©Lahiomutsi Arkikuva 27 Nittykukkakimppu Laatikkopoyra Paivaunet-2053

©Lahiomutsi Arkikuva 27 Nittykukkakimppu Laatikkopoyra Paivaunet-2053Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

”Voi että, eipä vauva ole tainnut aikaisemmin nurmikkoa nähdä.” Näin minulle totesi eräs vanhempi rouvashenkilö vuosia sitten, kun esikoinen oli puolivuotias ja pötkötteli kesäjuhlissa pohjalaisen talon takapihan nurmikolla. Ensimmäistä kesäänsä viettävä vauva oli onnessaan kaikesta ympärillään ja riemukiljui repiessään nurmea suuhunsa.

”Niin kun te asutte siellä Helsingissä”, rouva tarkensi huomatessaan, että minulla leikkasi tyhjää, kun koitin ymmärtää, mitä hän mahtoi tarkoittaa.

En oikein edelleenkään tiennyt, mitä sanoa.

Mistä lie oli tullut mielikuva siitä, että Helsinki on päällystetty asfaltilla, betonilla ja pakokaasulla jokaista kolkkaansa myöten. Niin ettei nurmikkoakaan eläessään näe. Ehkä siitä, että ei ole koskaan juurikaan käynyt Helsingissä? Sillä tavallahan ne kaikenkarvaiset väärinkäsitykset ja ennakkoluulot syntyvät, hyväntahtoiset ja pahantahtoiset. Sillä, että ei ole tutustunut asiaan, eikä ehkä oikein haluakaan tutustua.

Minulle Helsinki on kaupunki, jonka keskustaa ympäröi meri sekä saaristo. Se on kaupunki, jonka keskeltä voi sukeltaa humisevaan metsään Keskuspuistossa tai josta voi matkustaa paikallisbussilla kansallispuiston erämaisemiin. Minun kotikaupungissani pääsee mustikkametsään, uimarannalle ja nuotioeväsretkelle ilman omaa autoa.

Minun Helsinki on kaupunki, jossa lumipyryjen aikaan lapset hiihtävät kantakaupungissa ja jossa voi kesämökkeillä Itäväylän varrella. Minulle koti Helsingissä tarkoittaa kymmenen minuutin metromatkaa pääkaupungin keskustaan ja takapihalta alkavaa luonnonsuojelualuetta. Minun Helsingissäni voi telttailla metsässä pyörämatkan päässä ja pysähtyä rapsuttamaan lehmiä matkalla kavereiden luo.

Minä olen maaseudun kasvatti, mutta vasta Helsingissä luonto on tullut lähelle. Ehkä maalla ei nähnyt metsää puilta. Ehkä se on myös kertyneet ikävuodet, jotka ovat saaneet näkemään ympäröivän luonnon kauneuden paremmin. Herättäneet ymmärtämään metsien, puistojen, niittyjen, kallioiden ja rakentamattomien merenrantojen merkityksen.

Kun muutama viikko sitten olimme palailemassa keskellä Helsinkiä koetulta saariretkeltä kotiin, pysähdyimme fillareinemme Herttoniemen mäkihyppytornin läheiselle pellolle. Ojanpientareella aaltoili tuulessa upea kukkameri maitohorsmia ja ranta-alpeja. Kuopuksen nukkuessa pyörän kyydissä, minä ja esikoinen poimimme kimput villiä lähiökukkaloistoa kotiin.

Sellainen on minun Helsinkini.

( Nurmikkoakin on. )

Jaa: