Meille tuli miehen kanssa viime viikolla täyteen 19 vuotta yhdessä. Siinä on niin monta vuotta, että sitä on vaikea hahmottaa. Miten me ollaan ehditty elää yhteistä elämää niin kauan, kun ihan juurihan itse olin 19-vuotias? Tuollaisia vuosipäivälukemiahan näkyy vain Hesarin ilmoituksissa, joita kuvittavat auringon haalistamat mustavalkokuvat.

Mutta kyllähän ne luvut tosiaan rullaavat, kun toisen on löytänyt viereensä teininä ja vietettyjä syntymäpäiviä alkaa nyt olla alla varhaisen keski-ikäisyyden verran. Selasin albumeita sieltä ihan suhteemme alkuvuosilta. Uskomatonta, miten paljon ehdimme yhdessä kokea, nähdä, oppia ja kasvaa jo muutamassa vuodessa – saati näiden 19 vuoden aikana.

Ja ei käy kieltäminen, etteikö ihmeellistä ole myös se, että ollaan yhä yhdessä. Että hän on tahtonut pitää minut vierellään, rakastanut ja tukenut silloinkin, kun olen ollut rakastettavan sijaan täysi vittupää. Että minä, joka kyllästyn helposti asioihin ja kaipaan vaihtelua elämään, tahdon vain ja ainoastaan hänet. On se eri epeli tuo rakkaus!

Pääsimme viikonloppuna viettämään parisuhdeaikaa kuluneiden pikkulapsivuosien edestä. Ensin perjantaina kuukausia sitten sovitut treffit, illallinen lauttasaarelaisittain ja stand up -keikka samoilla mestoilla. Ja sitten vielä lauantaina ystävien kihlajaisten kunniaksi juhlitut iltakemut tunnelmallisessa viinibaarissa, josta kömmimme suosiolla nukkumaan hotellille. Kiitos ystävällemme Outille tämän parisuhdeaikahurvittelun mahdollistamisesta!

Siinä kun oli aikaa jutella miehen kanssa keskeytyksettä, tuli taas puheeksi häät. Mehän emme ole naimisissa, vaikka vaihdoimme kihlat 16 vuotta sitten. Olin silloin 18-vuotias, mutta mikään höveli teinikihlaus ei silti ollut kyseessä. Kyllä se nyttemmin jo pieneksi jäänyt renkula vasemmassa sormessani pujotettiin paikoilleen lupauksena siitä, että naimisiin ollaan menossa. Kihlajaisetkin vietettiin pohjalaiseen tapaan; kihlatun morsiamen kotiin kutsuttiin juhlimaan koko pitäjä ja puolet toisesta. Ne hääjuhlat vain ovat jääneet pitämättä.

Naimisiin menemisestä on kyllä puhuttu vuosien aikana monesti. Esikoista odottaessa sitä mietittiin monta kertaa ihan juridisista syistä. Pohdimme, että voisimme käydä pyörähtämässä maistraatissa, ja pitää juhlat sitten joskus myöhemmin. Mutta oli siinä vähän muunlaiset elämänmuutoskelat käymättä ensin läpi, joten häät jäivät. Sen sijaan otettiin henkivakuutukset, jotta jos toinen kuolee, toinen ei jää lasten ja asuntolainan kanssa rahallisesti liemeen. Hieman vähemmän romanttinen, mutta fiksu veto sekin.

Mietittiin vuosien saatossa myös sitä, josko laitetaan kemut pystyyn sitten, kun yhteisiä vuosia tulee mittariin 15. Se vuosipäivä tuli ja meni, ja näemmä kirjoitin silloin siitä, miten vessapaperirullateline voi olla yksi ihanimmista saamistani rakkaudentunnustuksista. Sen jälkeen naimisiin menemiselle on asetettu kaksi eräpäivää. Minä olen vitsillä heittänyt, että kun tässä ollaan oltu sorja ja nuori morsian vuodesta -98, voisin sentään ennen nelikymppisiäni vaihtaa etutitteliksi vaimon. Ja toinen takaraja on ollut seurustelusuhteen 20-vuotispäivä. Eli päivä, johon on alle vuosi.

Teemmekö kumpikaan asian eteen mitään? No emme. Se ei johdu siitä, ettemmekö haluaisi naimisiin. Tahtotila on molemmilla vahva, ainakin viimeksi tarkistettaessa. Saamattomuus johtuu siitä, että tuo rinnallani kulkeva sulhanen on enemmän tekijätyyppiä, kun minä olen ajatukset toimintaan saattelevaa suunnittelijatyyppiä. Ja siitä, että tykkäämme molemmat juhlista. No ja siitä, että tykätään näemmä sitten kuitenkin omia häitä enemmän esimerkiksi matkustelusta tai rempatusta kylppäristä.

Antakaas kun selitän.

Tahdomme siis ehdottomasti juhlat, sillä mikä olisi ihanampi syy kutsua tärkeitä ihmisiä koolle kuin rakkaus. Voimme pyörähtää maistraatissa arkisesti vaikka lounastunnilla, mutta silloin pitää jo olla sovittuna päivä juhlille. Muuten se vain jää ja jää.

No, sitä varten pitäisi aloittaa suunnittelu. Näissä vajaassa 20 vuodessa olen oppinut, että se on minun vahvuuteni – yhteiset projektit kyllä käynnistyvät, kunhan minä olen ne polkaisemassa vauhtiin. Tiedän kyllä, että juhlia voi järjestää lyhyessäkin ajassa ja vähäisellä hössötyksellä, mutta ihan esimerkiksi tilan vuokraamisessa saattaa joutua olemaan liikkeellä monta vuotta aikaisemmin. Kuulin juuri, että Lonnaan on tehty varaus hääjuhlille kesälle 2022.

Tämä on ehkä se, missä pykii. Minä rakastan olla osallisena toisten ihmisten häissä – edelleen; mikä olisi ihanampi syy juhlia kuin rakkaus – mutta omat hääni eivät ole koskaan ole olleet minulle mikään juttu. En ole koskaan haaveillut minun ja mielitiettyni häistä. En ole piirrellyt koulukirjojen nurkkiin hahmotelmia hääpuvuista, kirjoittanut kaverini kanssa kirjeitä häähaaveista tai vuodattanut päiväkirjan sivuille ajatuksiani unelmieni hääpäivästä, kuten tiedän muutaman rakkaan ystäväni tehneen. Toki näin päiväunia Leonardo Dicaprion pussailusta. Mutta häistä en ole haaveillut, en Leon enkä kenenkään muunkaan pojan kanssa. Hääkipinä ei syttynyt aikuisenakaan.

En ikimaailmassa voisi olla se ihminen, joka varaisi hääpaikan viiden vuoden päähän. Häämessut saavat ihan ajatustasolla aikaan allergiaa. Eräällä nimeltä mainitsemattomalla kesän 2019 morsiamella oli häälehti, jota selailin (pusuja muru, on ihan ookoo omistaa sellainen lehti, eikä tarvitse selitellä, että sait sen, et ostanut, haha). Lehteä selaillessa tuli heti vähän oksennusta suuhun, niin vahvasti mieleni hylki lehden sivuilla esiteltyä maailmaa. Lisäksi lehden takasivulla oli häiden to do -lista. Sen ensimmäiset asiat olivat hommia, jotka olisi aviisin mukaan hyvä hoitaa kolme vuotta ennen häitä. Eli meidän mahdollisten häiden tapauksessa kaksi vuotta sitten. Että mitähän vittua. Ihan saatanan sekopäistä, anteeksi vain.

En tiedä, olenko tajuamattani traumatisoitunut häistä, vai mitä tämä on. Mutta ajatus häiden suunnittelusta tuntuu jotenkin, äh, vaivaannuttavalta? Minähän rakastan juhlien järjestämistä, ja voin ihan hyvin askarrella kaksi viikkoa öisin lastenjuhliin dinosauruksen jalanjälkiä ja ihan tosissani silti väittää nauttivani siitä. Mutta heti kun mietin vaikka pöytäkorttien askartelua omiin häihin, tekee mieli lähteä sen sijaan vaikka kaljalle. En minä meidän rakkautemme nostamista jalustalle juhlien ajaksi nolostele, pidettiinhän me ne mahtipontiset kihlajaisetkin. Mutta jotenkin se kaikki häihin liittyvä ”elämäni onnellisen päivä” -mouruaminen tuntuu itselleni todella kaukaiselta, vieraalta ja oudolta.

Ystävälläni oli ehdottaa häänihkeyteeni selitys, jonka pelkään voivan pitää ainakin osittain paikkansa. Koska kuitenkin pidän rakkausjuhlista, juhlien järjestelystä ja miehestäni – haha – ehkä pelkään omien häiden herättävän henkiin bridezillan, karsean morsiantyrannin. Koska sitten kuitenkin, olenhan minä merkinnyt nämä häät itselleni joskus ylös esimerkkihäiksi tunnelmasta, jonkalaista toivoisin meidänkin häihin. Ja myönnettäköön, että vintageliikkeissä käydessäni olen jo vuosien ajan selannut läpi morsiusmekot, jos vaikka se täydellinen kolttu lymyilisi siellä. Mitä jos oikeasti olenkin ihminen, joka menee ihan sekaisin yhdestä päivästä elämässään, ja alitajuntani koittaa suojella minua ja läheisiä saamalla minut käyttäytymään omia häitä kohtaan kyynisesti ja tuhahdellen.

Sitten on vielä se kolmas syy. Hääjuhlat voi järjestää toki edullisestikin – ainakin kolttu ja sormus olisivat varmasti joka tapauksessa käytettyinä tai muuten kierrätettyinä – mutta jonkin verran se kustantaa. Tahtoisimme panostaa esimerkiksi ruokailuun, eikä se halvaksi tule. Mitä nyt olen tuttavapiiriltä kysellyt, aika yleinen rahasumma häihin menneestä pätäkästä on noin 10 000 euroa. Kun mietimme sitä summaa, mietimme aika nopeasti myös matkoja, joita sillä rahalla saisi. Tai sysipaskan kylpyhuoneen sekä vessan remonttia. Seikkailuja maailmalla vai häät? Toimiva ja tyylikäs arki vai yhden päivän juhlat? Sori, mutta meille molemmille valinta on ollut niin selkeä jo lähes 20 vuoden ajan, että naimisiin asti ei olla päästy (eikä kylppäriäkään remontoitu, mutta ei mennä nyt siihen).

Saas siis nähdä. Tulenko aina olemaan morsian vuodesta 1998, vai olemmeko me miehen kanssa ensi vuonna näihin aikoihin aviopari.

Jaa: