©Lahiomutsi Rakkaus-0180

©Lahiomutsi Rakkaus-0180Toivottavasti vielä joskus tulee aika, että en koe jokaista treffikertaa miehen kanssa niin harvinaiseksi ja spesiaaliksi, että se tarvitsee kirjata ylös Lähiömutsin tietokantaan. Mutta nyt on takana niin monella tavalla erityislaatuinen rakkausviikonloppu, että siitä on sanottava sananen.

Viikonlopun aikana olimme miehen kanssa kahdestaan kahden yön yli, enimmäistä kertaa sitten esikoisen syntymän kuusi ja puoli vuotta sitten. Kun öiden välillä on yksi kokonainen päivä kahden ihmisen yksikkönä, ehtii ihan eri tavalla asettua olemaan ja nauttimaan. Voi antaa alkuun sisuskaluja jäytävän ikävän lapsien luo muljautella vatsaa rauhassa, kunnes se tuttuun tapaan rauhoittuu ja tekee tilaa kuplinnalle. Ei ole sellaista letkeiden tuntien alle piilotettua kiirettä, vaan rauhallisuutta ja kihmelöivää onnea.

Tämän viikonlopun mittaisen rakkauskuplan mahdollistivat ystäviemme häät, joita juhlittiin Pohjois-Karjalassa. Koska olimme viettäneet kolmannen ystävämme ja tämän lasten kanssa kuluneen viikon Pohjanmaalla vanhempieni luona, lähdimme miehen kanssa matkaan lakeuksilta, lasten jäädessä Pohjanmaalle ystävämme ja vanhempieni hoitoon.

Ajoimme siis perjantaina takapenkki tyhjänä vajaat 600 kilometriä halki Suomen, lännestä itään. Siinä ehtivät vaihtua niin maisemat kuin kahden ihmisen väliset ajatukset. Kotimaanmatkailua ja intensiivinen parisuhderetriitti samassa laina-auton kokoisessa paketissa.

Lauantaina olivat häät, jotka alkoivat yhteisellä lounaalla ja päättyivät yhteiseen brunssiin nyt sunnuntaina. Tuntuu, että olen valeltu onnella, juhlahumulla, huolettomuudella, karjalaisella vieraanvaraisuudella ja rakkaudella, joka tuntui tiivistyvän juhlakansan ympärille niin käsinkosketeltavaksi, että siitä pystyi nappaamaan palan mukaansa. Sydän ihan väreilee kylläisenä kaiken kokemansa jälkeen. Rakkaus, mikä maailman parhain syy kokoontua yhteen juhlimaan!

Filosofi Frank Martelan häissä pitämä puhe jäi erityisesti mieleeni, ja antoi ajateltavaa myös tällaiselle kaltaisellemme lähes 20 vuotta yhtä pitäneelle pariskunnalle. Se oli muistutus siitä, että rakkaus ei ole substantiivi. Rakkaus on verbi.

Suomen kielessä puhutaan ihastumisesta, mutta ei ihastamisesta. Se ohjaa myös ajatusta rakastumisesta ja rakastamisesta. Ihan kuin rakkaus olisi joku ihmisistä riippumaton asia, joka vain tapahtuu. Vaikka todellisuudessa jossain vaiheessa parisuhteessa tulee se taitekohta, kun kiimaliima ei enää yksinään riitä pitämään yhdessä, vaan rakkaus tarvitsee myös ylläpitoa tekemällä. Tahtomista.

Ihmiset ovat tottuneita panostamaan esimerkiksi opiskeluihin tai harrastuksiin. He haluavat kehittyä työssään, ymmärtää ja osata paremmin nauttiakseen työstä vielä enemmän. Ystävien kanssa suunnitellaan yhteistä tekemistä, jos ei muuta, mennään ainakin kahville päivittämään kuulumiset. Vanhemmuuteenkin panostetaan. Itsekin haluan kehittyä äitinä; luen aihepiirin kirjallisuutta, pureudun ongelmiin selvittääkseni ne ja muokkaan elämääni sekä raivaan kalenteriani saadakseni lapsille ja perheelle aikaa.

Mutta sitten liian usein oletan, että kumppaneiden välinen rakkaus vain tapahtuu. Vaikka todellisuudessa sekin vaatii halua panostaa kehittyäkseen vieläkin paremmaksi, nautittavammaksi ja vakaammaksi.

Tänä vuonna minun ja miehen rakkaus on ollut uuden edessä, kun pikkulapsivuosien jälkeen alkaa helpottaa. Yhtäkkiä on taas ollut aikaa ja jaksamista miettiä, mitä muuta me olemme kuin timanttinen vanhemmuustiimi.

Ja siksi tämä kesä on tehnyt niin hyvää meille. On taas ollut aikaa nähdä paremmin, miten upea kumppani, ystävä ja herkkuperse minulla onkaan rinnallani. Ihan erilainen kuin minä, mutta silti ja siksi ihan minunlainen. Miten kuluneet vuodet yhdessä ovat täydentäneet meitä, kypsyttäneet paremmaksi.

On ollut aikaa nauttia ajasta erillään ja tuntea ikävää, jonka takia tahtoo nukkua tutulta tuoksuva tyyny kainalossa. Väsymyksen väistyttyä on ollut taas paremmin herkkyyttä kokea ne odottavat vihlaisut alavatsalla. Yhdessä minä olen parempi minä. Yhdessä on hyvä olla. Turvallista, oikeaa. Kuplivaa.

Mutta se ei totta vie ole tapahtunut odottamalla rakkautta tapahtuvaksi, vaan luomalla rakkautta yhdessä. Halulla tehdä tästä entistä parempaa. Heräämällä siihen, että pelkkä ylläpito ei riitä, vaan sitä liimaa on keitettävä yhdessä. Treffeillä ja aikana, jolloin ollaan meidän neljän sijaan me kaksi. Sanoilla, rakkaudenteoilla.

Pussailemalla.

Tuntuu kuin olisimme onnistuneet niksauttamaan käyntiin jonkun seuraavan vaiheen suhteessamme, sen kolmannen vuosikymmenen yhdessä. Hullaantunut kuin alussa, mutta varma kuin pitkässä suhteessa.

Jaa: