Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Talo on rakennusta pellistä, joka on kulunut niin hauraaksi, että päivällä aurinko siivilöityy sisään kuin pitsiverhon läpi. Lattia on maata, mutta lastenhuoneemme kokoisesta pinta-alasta suurinta osaa peittää lankkujen ja keppien varaan rakennetut laverit. Iltaisin niille levitetään nukkumista varten matot ja täkit, jotka päivisin rullataan kodin nurkkaan.

Samassa nurkassa on myös kepistä viritetty rekki, jossa roikkuu henkarilla muutamia vaatteita. Muu kodin irtaimisto mahtuu nurkan pahvilaatikkoon, vajaan riisisäkin viereen. Katosta roikkuu sotkuisen sähköjohtomytyn päässä pistorasia, johon en uskaltaisi koskea.

Keittiö on sisäpihalle vievän oven vieressä. Seinällä on järjestyksessä viisi kattilaa kansineen, ja huojuvalla pöydällä nököttää pari koria ja muutamat muoviset astiat. Riisisäkkiä lukuun ottamatta en näe mitään muuta ruokaa. Talon seinät ovat keittiönurkan kohdilta noen peitossa, sillä lietenä toimii lattialla oleva astia. Astiassa poltetaan puita ja kattila asetetaan nuotion päälle.

Tässä kodissa asuu kambodzalainen perhe. Molemmat perheen vanhemmista ovat 38-vuotiaita ja lapsia heille on –kuten he itse sanovat – siunaantunut kahdeksan. Minä ja muu World Visionin seurue olemme saaneet tulla heille kylään, ja he ovat luvanneet kertoa meille tarinansa. Istumme ringissä heidän kotinsa lankkulavereilla, kun he aloittavat ihan yhteisen taipaleensa alusta.

Pariskunta työskenteli aluksi tehdastyöntekijöinä Kambodzan pääkaupungissa Phnom Penhissä ja tienasi työllään noin dollarin päivässä. Heitä kuitenkin huijattiin palkka-asioissa, ja lopulta he eivät saaneet työstään minkäänlaista palkkaa. Perheen äiti painaa päänsä alas puhuessaan ja piirtelee hermostuneesti ympyröitä pölyisiin lankkuihin. Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun he kertovat näistä asioista ja ensimmäinen kerta kun heitä kuunnellaan.

Pariskunta päätti palata takaisin kotiseudulleen maalle. He tekivät kookospähkinöistä kookossokeria, mutta sillä ei elänyt. Oli pakko palata kaupunkiin, jossa he päätyivät myymään hiiltä. Perheessä oli kuitenkin jo kaksi lasta, eikä hiiliä myymälläkään tienannut tarpeeksi rahaa.

Kuten niin moni kambodzalainen – esimerkiksi kummilapsemme Chhunnan vanhemmat – pariskunta päätti lähteä etsimään parempaa toimeentuloa kotimaan ulkopuolelta, Thaimaasta. He pääsivät töihin tehtaalle, jossa he tekivät pitkiä päiviä puolen vuoden ajan. Tälläkin kertaa heitä kuitenkin huijattiin, eivätkä he saanee työstään luvattua palkkaa.

Perheen isä pyyhkii silmäkulmiaan t-paitansa hihaan, mutta kyyneleitä tippuu vain lisää. Äiti keskeyttää kertomuksensa koittaakseen saada muistoista sortuilevan äänensä taas tasaiseksi. Yksi perheen nuorimmaisista lapsista kiipeää Spiderman-paidassaan äitinsä viereen istumaan.

Thaimaan jälkeen elämä oli raskasta. He palasivat kotikyläänsä ja saivat rakentaa kotinsa – sen, jonka lautalavereilla nyt istumme – naisen isän pihaan. Saattoi mennä päiviä, että he eivät voineet antaa edes lapsilleen ruuaksi muuta kuin vähän suolaa tai soijakastiketta.

Tällaisia elämäntarinoita kuullessaan on pidettävä oma mieli koko ajan hereillä, kuten reissussa mukana ollut Maaret Kalliokin kirjoitti. Vaikka perheen tarina saa vatsani järkytyksestä ja liikutuksesta ympäri, samalla huomaan turvallisesti tuudittautuvani ajatukseen, että voi kamala, sellaista se nyt vain on täällä. Kambodzalaisista lapsista jopa 41 prosenttia kärsii kroonisen aliravitsemuksen seurauksista.

Mutta ei sen kuuluisi mennä niin. Vallitsevaan totuuteen ei saisi turtua. Vaikka tämän perheen koti on 8000 kilometrin päässä omastani, samanlaisia lapsia tässäkin kodissa elää. En suostuisi jättämään töiden takia lapsia pärjäämään keskenään, eikä niin pitäisi joutua tekemään kambodzalaisenkaan perheen. Minä huolehdin lasten monipuolisesta sapuskasta, enkä voi ajatella, että samanikäisen lasten pitäisi pärjätä toisella puolella maapalloa vain riisillä – saati vain ripauksella soijakastiketta ja suolaa.

Perheen tilanteen ollessa pahimmillaan, World Vision paikalliset työntekijät löysivät perheen. Perheen äiti sai järjestöltä 100 dollarin starttirahan oman yrityksen perustamiseen. Tuki ohjataan aina perheen äideille, sillä sitä kautta se vaikuttaa varmimmin koko perheen elantoon. Perhe perusti rahoilla kotitalonsa eteen pienen kioskin.

Sitten perheen isä sairastui. Kaikki tienatut rahat ja kioskissa kiinni olevat rahat oli pakko laittaa miehen sairaanhoitokuluihin. Mies parantui, mutta perhe oli taas tilanteessa, jossa töitä ei riittänyt edes kohtuulliseen elantoon. Onneksi perhe pääsi taas tapaamiseen World Visionin kanssa.

Tällä kertaa World Visionin väki koulutti perheen äidin tekemään savesta vesitynnyreitä. Perheen äiti taas opetti taidon miehelleen. Vesitynnyreitä näkee monen kambodzalaisen perheen pihassa, mutta köyhimmillä ei sellaisiinkaan ole varaa. Yksi tynnyri on arvokas ja maksaa 25 dollaria. Koulutuksen lisäksi World Vision auttoi perhettä hankkimaan asiakkaita. Tarkastusreissulla järjestötyöntekijät myös huomasivat, että perheelle jää ruukusta liian vähän rahaa käteen, joten he etsivät paikan, josta saa hankittua ruukkuja varten tarvittavat materiaalit halvemmalla.

Nykyään perheelle jää yhdestä ruukusta käteen 2,5 dollaria. Yhden ruukun tekemiseen menee 2 päivää, mutta he voivat tehdä samaan aikaan viisi ruukkua. Ruukkupaja on perheen äidin isän talon alla. Varjoa tarvitaan, sillä savi kuivuu nopeasti auringossa. Menekkiä ruukuille saisi olla enemmänkin, sillä nyt he saavat myydyksi 13-14 ruukkua kuukaudessa. Se tekee vajaat 35 dollaria kuukaudessa ja hieman päälle dollarin päivässä.

Se ei ole paljon, mutta sen rahan ansiosta perheen kahdeksan lasta saavat syödäkseen päivittäin. Ei välttämättä ravitsevaa, kuten perheen äiti sanoo, mutta sentään jotain ruokaa. Perheen äiti tahtoo myös opettaa vesiruukkujen tekemistaitoaan eteenpäin, ja onkin jo pitänyt kursseja, jossa opettaa myös muita naisia tekemään vesiruukkuja. Merkityksellistä on myös se, että nyt perheen lasten ei tarvitse osallistua töihin, vaan he voivat mennä kouluun. Kambodzassa peruskoulu on ilmainen, mutta liian moni lapsista ei mene kouluun lainkaan tai keskeyttää koulunsa joutuessaan töihin.

Kahdeksanlapsisen perheen äidillä ja isällä on unelma. He haaveilevat, että heidän lapsensa voisivat opiskella niin korkealle koulussa, että varttuessaan heidän lapsensa voisivat auttaa muita lapsia. Ihan kuten World Visionin työntekijät ovat auttaneet heitä nyt.

Jos sinäkin haluat auttaa kambodzalaisia, täällä voit liittyä kummiksi. Jos se tuntuu liian isolta sitoutumiselta, täällä voi tehdä kertalahjoituksen ja täällä ostaa eettisiä lahjapaketteja. 

Täällä muut postaukseni Kambodzan-matkalta.