Nyt pääsi kirja yllättämään ihan totaalisesti. Luin Tove Janssonin elämäkerran ja tajusin sen sivuilla olevan sellaisen naisen, jonka työtapaan voin samaistua ja jonka elämästä, työskentelystä sekä kirjoituksista voin oppia. Viisisataasivuinen opus myös viimeistään näytti pitkää nenää sille tietämättömälle tyypille minussa, joka vähän on tuhahdellut kaikelle muumikrääsälle ja koki päivän Naantalin Muumimaailmassa lähinnä kärsimyksenä.

Jösses, minusta tuli kertaheitolla Tove-fani.

On ehkä syytä hieman pohjustaa Tove-historiaani. Kuten monelle muullekin, minullekin Tove on pitkään ollut ensisijaisesti muumien mutsi. Tiesin kyllä, että jotain muutakin hän on puuhastellut, mutta se kaikki on jäänyt muumien varjoon. Minulle ei lapsena luettu muumeja. Olimme enemmänkin tuon ajan ruotsalaisen lastenkirjallisuuden koulukuntaa, ja minun kirjallinen lapsuuteni oli pikemminkin Peppi Pitkätossua, Eemeliä ja Ronja Ryövärintytärtä.

Totta kai minäkin olen kellunut 1990-luvun muumibuumissa, kun japanilaisten tekemä muumianimaatio näkyi televisioruuduista. Siskolla oli muumiherätyskello (”herätys, on kiva päivä tänään, herää jo”, se sanoi muumien tunnussävelmää hyräillen), ja pikkuserkkuni olivat niin antaumuksellisia muumifaneja, että vähän siinä siivellä fiilistelin minäkin. Samaistuin jo silloin Muumipappaan, tunsin vetoa merituuliin sekä majakoihin ja tykästyin muumien tapaan retkeillä sekä pitää isoja juhlia.

Silti jokin puuttui, enkä todellakaan osannut lapsena nähdä koko konseptin hienoutta. Aloin päästä hieman kärryille, kun esikoiseni rakastui muumeihin. Se oli sitä aikaa, kun olin niellyt kaikki hienot ajatukseni siitä, että meillähän eivät lapset leiki kuin kävyillä. Yritin löytää televisio-ohjelmaa, jota lapsi jaksaisi keskittyä katsomaan hetkeksi, että minä saisin sen hetken olla rauhassa. Monen monta yritystä ja ohjelmaa myöhemmin löytyivät muumit. Ja sehän toimi.

Sarja tuli tutuksi itsellenikin, ja aikuisena sen näki eri tavalla. Joukossa oli paljon ontuvia ja tyhjänpäiväisiä jaksoja, mutta parhaimmat niistä saivat aikuisenkin haltioituneeksi. Nyt jälkikäteen tajuan, että ne jaksot olivat juuri niitä, jotka pohjautuvat tarkimmin Toven ensimmäisiin muumikirjoihin. Niihin vähän pelottaviin, maailmantuskaisiin ja seikkailullisiin teoksiin, jotka Tove kyllä kirjoitti lapsille, mutta jotka saivat lukijat kysymään, ovatko nämä sittenkin satuja aikuisille.

Toven elämäkerta avasi näkemään muumit sellaisena kuin Tove ne näki. Mutta ennen kaikkea kirja avasi näkemään naisen niiden takana. Tove Jansson – sanat, kuvat, elämä -kirjan* on kirjoittanut Boel Westin, joka on kirjaa varten päässyt tutustumaan koko Toven yksityiseen arkistoon. Siis muun muassa henkilökohtaisiin kirjeisiin, luonnoskirjoihin, kalentereihin ja päiväkirjoihin. Niiden kautta kirjan sivuille piirtyy ihminen, jonka olisin tahtonut tuntea ja jonka kanssa olisin tahtonut voida vaihtaa ajatuksia.

Tove teki koko elämänsä työtä. Se oli hänelle tärkeää, tärkeämpää kuin esimerkiksi perhe. Tove ei halunnut lapsia, sillä se olisi tarkoittanut hänen aikansa naiselle liikaa kotiin sitoutumista. Tovelle työ oli intohimo ja rakkaus, tapa elää ja hengittää. Vaikka minä olen halunnut ja onnekseni saanut lapsia, tunnistin kirjan sivuilta sen voimakkaan palon tehdä ja luoda. Ilman työtä nääntyy. Tove oli kiitelty taidemaalari, rohkea pilapiirtäjä, menestynyt sarjakuvapiirtäjä ja palkittu kirjailija.

