©Lahiomutsi Lentaminen--3

Kaupallinen yhteistyö: Iso juttu -kampanja ja S-ryhmä

Minussa on aina elänyt pieni maailmanparantaja. Samassa minussa on aina elänyt levoton reissunainen, joka kaipaa uusia tuulia ja kokemuksia. Ne kaksi puolta eivät sulaudu yhteen mutkattomasti. Samalla kun saan paukutella ekohenkseleitäni monissa elintavoissamme, hiilijalanjälkitestissä suurimman, raskaimman ja mustimman painauman tekee lentäminen.

Kirjoitin viime viikolla Iso juttu -kampanjasta, jossa S-ryhmä haastaa itsensä ja kumppaniyritystensä lisäksi meitä tavan pulliaisia tarttumaan kuuteen konkreettiseen ilmastohaasteeseen. Joko yhteen tai vaikka jokaiseen. Itselleni haasteista viisi oli helppo ottaa vastaan, sillä ne eivät vaatineet mitään muutoksia arjessamme. Elämme jo haasteiden mukaisesti. Mutta kompastuskivenäni on haaste Loma Suomi-hulluna, eli toisin sanoen lomareissujen kaukokohteiden ja lentokoneen vaihtaminen kotimaankohteisiin ja junaan tai autoon.

Olen aina lentänyt aika paljon. Lapsuudessani vanhempieni kiireisimmät työajat sijoittuivat kesään, joten perheen yhteiset viikon tai kahden lomat sijoittuivat talveen. Silloin pakattiin matkalaukut ja lennettiin aina johonkin uuteen maahan ja kohteeseen. Niillä reissuilla olen esimerkiksi istunut pesemässä jalkojani hindu-temppelissä Goassa, kuunnellut hippien musisointia Key Westissä auringon laskiessa, herännyt moskeijasta kantautuvaan rukouskutsuun Bahrainissa ja kurkistanut Jeesuksen oletettuun hautakammioon Jerusalemissa.

Sittemmin nuoruudessa karsin mieluusti kaikesta muusta rahamenosta, että pääsin matkustamaan. Kerran lukioaikoina poimimme poikaystävän kanssa koko loppukesän ja syksyn illat mustikoita, jotka myimme torille. Kädet olivat mustikasta siniset monta kuukautta ja hyttyset söivät ihon rikki, mutta me pääsimme tienaamillamme rahoilla Egyptiin. Yhä edelleen antaisin nuorelle Hannelle neuvoksi, että lähde ulkomaille aina kun mahdollista. Kielikurssille ja opiskeluvaihtoon, kuten teinkin, mutta myös työharjoitteluun, välivuodeksi ja kesätöihin.

En tarkalleen muista, milloin aloin havahtua lentämisen epäekologisuuteen. Hiljalleen se on kuitenkin alkanut kalvata mieltä yhä enemmän. Ihan viime vuosina lentämisestä on tullut hävettävä osa reissuja. Eipä tulisi enää mieleen ladata someen kuvia, joissa heilutellaan iloisena lentokentällä tai kellutaan koneessa pilvien päällä. Tässä sitä mennään ja kulutetaan samalla valtaosa tämän vuoden hiilijalanjäljestäni! Kuvia ladataan vasta periltä ja koitetaan siinä samalla painaa unholaan, miten sinne toiselle puolelle maailmaa päädyttiin.

Vaikka omatunto soimaa, silti olen kuluneet vuodet lentänyt ainakin yhden edestakaisen lentomatkan vuodessa, aika monesti useammankin.

Miksi sitten teen niin? Pääosin kyse on ihan hedonistisesta halusta. Minun ei ole mikään pakko lentää, mutta minä haluan lentää. On todella kulunutta sanoa matkailun avartavan ja sillä perustella lentämistään, mutta vaikka miten päin asiaa pyörittelen, itselleni se on vaikuttanut niin. Jo ihan jokainen lapsuudessa tehty reissu on liikauttanut jotakin sisällä, laajentanut näkökenttää ja tuonut ymmärrystä. Samanlaista aivojen kutkuttelua ja ajatusten haastamista tahdon tarjota myös lapsille.

Toinen syy lentämiseen ovat maailmalla asuvat ystävät ja sukulaiset. Jos haluan nähdä heitä, matka taittuu lentäen, joko he tänne tai minä sinne.

Kolmas syy on asuinpaikka. Minulle Helsingin pitkä, pimeä ja musta kausi kesien välillä on vaikea kestettävä. Se imee minut kuiviin. Tarve lämmölle ja auringolle on välillä niin raastava, että se ottaa ihan fyysisesti kipeää. Joidenkin keho ja mieli sopeutuu Helsingin talviin helpommin, mutta vaikka kuinka teen kikkakolmosia selvitäkseni, huomaan jokaisena keväänä olevani jaksamisen kanssa äärirajoilla ja huohahtavani helpotuksesta, että selvisin kuin selvisinkin kesään. Lapsena aurinkovaje aiheutti jopa ihon kutisemaan ja vereslihalle saavaa allergiaa, joka hävisi parissa päivässä etelän auringossa. Aurinko ja lämpö saavat minut eloon, pimeä talvi selviytymismoodiin.

Asuinpaikkaan liittyy myös neljäs syy. Pohjolan perillä ja meren ympäröimänä eläessä lentäminen on monesti se järkevin keino, jos jättää sellaisen pikkujutun kuin ilmaston huomioimatta. Ollessani vaihdossa Hollannissa, lähdimme poikaystävän kanssa pitkälle viikonloppulomalle Pariisiin junalla. Ystävien kanssa ajoimme roadtripin, jossa samaan reissupäivään mahtui niin Hollanti, Saksa kuin Belgia. Junalla pääsi meren alitse Iso-Britanniaankin.

Viidentenä vielä lisäys siitä, että huomaan myös antavani itselleni lentämisen helpommin anteeksi, sillä kompensoin päästöjäni elämällä muuten melko ilmastoystävällistä elämää. Ei, se ei ole peruste lentämiseen, vaan ihan vain nolo havainto omasta ajattelutavastani.

Huomaankin, että ekologinen vaihtoehto on helppo valita silloin kun se on, noh, helppoa. Voin olla syömättä lihaa, käyttää luonnonkosmetiikkaa, koittaa syödä kauden mukaisesti, ostaa luomumunia häkkimunien sijaan, tukea lähituotantoa, käyttää kestovaippoja, hankkia käytettynä, matkustaa kotimaassa junalla, asua kerrostalossa, ajella bensa-auton sijaan sähköpyörällä ja ostaa kahvini (joka tosin ei nyt mikään varsinaista ekojuomaa ole sekään) kauramaidolla. Ja niin edelleen. Voin, koska valinnat on helppoja ja miellyttäviä tehdä elämäntilanteessamme. On ylipäätään mahdollisuus valita joku muu tapa. Lentäessä se tuntuu olevan joko tai. Lennät kaukomaille tai et mene ollenkaan.

Mutta se syistä ja selityksistä, mitä oikeasti voisin tehdä? En lupaa olla lentämättä, siihen en yksikertaisesti koe kykeneväni. En ainakaan vielä. Nytkin kesällä on tiedossa yksi yhdistetty työ- ja lomamatka Tanskaan, lentäen. Mutta muutamia ajatuksia lentämisen vähentämisestä on kyllä tullut.

Lukiessani Tove Janssonin elämänkerran, havahduin siihen, miten toivoisin voivani elää samanlaista elämäntapaa kuin hän. Hän vietti paljon aikaa ulkomailla, mutta matkusti sinne hitaasti, viipyi reissuillaan pidemmän aikaa, vietti paljon aikaa perehtyen paikalliseen elämään ja yhdisti matkoihin aina työn. Luin elämänkerran viettäessämme toissatalven perheen kassa Balilla, jossa olimme toteuttamassa pitkäaikaista haavettamme ja samalla kokeilemassa, miltä tuntuisi siirtää arki pidemmäksi aikaa ulkomaille. Hiton hyvältähän se tuntui. En ole ikinä elämässäni viettänyt talvea niin elinvoimaisena.

Jos eläisin yksin, seuraisin Toven esimerkkiä enemmän. Perheellisenä on kuitenkin otettava tämä koko paketti huomioon. Mutta huomaan kyllä koko ajan tuntosarvieni etsivän mahdollisuuksia, joilla pystyisimme elämään, jossa reissut ulkomaille olisivat viikon tai parin viikon piipahdusten sijaan kiinnittymistä toisen maan arkeen. Kun lapset ovat aikuisia, voisin hyvinkin lähteä ihan yksinäni vaikka kuukaudeksi tai kahdeksi toiseen maahan joka talvi. Siinä ajassa ehtisi hyvin kirjoittaa kirjan, jos olisi tehnyt taustatyöt huolella.

Myös hitaasti matkaaminen kiinnostaa yhä enemmän. Mikä seikkailu olisi seilata valtamerilaivan kyydissä vaikka Yhdysvaltoihin, kirjoitusvälineet mukana! Nämä haaveet kosahtavat ainakin vielä käytettävissä olevaan aikaan. Koska mies ei voi ottaa töitä mukaansa (ja ne irtiotot mahdollistavat perhevapaatkin on nyt pidetty) ja lapsienkin varhaiskasvatusarjessa olisi hyvä säilyä joku rytmi, ei hitaasti matkaamalla jäisi aikaa olla perillä. Toivoisin niin, että vielä meidän elinaikanamme tunneli Viroon toteutuisi. Se avaisi junaväylät Eurooppaan ihan eri tavalla.

Viime vuosien aikana olen huomannut miettiväni tarkemmin lentojen määrää, lentotunteja ja tarvetta. Ollessamme nyt keväällä Italiassa, tajusin jo ennen reissua, että nyt en enää tätä matkaa tarvitsisi. Raskas ja pitkä talvi oli selätetty ja aurinkoa näkyi jo Pohjolassakin. Tällä kertaa lomamatka ei onnistunut kuin keväällä, mutta muistin taas, että jos kerran lennän ulkomaille lomalle, se kannattaisi ajallisesti sijoittaa keskitalveen. Silloin siinä on eniten järkeä oman jaksamisen kannalta, silloin koen tarvitsevani aurinkoa. Pitäisi myös tarkemmin miettiä vaihtoehtoja, eikä aina syynätä heti ensimmäisenä kaukokohteita. La Gomeran -matka muistutti, että Kanariallakin riittää ihmeteltävää (ja edes hitusen lämpöä myös keskitalvella).

Vaikka pyrin yhdistämään matkoihin aina palasen myös työtä, puhtaasti työhön liittyvät matkat valitsen huolella. Bloggaajia ja toimittajia lennätettäisiin välillä ihan vain jonkun lyhyen pressitilaisuuden takia toiseen maahan, mikä on tietenkin ihan hölmöä. Messuillekaan en ole lähtenyt, sillä en koe saavani sieltä mitään niin mielenkiintoista jutunjuurta, että siinä olisi järkeä. Sen sijaan Kambodzan-työmatka oli tärkeä. Mutta on myönnettävä, että välillä tekee silti tosi tiukkaa kieltäytyä tarjotusta matkasta, kun ajatus ihan vain hotelliyöstä yksin tuntuu taivaspaikalta.

Huomaan myös julkisen paineen vaikuttavan lentopäätöksiini. Luultavasti lentäisin enemmän, ellen olisi bloggaaja. Tahtoisin esimerkiksi ihan valtavasti mennä tapaamaan kahta eripuolilla maailmaa asuvaa ystävääni, joista kumpainenkin on saanut lapsen. Reissut olisivat kuitenkin lyhyitä tai sitten varaisimme lentokoneesta vähintään kolme istumapaikkaa, minulle ja lapsille. Huomaan, että en tahtoisi niitä reissuja somekanavilleni arvosteltavaksi, kun tässä on muutenkin lennelty paljon. Mutta toisaalta niistä kertomatta jättäminen tuntuisi valehtelulta, oman ekopinnan kiillottelulta. Lentolippujen ostaminen on jäänyt ja jäänyt.

En siis valitettavasti pysty ottamaan vastaan Iso juttu -kampanjan Loma Suomi-hulluna -haastetta sellaisenaan. Mutta ihan varmasti aion vahvistaa kotimaanmatkailun merkitystä elämässämme, ja siinä samassa innostaa myös teitä näkemään seikkailumahdollisuudet ympärillänne. Toki nykyäänkin reissaamme paljon Suomessa, retkeilemme sekä telttailemme ihan lähiseuduillakin ja löydämme seikkailuita kotikaupungista. Yksi rentouttavimmista lomista koskaan oli viime kesän roadtrippimme, jonka ajoimme ystäväperheen kanssa laatikkopyörillä Itä-Helsingissä. Taisimme kolmen päivän reissun aikana olla kauemmillaan 10 kilometrin päässä kotoa, mutta en ole hetkeen ollut niin lomalla kuin tuolla matkalla. Tuollaisia lähellä olevia mahdollisuuksia pitäisi osata löytää paremmin.

Haluaisin tutustua paremmin myös Itä-Suomeen, joka on jäänyt itselleni melko vieraaksi. Eipä pohjoinenkaan kovin tuttu ole. Uskoisin, että saisin tuuletettua omaa kuplaani ja ajatuksiani ihan vain matkaamalla vaikka Pohjois-Karjalaan. Ei muutoksen alulle laittavaan kulttuurishokkiin välttämättä tarvita reissua esimerkiksi Aasiaan, vaan ihan vain jäyhän pohjalaismuijan matka hersyvään itään.

Ja tuota itää riittää tutkittavaksi noin muutenkin. Vaikka olen kolunnut monta maata elämässäni, en ole koskaan käynyt Venäjällä. En, vaikka Pietariin pääsee Helsingistä junalla nopeammin kuin kotiseuduilleni Pohjanmaalle. Ja kun tuo Venäjä on sen verran iso maa, siellä kyllä riittäisi koettavaa ja opittavaa loppuelämäksi. Myös Baltian-maat kiinnostavat, etenkin kolisevan junan kyydissä nähtynä.

Mitenkäs teidän lentäminen? Etenkin kiinnostaisi kuulla ajatuksia ja ilmastoa säästäviä vinkkejä sellaisilta, joiden sisällä elää levoton ja maailmalle janoava reissaaja. Onko joku ylittänyt valtameriä muuten kuin lentäen? Mihin kaikkialle olette matkanneet Suomesta junalla? Tarvitaanko Lapin-matkalle aina auto tai lentokone? Mikä on Suomen vielä löytämätön matkailuhelmi?

Entäs oletteko tarttuneet muihin Iso juttu -kampanjan haasteisiin? Lähiömutsin Instagrammissa on meneillään haasteisiin liittyvä arvonta, jossa voi voittaa S-ryhmän 50 euron lahjakortin.

Jaa: