Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Kambodzan-matka oli pisin aika, jonka olen ollut erossa lapsista. Kahdeksan yötä. Vaikka tätä ennen olemme olleet erossa hädintuskin kahden käden sormilla laskettavan kertamäärän ja ero on tainnut olla pisimmillään kolme yötä, ikävöintikuvio oli tuttu aikaisemmistakin eroista.

Reissua suunnitellessa olo on riehakas. Mehustelen ajatuksella siitä, kuinka huolehdin vain omista pissahädistäni, hanskoistani ja ruoka-ajoistani. Jos olen jäämässä yksin kotiin, olen pökertyä onnesta ihan vain ajatellessani, että saan olla ihan itsekseni kodissa, jonka siisteys, järjestys ja melutaso on hallinnassani. Jos taas minä olen lähdössä matkaan, en voi uskoa onneani, että saan matkustaa milloin missäkin liikennevälineessä ihan vain omassa ihanassa seurassani. Jos tahdon, voin vaikka nukkua just silloin, kun väsyttää!

Sitten matka alkaa lähestyä. Ikävä alkaa hakata vatsalaukkua ja pistellä sukkapuikoilla sydäntä. En minä tahdokaan! Symbioosista irrottautuminen tuntuu kuin repisi laastaria irti vereslihalla olevasta palohaavasta. Hengitän lasten tuoksua ja kerään haleja varastoon, mikä vain pahentaa tilannetta. Ikävä maistuu kurkussa sappinesteeltä ja paha olo leviää koko kehoon vieden huomion kaikelta muulta.

Hyvästellessä olen varma, että ikävän painoon voi vaikka tukehtua. Ihan varmasti voi, etenkin jos eronhetkellä lapsien vakavissa silmissä lainehtivat kyyneleet.

Oven sulkiessa olen yhtäkkiä jo matkalla. Lentokentälle, juna-asemalle, bussiin tai autoon päästyäni ikävä on jo sulanut kutkuttavaan reissuonneen. Joka kerta yllättää, että ikävän ja reissuonnen väli on yhtä lyhyt kuin matka eteisestä ulos.

Ikävä ei yleensä ehdi tulla edes tulevien päivien aikana. Se aaltoilee kyllä jossain taustalla, mutta hallittavana. Ikävä on kirpeän suloinen muistutus siitä, miten onnellinen olen perheestäni, mutta se ei estä nauttimasta päivistä ihan vain itsekseni. Kambodzassa päivät olivat niin ohjelmantäyteisiä, kuluttavia ja hengästyttäviä, että mielessä ei riittänyt tilaa oikein minkäänlaiselle ikävälle. Välillä havahduin vasta sängyssä juuri ennen uneen tipahtamista, että en ollut vielä laittanut kotiin lainkaan viestiä.

Aikaeron takia pidin Kambodzasta yhteyttä kotiin viestein ja päivän aikana tallentamine videoin. Yhdeksi illaksi pystyimme sopimaan Facetime-tärskyt. Lapset olivat silloin miehen kanssa arkivapaalla päiväkodista ja minä reissuseurueeni kanssa tulin pitkän päivän jälkeen majapaikkaamme jo ennen kuutta. Hotellihuoneessa netti toimi pätkien ja hitaasti, mutta pihalla verkkoa riitti kuvapuheluun.

Toisessa päässä minä reissusta hikisenä tropiikin äänien keskellä, toisessa lapset toppavaatteissaan menossa luistelemaan. Välissä yli 8000 kilometriä. Ikävä hulahti kehon läpi vasta, kun täpinöinti toisessa päässä taukosi hetkeksi ja sain kuulla itkua nieleskellen sanotun kysymyksen: koska äiti sinä oikein tulet kotiin?

Sitten koti-ovi ja ylitsepursuileva onni siitä, että ollaan taas yhdessä. Mikään reissuväsymys ei pilaa iloa siitä, että saan taas lapset lähelleni. Parissa päivässä olo tasoittuu. Sitten yhtäkkiä huomaa huokailevansa tukkaansa repien, että voi kun saisi edes joskus olla omien ajatustensa kanssa ihan yksin ja rauhassa.

Täällä arkikuva samalta viikolta kolmen vuoden takaa.