©Lahiomutsi Pride 2018 Helsinki Kaivopuisto Piknik-1668

Olimme kerrankin Hesoissa Pride-kulkueen aikaan, joten pääsimme mekin hyvänmielenosoitukseen antamaan tukemme vähemmistöille ja juhlimaan yhdenvertaista mahdollisuutta rakkauteen.

Sillä aikaa kun minä aamulla leivoin piknikille piirakkaa ja pakkasin eväskoria, esikoinen piirsi koko perheelle omat sateenkaariliput ja läjän pienempiä lippuja. Kun väritystyö oli valmis, hän kävi välillä veljensä kanssa hakemassa pihalta risuja, joihin sitten teippasi tekemänsä liput kiinni. Voi toisia! Liikutuin siitä kaikesta niin kovin, että tarvitsi lapsille selittää, miksi kyynelehdin.

Minun lapseni saavat toivottavasti olla luomassa Helsinkiä, Suomea ja maailmaa, jossa ihmiset ovat samanarvoisia sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Omassa nuoruudessani homo tai lesbo tarkoittivat ainoastaan vitun-etuliitteellä ryyditettyjä haukkumasanoja, intersukupuolisuus vaiettiin olemattomaksi, transsukupuolisuuden ajateltiin tarkoittavan mekkoja käyttävää miestä, bi oli vain kätevä sana Scrablea pelatessa ja muunsukupuolisuudesta ei oltu kuultukaan. Edelleen oli ennen julkaise-napin painamista tarkistettava, meniväthän termit oikein. Omien lapsieni ikäluokalle toivoisin ihmisen monimuotoisuuden olevan jo yksinkertaisesti selvyys, normi.

Siksi minä –  elämässäni helpolla päässyt ja ääneni aina kuuluviin saanut cis-nainen ja pohjalaisnenäinen hetero – liikutuin lapsieni askartelemista sateenkaarilipuista ja rahisevalla ärrällä lausutuista Pride-täpinöinnistä. Heissä elää pulppuavana ja raikkaana muutos, tulevaisuus ja lähimmäisenrakkaus.

On ollut kertakaikkisen ihanaa, miten räiskyvästi sateenkaaren värit ovat tänä vuonna näkyneet Helsingissä kuluneen viikon ajan. Olemme polkeneet lasten kanssa ympäri kyliä ja bongailleet lippuja ikkunoista ja saloista, pinsseistä ja mainoksista. Helsingin kaupungintalon edustalla ovat liehuneet sateenkaariliput, ja olen katsellut turisteja tallentamassa näkymää muistikoreilleen ja ollut tavattoman ylpeä siitä, että tämä on meidän kotikaupunkimme.

Myös kaupalliset toimijat ovat tuoneet Priden näkyvämmin katukuvaan. Muistan, miten ihan muutama vuosi sitten, kuopuksen juuri synnyttyä, olin että vau, kun Finlayson näytti teoin seisovansa tasa-arvon puolella. Se oli rohkeaa ja Suomen markkinointimaailmaa ravistelevaa, bisneksen kannalta riskialtistakin. Huomasin ilokseni, että nyt koin ihan tavanomaiseksi sen, että sateenkaariin ovat pukeutuneet niin Tokmanni kuin Prisma.

Pride-lauantaina me siis poljimme lasten kanssa merenrantoja pitkin Kaivopuistoon ja levitimme piknikvilttimme muun juhlakansan joukkoon. Ystävät viltin ympärillä vaihtuivat, mieskin ehti töiltään piipahtamaan, kahvitermari tyhjeni ja lapset tanssivat omasta nuoruudestani tuttuja biisejä. Kotona odottava saunavuorokin oli ja meni, kun juhlahumu vei mukanaan ja hymy takertui tahmaisen makeana suupieleen. Meitä juhlijoita oli siellä ennätysmäärä, lähes 100 000, ja sen verran hymyjä tunsin näkeväni myös muiden kasvoilla.

Jos tämä kaikki sai minut onnesta ja liikutuksesta myttärälle, miten paljon se merkitseekään heille, jotka eivät vuoden muina viikkoina saa ääntään kuuluviin ja minälleen kunnioitusta ja arvostuta. Muistetaanhan siis kulkea sateenkaarilasit silmillä ja rakkaus rinnassa Pride-viikon jälkeenkin.

Jaa: