Yhteistyössä OP ja Suomen Blogimedia

Näin hiljan Facebookissa avautumisen siitä, miten kotikaupunkini yleisen leikkipuiston hiekkalaatikolla oli ollut kokijan mukaan huonosti käyttäytyvä noin nelivuotias lapsi. Lapsen vanhemmat olivat kai jossain lähistöllä pihatöissä. Tekstin kirjoittaja oli sitä mieltä, että lasten vanhempien pitäisi katsoa mukuloidensa perään, sillä ei ole muiden tehtävä niitä kasvattaa.

Liekö se sitten syntyperäinen maalainen minussa, mutta koko avautuminen oli omasta näkökulmastani täysin nurinkurinen. En nyt edes lähde siihen, että kirjoittaja oli valmis pienen ohikiitävän hetken nähtyään leimaamaan lapsen huonokäytöksiseksi ja tämän vanhemmat edesvastuuttomiksi (jestas, mitä käytösperseilyä ja vanhemmuuden rimanalituksia oma perheeni on hetkittäin tarjonnut kanssakaupunkilaisille tuolla kylillä).

Mutta sen sijaan ajatus siitä, että meidän kuuluisi pitää huoli vain omista asioistamme ja lapsistamme – ja ennen kaikkea tehdä sitä vuorokauden jokaisena minuuttina – vaatii minulta lisää itsetutkiskelua. Niin absurdilta ja luonnottomalta se itsestäni tuntuu.

Minä olen elänyt lapsuuteni maalla. Se oli kokonaisuudessaan onnellinen lapsuus. Juuri sellainen elokuvien maalaisidylli, jossa kengät unohtuvat kesäisin eteiseen ja jossa talvisin matka koulusta kotiin kesti monta tuntia, kun matkalla pysähdyttiin kaivamaan tienpientareen ojiin tunneleita. Minulle oli asetettu rajat, sain paljon vastuuta ja minuun luotettiin. Eivät vanhemmat minun perässäni koko ajan kulkeneet, eivät etenkään silloin kun olin jo neljävuotias. Painelin pihalla menemään itsekseni, ja vaelsimme kavereiden kanssa pelloilla ja kylillä. Jos tuli tehtyä typeryyksiä, koko kylä kasvatti.

Olen miettinyt, onko tuo kokemani lapsuus vain aikansa tuote. Onhan vanhemmuus muuttunut monilta osin tietoisemmaksi kuluneiden vuosikymmenien aikana, ja läsnäolosta puhutaan joka paikassa. Ei silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten maalla ollut aikaa kykkiä puiston hiekkalaatikolla lasten kanssa kakkuja tekemässä. Ei ainakaan meidän perheessä. Ei me edes koskaan käyty perheen kanssa leikkipuistoissa. Lähin leikkipuisto oli viereisessä vähän isommassa kylässä, mutta miksi ihmeessä me sinne olisimme lähteneet, kun leikkiä ja puistoa löytyi ihan omasta takaa.

Yllätyinkin, kun olin taannoin vieraana Alkuja-nimisessä podcast-sarjassa keskustelemassa kaupunki- ja maalaislapsuudesta Olga Temosen ja Maria Veitolan kanssa. Maalla perheensä ja eläinlaumansa kanssa asuva Olga kertoi omien lastensa painelevan menemään pitkin mantuja ilman että hänellä saattaa koko päivänä olla varsinaista tietoa, missä he kulkevat. Nuorin lapsista on kolmevuotias. Kuulostaa tutulta, sillä samanlainen vapaa fiilis oli omassa lapsuudessani. Tuo minun, Olgan ja Marian keskustelu löytyy kokonaisuudessaan kuunneltavaksi podcastina täältä.

Alkuja-podcastsarja on osa OPn neljättä #suominousuun-avausta. Avausten tarkoituksena on pönkittää Suomen kehitystä ja hyvinvointia, ja tällä kertaa OP tahtoi tehdä jotain uuden alun edessä olevien lapsiperheiden hyväksi. #Perheenlisä-etupaketti luotiinkin helpottamaan perheiden alkuja silloin, kun kukkaronnyörejä on pakko pitää tiukalla vauvan syntyessä. Julkaisuaikaan Perheenlisästä pöhistiin hyvää etenkin Twitterissä ja ihan syystä. Kaikki edut eivät vaadi OPn asiakkuutta, vaan ne ovat tarjolla ihan jokaiselle perheelle.

Alkuja-podcastin nauhoituksissa tajusin, että samanlainen lasten ja sitä myötä myös vanhempien vapaus edelleen vallitsee ainakin osassa maalaisperheitä. Pääsinhän minä ja perheellinen ystäväni maistamaan sitä viime kesänä vanhempieni luona. Tuolloin esikoisemme viettivät päivän kahdestaan pellonpientareella kirmaillen, ja joku talonväestä katsoi perään sen verran, mitä töiltään ehtivät. Minä, ystäväni ja kuopuksemme lähdimme kahville ja kirppareille lähikaupunkiin. Se oli kaikista aivan valtavan ihanaa – ja ihan mahdoton ajatus toteutettavaksi sellaisenaan kaupungissa. Miksi sitten tahdon silti kasvattaa lapseni maaseudun sijaan kaupungissa?

Siksi, että kokonaisuutena näin on paras. Koska molempia ei voi saada, on valittava hyvistä se omalle perheelle parempi.

Tämä pikkulapsiaika olisi aivan varmasti helpompaa rutiinien kannalta maalla. Siksihän me kesällä karattiin vanhempieni luo kaupungin arkitakkuja pakoon. Se maalaiselon helppous on pieniä asioita. Sitä, että kurat voi kopistella ja pestä kuraeteisessä. Sitä, että voin tehdä siivun jos toisenkin töitä samalla kun lapset leikkivät pihalla ikkunan alla. Sitä, että kylpyhuoneeseen mahtuu kerralla koko perhe, eikä silti tule ahdasta. Sitä, että lapset voi pukea ja laittaa pihalle yksi kerrallaan. Sitä, että etenkin kesällä he voivat kulkea ulos ja sisään ilman, että minun tarvitsee siihen puuttua. Sitä, että voin lähteä sisälle laittamaan ruokaa, mutta lasten ei tarvitse tulla samalla ovenavauksella sisään.

Yksinkertaisuudessaan se on sitä, että minun ei tarvitse olla niin läsnä koko ajan. Se on vapautta sekä minulle että lapsille. Kaupungissa me asumme ja ylipäätään elämme tiiviisti perheemme kanssa. Pidän siitä ja tietoisesti pyrinkin sitä kohden, mutta samalla olen kirvelevän tietoinen siitä, miten juuri se läheisyys välillä meinaa järsiä kappaleiksi jaksamiseni.

Toivon kuitenkin, että tämän vaiheen jälkeen saan tyytyväisenä nautiskella satoa niistä siemenistä, jotka pikkulapsiaikana olen kylvänyt. Lasten kasvettua vapausvaaka hiljalleen kääntyy kaupungin eduksi. Silloin kaupunki tarjoaa vapautta sekä minulle että lapsille, kun kaikki arjesssa tarvittava löytyy kävely- tai vähintään metromatkan päästä. Lisäksi voimme käydä yhdessä yhä useammin näyttelyissä, teatterissa ja kahviloissa, kun lapset ovat niissä tottuneita kulkemaan ja ylipäätään viettämään aikaa perheensä kanssa. Minä olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni baletissa, nukketeatterissa ja sinfoniaorkesterin konsertissa vasta lasten kanssa, sillä ei sellaisiin ollut maalta aikaa, mahdollisuuksia tai oikein intressejäkään lähteä. Löysin monet kulttuuririennot vasta kaupunkilaislasten myötä.

On mielenkiintoista, miten juuri ne kaupungin tarjoamat riennot heti koti-oven ulkopuolella olivat itselleni jo ja etenkin vauvavuosina niin tärkeitä henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Se mitä kaupungissa menetin arjen rutiinien helppoudessa, tuli takaisin kokonaisuuden mutkattomuutena ja mielekkyytenä.

Toivon, että kaupungissa asuvana saan todennäköisemmin pitää lapset elämässäni sittenkin, kun he kantavat muuttolaatikot omaan kotiinsa. Elleivät sitten muuta New Yorkiin tai päätä lähteä etsimään juuriaan ja päädy maanviljelijöiksi Pohjanmaalle. Luultavasti voin kuitenkin olla helpommin läsnä ja avuksi lasten arjessa heidän aikuistuttuaan, jos jälkikasvuni niin vain haluaa. Haluan tarjota arjessa läsnäolevaa turvaverkkoa, joka omalla kohdallani katkesi satojen kilometrin välimatkaan kotipitäjäni ja nykyisen kotikapunkini välillä. Toivoisin voivani olla sellainen mummi kuin maaseudulla useamman sukupolven asuttamissa pihapiireissä – mitä nyt tämä mummi kulkisi metrolla ja veisi lapsenlapset retkelle pääkaupunkiseudun metsiin.

Kaupungissa lapseni oppivat elämän monimuotoisuuteen huomaamatta, minkä koen antavan hyvät eväät maailman ymmärrykseen ja elämään. Vaikka oman asuinpaikan sisälle yleensä kertyy asumaan samankaltaista jengiä ja kuplautuminen on mahdollista niin kaupungissa kuin maalla, kaupungissa silti törmää väistämättä enemmän erilaisiin kulttuureihin, poliittisiin vakaumuksiin, perheisiin ja tapoihin elää.

Koska populaa on paljon, kaupungissa voi hakeutua paremmin kaltaistensa joukkoon. Koen, että nuoren on helpompi löytää itsensä, kun voi peilata omia näkemyksiään erilaisiin pintoihin. Ei tarvitse välttämättä tehdä kuten kaikki muutkin, kun yhtä ainoaa tapaa viettää nuoruuttaan ei ole. Harrastuksissakin on valinnanvaraa. Itse pystyin lapsuudessa valita lähinnä painin ja partion väliltä, ja harmittaa edelleen, että en oikein koskaan löytänyt mitään harrastusta, jonka olisin kokenut itselleni kivaksi.

Nuoremmat sisarukseni toisaalta löysivät, joten ei se maalla asumisestakaan tietenkään ole kiinni. Nykyään sielläkin on vaihtoehtoja enemmän ja netti tuo maailman ja sen ihmiset niille kaikista perimmäisille kylillekin. Lapseni eivät varmasti voi kuvitella, että olen elänyt elämää, jolloin ensi-ilta elokuvat tulivat meille Pohjanmaalle vasta viikkoja sen jälkeen, kun ne olivat jo pyörineet pääkaupunkiseudun teattereissa.

Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Harrastuksiin kuskaaminen! Vanhempani ovat saaneet lapsensa kolmella eri vuosikymmenellä, ja saman verran he ovat myös käyttäneet vuosia aikaa siihen, että ovat kuljettaneet lapsiaan harrastuksiin viereiseen kaupunkiin. Joka päivä, toisinaan parikin kertaa ja vielä viikonlopun kisat päälle, kunnes 18-vuotiaina mukulat pääsevät itse kulkemaan autolla. Sen verran kauan minä olen sitä rallia katsellut, että omat lapseni saavat kulkea ihan itse metrolla harrastuksiinsa.

Samalla mietin, jääkö heidän lapsuudestaan puuttumaan jotain oleellista. Lapseni joutuvat matkustaa nähdäkseen tähtitaivaan niin kirkkaana kuin se ilman kaupungin valoja loistaa. Heidän ei tarvitse polkea umpihangessa kilometrien päähän linja-autopysäkille todetakseen, että se kerran päivässä menevä linjuri meni jo. Heille takkatuli on tunnelmanluoja, ei keino pitää tupa lämpimänä. Mietin, ruokkiiko kaupungin viriketulva heidän mielikuvitustaan, kun tekemistä ja kavereita riittää ilman miettimistäkin.

Ehkä jotain jää puuttumaan, mutta sen tilalle he saavat kaupunkilapsuuden, josta minulla maalaisena ei ole kuin se aavistus, mitä olen lasteni kautta saanut kokea. Ja päivä päivältä olen varmempi, että se on meidän perheelle se paras ja luontevin.

Niin ja se alussa mainitsemani Facebook-päivitys huonosti käyttäytyvästä lapsesta ja tämän edesvastuuttomista vanhemmista. Huokaisin helpotuksesta, kun se lempeästi tyrmättiin. Kommentoijat olivat samoilla linjoilla kuin minä. Lopetetaan toisten lyttääminen – etenkään kuin ei ole mitään käsitystä kokonaiskuvasta – ja pidetään sen sijaan huolta toisistamme ja toistemme lapsista. Kyllä se koko kylä kasvattaa täällä kaupungissakin – mitä nyt kanssakulkijoita ja -kasvattajia on tällä kylällä aika paljon enemmän.

Jaa: