Terveisiä Pohjanmaalta! Mies on koko pääsiäisen töissä, joten päätimme lasten kanssa lähteä viettämään pyhiä vanhempieni luo. Luvassa on siis pitkä viikonloppu vähäisellä tietokoneen ääressä kyhjöttämisellä ja paljolla rentoilulla. Aikomuksenani on ainakin lukea paljon!

Jos sielläkin joku haaveilee uppoavansa hyvän romaanin sivuille tulevana viikonloppuna tai toisena, tässä kirjavinkkini, jotka sopivat etenkin pitkien vapaiden aikana ahmittaviksi. Fyysiset niteet olen saanut arvostelukappaleina. Kirjakolmikkoa yhdistää se, että niissä romaanin päähenkilöiksi on nostettu hahmoja, jollaiset eivät yleensä kaunokirjallisuudessa loista päävaloissa. Muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Gail Honeumanin kirja Eleanorille kuuluu ihan hyvää oli Britanniassa viime vuoden myydyin esikoisromaani. Ja ymmärrän sen hyvin, sillä kirjan päähenkilöön Eleanoriin on vaikea samaistua, mutta helppo rakastua. Eleanorilla on elämässään kaikki ihan mallillaan, eikä hän tarvitse arkeensa kuin itsensä. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee. Hän käy säntillisesti töissä, suorittaa huolellisesti velvoitteensa ja viikonloppuisin painuu kotiinsa pizzalaatikon sekä votkapullon kanssa, eikä puhu kenellekään ennen maanantaita.

Kirjassa on monia kerroksia, jotka kulkevat tarinassa lomikkain ja aaltoillen. Eleanorin suojamuuriksi rakentama yksinäisyys alkaa rapistua, kun hän päätyy työkaverinsa kanssa auttamaan kadulla sairaskohtauksen saanutta. Kirjan edetessä Eleanorin tarina avautuu ja kulkee yllättäviin suuntiin, ja sen seuraaminen on samaan aikaan hulvatonta ja surullista, viihdyttävää ja lohdullista. Tekisi mieli antaa Eleanorille halaus. Hyvin sä vedät, anna mennä, päästä irti ja elä!

Olin viime vuoden lopulla juttelemassa Bonnierilla tämän vuoden aikana ilmestyvistä kirjoista. Sisältömarkkinoinnista vastaava Mari oli valinnut minua ajatellen muutaman kirjan, jotka sain heti mukaani. Toinen niistä oli se Ferranten hengästyttävän hyvän Napoli-sarjan ensimmäinen nide. Toinen taas Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta -romaani, josta otettiin uudistettu painos Ishiguron voitettua viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Koska ensimmäinen kirjallisuusammattilaisen minulle valkkaama kirja vei jalat alta lukunautinnosta, odotin myös Ishiguron kirjalta paljon.

Mutta kirja oli alkuun tylsä ja pitkäveteinen. Olin lähellä jättää koko opuksen kesken. Se oli kuitenkin mukanani joululomalla kaukana omasta kirjahyllystä, eikä vaihtoetoja ollut. Niinpä jatkoin. Ja se oli ihan oikein minulle se. Jäytävän paskan ja hullun hektisen syksyn jäljiltä olin ylivirittyneessä tilassa, ja näin jälkikäteen ajateltuna siihen ensiapuna parasta lääkettä oli sen viikon someloman lisäksi hidastempoinen kirja, joka nappasi mukaansa hiljalleen.

Kirjan tarinakin oli sitten lopulta juuri passelia luettavaa liiallisen duunitaakan alla kulkeneelle. Pitkän päivän ilta kertoo englantilaisesta hovimestarista, joka päättää kesällä 1956 lähteä automatkalle. Se on ensimmäinen loma miesmuistiin, sillä hovimestarille työ on koko elämä. Työ on se, mitä kautta hovimestari määrittää itsensä ja olemassa olonsa merkityksen. Vanhat hovimestariperinteet ovat kuitenkin häviämässä, eikä hovimestari enää osaa hahmottaa paikkaansa ja minuuttaan. Lomamatkasta läpi Englannin maaseudun tulee samalla matka muistoihin menetetystä rakkaustarinasta ja elämästä, joka on jäänyt elämättä.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirja kertoo kahden lapsen, saksalaisen orvon Wernerin ja ranskalaisen sokean Marie-Lauren, elämistä sodan keskellä. Sodan jatkuessa ja lasten kasvaessa päähenkilöiden tarinat alkavat lähestyä toisiaan. Kirja antaa äänen sodan myllerryksessä eläville lapsille ja kituvalle elämännälälle, joka muokkaantuu ja löytää tiensä haavaisena synkeydenkin keskelle, kun ei muuta voi. Kirja myös alleviivaa selvästi sen, että sodassa siviilien ja asetakkien alla olevien ihmisten kesken ei ole voittajia, vain häviäjiä.

Kirja ei houkuttele ulkonäöllään tällaista kaltaistani pakkauksen perusteella kirjansa(kin) ostavaa. Mutta onneksi tätä hypetettyä, mutta tylsäkantista kirjaa suositeltiin minulle, jotta tajusin ottaa sen kuulokkeisiini äänikirjana. Lähes 17 tuntinen äänikirja on melkoinen paketillinen kuunneltavaa, mutta romaanin lauseet soljuivat korviin niin kauniina, että kirja tuli kuunnelluksi muutamassa viikossa. Uskoisin kuitenkin, että romaani toimisi vielä paremmin luettuna. Sen teksti on niin herkullista ja monivivahteista, että sen kappaleita ja sanoja tekisi mieli ahmia ja maistella kielellä.

Jaa: