennen kuuntelemaan esityksiä. Ne pienet vilahdukset tekivät etenkin nuorimmaiseen vaikutuksen, ja sain taas muistutuksen, että pitäisi ottaa asiakseen käydä lasten kanssa enemmän musiikkitapahtumissa. Esikoisen siivellä päästään kaksi kertaa vuodessa Helsingin kaupunginorkesterin konsertteihin, mutta muuten käydään perhekokoonpanolla nauttimassa elävästä musiikista aika harvoin.

Viiden jälkeen Flow’n festivaalialue alkoi jo poreilla tulevaa iltaa, ja me lähdimme lasten kanssa hiljalleen valumaan kohti porttia. Mies nappasi lapset sekä hervottoman kuravaatesäkillisen laatikkopyörän kyytiin, ja minä palasin vielä muutamaksi tunniksi hengittämään festarihumua ihan vain aikuisseurassa.

Iltasella ilmassa tuntui jo viileää kirpeyttä, ja oli kaivettava repusta pitkähihaista päälle. Kävelin Lykke Lin keikan jälkeen viivytellen pyörälle, jotta ehtisin napata jokaisen hippusen festivaalitaikaa kehooni talteen. Olo oli samalla turran onnellinen koetusta viikonlopusta, mutta samalla niin melankolinen, että kurkusta puristi. Tuntuu, että tänä vuonna Flow oli taitekohta kohti syksyä niin henkisesti kuin myös säiden puolesta. Nyt pitäisi hiljalleen kyetä päästämään irti tästä mielettömän onnellisesta ja merkityksellisestä kesästä 2018 ja keikauttaa sydämen taakse pesiytynyt muljuva ikävä kiitollisuudeksi.

Jaa: