Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Sinä maanantaina neljän päivän viikonloppu tuntui levänneenä olona; raukeutena ja rauhana mielessä. Kun lapset aloittivat majan rakentamisen keskellä olohuonetta, en joutunut purra hampaitani yhteen vähääkään. Sen sijaan ehdotin, josko syötäisiin päivällisen jälkeen mehujätskit majassa.
Majat ovat äitiyteni kipupiste, yksi niistä monista. Haaveissani olisin rento boheemimutsi, joka rakentelisi yhdessä lastensa kanssa huimia moniosaisia majoja. Olisi tunnelmavalot, eri huoneita ja hälläväliä asenne, jos nyt vähän mehua kaatuu majan lattiana olevalle matolle ja majan pohjoissiipi ulottuisi hiekkaa vellovaan eteiseen saakka.
Todellisuudessa joudun hengittää aina muutaman kerran syvään, kun majaa aletaan rakentaa. Eli harva se päivä. Ärsyttää, kun kaikki talouden tuolit ovat rakennelman seininä, kaikki talouden tyynyt läjänä jossain majan uumenissa ja kulku kodissa mahdotonta, kun kaiken keskelle on rytöläjä, anteeksi, tarkoitan siis maja.
Ja se, että majaan pitää roudata kaikki lastenhuoneen tavarat kyniä ja lukuvalaisimia myöten. Miksi, mikä pointti ja järki? (Harvassa kivassa asiassa on paljon järkeä, tiedetään, mutta arki-iltana kello 18.55 se saattaa päästä unohtumaan.)
Joo, en minä tästä takakireydestäni ylpeä ole, mutta kun on persoonaltaan järjestelmällinen ja harkitseva, tätä se on. Olen vanhemmuudessa joka toinen hetki epämukavuusalueellani. Sen kanssa on oppinut elämään ihan hyvin, mutta persoonallisuuttaan ei voi muuttaa. Sen voi vain hyväksyä ja imeä energiaa kaikesta muusta ihanasta siinä voimia vievän ympärillä.
Siksi olen koittanut pehmittää suhtautumistani majoihin ja mahdollistaa melkein yhtä hienot majat kuin boheemimutsin lapsilla olisi. Olen hamstrannut kirpputoreilta kauniita vilttejä yli tarpeen, ihan vain sen takia, että olisi paljon majanrakennusmateriaalia. Takakireä mutsi kun kieltää sänkyjen täkkien ja tyynyjen käytön majarakennelmissa.
Olenpa ostanut myös ne pattereilla toimivat tunnelmavalot, jotta ei tarvitsisi roudata majaan lukuvaloja ja tehdä akuuttia hammastenkiristelyä aiheuttavia johtoviritelmiä. Olen neuvonut parhaat majanrakennusniksini ja kannan majaan Aku Ankkoja, sillä muistan kyllä, miten kivaa majoissa oli lukea.
Ja kun alla on tarpeeksi lepoa, olen haavekuvieni äitihahmo. Sellainen, joka änkeää itsensä myös majaan mehujätskit tuomisinaan ja saa jutuillaan lapset kujertamaan naurua. Eikä se äitihahmo kuin kerran naamaansa irvistäen houkaise, kun tahmaista ja mustaa mehujätskiä tietenkin valuu myös hänen tarkoin varjelemalleen pellavaiselle joogabolsterille.
Mua ei niinkään majat häiritse, vaan se, että ne jää siihen keskelle olohuonetta moneksi päiväksi, jos en itse patista aktiivisesti niiden siivoamiseen. Tämä tietysti koskee muitakin leikkejä, kuin majoja…
Haha juu, todellakin jää. Mutta täällä meidän suunnassa sitä on pakko alkaa purkaa siinä vaiheessa edes osittain, jos tahdotaan esim. syödä ruokapöydän ääressä ja tarvitaan tuoleja. Boheemimutsi tietenkin kattaisi aterian sinne majaan, muttah 😀
Aah, on joku muukin joka ei innostu 100% lasten majaleikeistä. Mä kestän niin paljon paremmin että olkkarin lattialla on miljoona pikkulegoa tai räjäytettynä lapsen askartelurojut (toki mieluummin nämä lapsen huoneessa kuin olkkarissa, mutta todellisuudessa ne on olkkarissa, aina) Mä aattelin joskus vuonna 2015, että ”ratkaisen” mun majainhon (siis sietämätöntä se määrä rojua mikä vyöryy olkkarin lattialle ja sit se parku mikä syntyy kun majan rakentajan taidot ei kohtaa vaikea materiaalin kanssa) sillä että ostan näppärän teltan. No, miten sen nyt ottaa, mä vihaan sitä telttaakin ja teltta on lapsesta edelleen mahtava (siis metrin mittaisen sijasta hän on 140cm pötkö ja en tiedä miten hän sinne mahtuu lukemaan). Kamalaa siinä teltassa on ekaksi hikoilu sen kokoamisen kanssa, sitten lapsi roudaa sinne sata pehmoa ja kaikki rojut mitä keksii, kännyköitä ja likapyykkejä saa metsästää viikkokaupalla teltan sisältä ja sitten lopulta purkamisessa saa kiroilla kun näppärästi teltta ei taaskaan suostu mahtumaan pussiinsa. Tosin nykyään ihanaa on, että 9v. osaa itse hoitaa ne inhokkivaiheet teltan kanssa (kokoaminen ja purkaminen), joten ehkä lopputulemana ihan kiva kumminkin ja onhan tuo 15 euron rumilus taipunut vuosiensa aikana vaikka mihin leikkeihin.
Ahhahah, anteeksi, vähän nauroin tätä kuvailua lukiessani. Niin tuttua 😀 Meilläkin oli joskus sellainen teltta myös, oli. Se oli vielä varsin nättikin, mutta just sitten se, että sen kanssa vasta saikin kootessa ja purkaessa hikoilla. Ja kaikki muut oheisvaivat 😀 Nyt vähän harmittelen, että myytiin se pois, olisi mökillä ulkomajaleikeissä kiva.
Oi kyllä, minä vihaan myös majoja ja majaleikkejä ihan täysillä. Niistä ei seuraa kuin kiukuttelua. Rakentamisvaihe on haaste, kun peitot/viltit ja patjat ei pysy pystyssä ajatuksen ja tahdon voimalla. Siskon maja on tietenkin kivempi kuin oma. Ja majan ovet ja ikkunat ei kestä niille suunniteltua käyttöä, vaan yleensä puolimajaa romahtaa, kun avaa majanoven. Ja majassa on aina liian valoisaa, katto on liian matalalla ja liian vähän tilaa. Ja viimeinen kiukku tulee siinä vaiheessa, kun äiti käskee kerätä majan ja majaan kannetut kamat pois. Eli miksi pitää edes aloittaa koko majaleikkiä, kun se johtaa kuitenlin vain kiukutteluun kaikkien osalta ♀️
Ahahha, story of my life!
Hahhahaa, NIIN totta! Monet riidat saanutkin lasten kanssa juurikin leikin siivoamisesta. Majan rakennus just ennen iltapalaa on ehdoton ei ei ei mutta lauantain aamujen majat taas suloistuttaa, miten lapsetkin osaakin nauttia vapaa aamusta!
Mutta tulee se aika kun tyypit siivoavat kaiken pyytämättä, näin on meillä tapahtunutkin. Tästä muistan taatusti kiittää kovasti!
Joo, ei enää just ennen iltapalaa. Siitä ei seuraa yhtään mitään hyvää.
Ja oi, on annettava kiitosta siitä, että toisinaan täälläkin majat on siivottu ilman pyytämistä ja komentamista. Ja vuolaat kiitokset siitä saa 🙂
Minulle majat ovat inspiraatioasia. Jos minulle iskee into niin haluan rakentaan ja suunnitella lasten kanssa ihan innoissani ja tehdä vielä vähän hienomman ja peremman. Mutta kun joku arki-iltana olen väsynyt ja lapsi alkaa vinkua, että majan katto ei pysy, ja mistä vois tehdä majan, maja on liian pieni tai kun sisko tunkee samaan majaan ja seinä tipahtaa niin kiroan kaikki majat mordorin tuliseen vuoreen. Minulle isoin kysymys majoissa on nimenomaan se, että jos en jaksa rakentaa niitä niin en jaksa rakentaa niitä ja silloin lapsilla pitäisi olla taito rakentaa ne ihan omatoimisesti, jos sellaisen haluavat. Ja eihän se tietenkään niin mene xD
Ah joo, toisinaan lapset alkavat rakentaa majaa luvaten, että mun ei siinä tarvitse jeesiä. Juu eipä 😀 Toinen vaihtoehto on kuunnella romahtelua, kun katto ei pysy paikallaan ja epämääräistä kolinaa, kun kaikki painoksi roudattu irtaimisto tipahtelee pitkin lattioita. Ole sitten hirveän rentona siinä sitten 😀
Mun puolesta lapsi saisi tehdä vaikka miten usein majojaan, mutta kun hän haluaa aina käyttää niihin kaikki sohvatyynyt! Sitten ei koko loppupäivänä voi istua sohvalla, arghhh!!
Oh, sohvatyynyt, nuo parhaat palikat! Mulle sohvatyynyt on ne ruokapöydän tuolit. Että kunhan niitä ei käytettäisi. Mutta tietenkin niitäkin tarvitaan.
Aivan mahtavaa! Ei majat, vaan tämä vertaistuki. Jo se, kun kuulee lasten pyynnön; äiti me halutaan maja, saa sydämen muljahtamaan, aivot kierimään ja tuskan pintaan. Prosessi, että maja valmistuu, on kivinen tie! Ja kun se vihdoin valmistuu niin alkaa se tuska, kun ei viltit pysykään tuoleilla ja aina se katto romahtaa. Ja kun tuska lopulta hellittää onkin aika siivota se saamarillinen kasa sitä kaikkea rojua mitä sinne on tungettu. Sitä on niin paljon, että äiti ei me millään jakseta tätä kaikkea siivota! Jos maja tuotti jonkin kauniin hetken seikkailuhenkistä ja mielikuvitusrikasta leikkiä, niin se tuska on kuitenkin moninkertainen!
Ah, aamen!