Kirja avasi myös hyvin Toven – jota varmasti voimme sanoa oman aikansa unelmatyöläiseksi – elämän nurjempia puolia. Tove kärsi hetkistä ja pitkistä kausista, kun mitään ei meinannut syntyä. Hän tasapainoili velvollisuuksien ja omien toivedensa ja halujensa kanssa. Tove oli sodan keskellä elävä pasifisti. Hän joutui taistella asemastaan ja arvostuksesta miestaiteilijoiden joukossa, mikä kuori hänestä esiin yhä vahvemmin feministin. Hän joutui tekemään piirtäjäntöitä, joista ei niin välittänyt, mutta jotka olivat pakollisia elannon saamiseksi.

Muumisarjakuvista tuli pian Tovelle ahdistava riippakivi, ja lopulta Toven veli alkoikin hoitaa niiden piirtämisen. Muumien suosio ja kirjailijan julkisuus tuntuivat hallitsemattomilta. Kaikki luukuista pursuva faniposti ahdisti, sillä Tove koki velvollisuudekseen vastata niistä jokaiseen. Ihailtavan menestyneellä taiteilijallakin oli ongelmansa ja ahdistuksensa.

Onnellisimmillaan Tove oli omalla saarellaan, myrksytuulien riepottelemassa pikkumökissä. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta samalla seikkailuja. Ihan samanlaisen nurinkurisuuden kanssa huomaan itse tasapainoilevani, ja jos vain voisin, haluaisin halata Tovea. Niin paljon samaistun. Tove matkusti paljon ja vietti pitkiä aikoja ulkomailla niin opiskellen, inspiraatiota hakien kuin työtä tehden.

Minut yllätti se, miten paljon Tove käytti omaa elämäänsä kirjoituksissaan ja teoksissaan. Esimerkiksi Muumit Rivieralla on hänen ja hänen äitinsä omista hulvattomista matkakokemuksista johdettu tarina. Hän koki asioita, lisäsi niiden päälle ripauksia mielikuvitusta ja tarina oli siinä. Uskomattoman nerokasta ja yksinkertaista. Matkoillaan hän kirjoitti muistiinpanoja muun muassa maisemista sekä erilaisista kukista ja käytti näitä havaintoja kirjoituksissaan. Hän myös käytti samoja tekstipätkiä ja tarina-aihioita yhä uudestaan, vähän muokkaillen ja eri kontekstissa.

Hän käsitteli oman elämänsä tärkeitä asioita myös muumikirjojen keskellä. Esimerkiksi hassua kieltä puhuvat Tiuhti ja Vihti ovat Tove ja hänen ensimmäinen naisrakastajansa. Toven naisystävineen piti tavallaan luoda oma salakielensä, sillä noihin aikoihin homoseksuaalisuus oli vielä rikos. Ja moni varmaan tietääkin, että Tuutikki – baskeripäinen otus, joka opetti Muumipeikon tykkäämään talvesta – on Toven elämänkumppani Tuulikki, jonka kanssa Tove eli elämänsä loppuun asti. (Ateneumissa on muuten Pietilän näyttely tällä hetkellä, se on pakko nähdä palattuamme Suomeen.)

Tämä kaikki oli jotenkin samaistuttavaa ja inspiroivaa tällaiselle nykypäivän tarinatyöläiselle. Opin Tovelta ainakin sen, että omaa elämäänsä voi ronskisti käyttää materiaalina luomisessa. Ja sen, että sitä elämää pitää elää ihan elämän itsensä kannalta, mutta myös siksi, että saisi luomiseen kimmoketta ja materiaalia. Ymmärsin Tovelta myös sen, että lopulta aikuisille ja lapsille kirjoittamisessa ei ole niin isoa eroa. Tajusin lisäksi yhä tarkemmin sen, että välillä on ihan ookoo tehdä itselleen puoli-ilmaiseksi töitä, mutta jos joku muu ottaa siitä välistä omansa, palkkion pitää olla kohdillaan heti alusta lähtien.

Latasin myös samantien Toven muumikirjat Bookbeatista. Ja jotenkin kummasti aloin haaveilla omasta pienestä ja yksinäisestä mökistä jossain karun ulkosaariston tyrskyissä.