Ajatuksenani oli kirjoittaa huomenna koittavasta joulukuusta. Sillä tänä vuonna se tuntuu jotenkin eritysmerkitykselliseltä. Marraskuun vaihtuminen joulukuuhun tuntuu siltä kuin saapuisi ihan hemmetin paskan, ahdistavan ja raskaan päivän jälkeen kotiin ja saisi sulkea oven takanaan. Vihdoin joulukuussa!

Mutta sitä ennen on kerrottava sananen menkoista. On nimittäin taas se aika kuukaudesta. Ja kuukautiskierto kuukautiskierrolta alan olla varmempi siitä, että PMS aktivoitui minun kehossani vasta vuosi tai kaksi sitten. Nyt kun maailma menkkojen alkamisen jäljiltä alkaa taas saada vähän värejä, enkä tahdo murhata jokaista ihmistä ympärilläni, tajuan taas yhdistää olotilani niihin pariin päivään ennen menkkoja.

Havahduin henkilökohtaisten maailmanloppujen ja kuukautisten kulkevan käsi kädessä ensimmäistä kertaa Bali-kuukausien aikana viime talvena. Joko minulla oli kai aikaa kelailla ja havainnoida omaa käytöstäni enemmän, tai sitten PMS on räjähtänyt toimimaan kropassani ja etenkin mielessäni vasta ollessani yli kolmekymppinen. Niinä parina päivänä raivoan, itken ja vihaan kaikkea ja kaikkia niin paljon, että voisin repiä vastaantulevilta päät irti vain siksi, että puhaltelevat tupakansavuja naamalleni. Lasten kanssa pelikestävyyteni on nolla.

Ja siitä hetkestä kun menkat sitten alkavat, tuntuu kuin myös paha olo ja epätoivo alkaisi valua kehosta ulos. Eilen vielä itkuun asti ahdistaneet asiat tuntuvat pieneltä jutuilta, jotka vain pitää hoitaa alta pois tai unohtaa. Eilen illalla asettelin kuivurin jäljiltä märäksi jääneitä lakanoita kuivumaan ovenpielille. Ulisin sitä, miten epäreilua on, että kuolemanväsyneenä joudun täällä ripustaa puolimärkiä pyykkejä. Sehän oli just niin hölmöä kuin miltä kuulostaakin, mutta sillä hetkellä epäreiluus tuntui sähkövatkaimena vatsassa. Tänä aamuna söin aamiaista kuukuppi toosassa ja katselin niitä ovenkarmeilla roikkuvia lakanoita puistellen päätäni. Miten sekaisin voi kroppa kantajansa laittaa.

Mutta ilman menkkasekoilujakin kulunut marraskuu on ollut raskas. Olen panostanut ankeuden torjumiseen, ja annoin itseni suosiolla fiilistellä joululauluja, torttuja ja glögiä jo kuukausi sitten. Kuusessa olleista piparikoristeistakin on jäljellä enää yksi vähän reunoistaan nakerrettu. Tänään pussitin yllätyksiä lasten joulukalenteriin, jonka tein viime vuonna. Joulutus on ollut jo tovin täydessä vauhdissa. Silti marraskuu taklasi naamalleen.

Koko kuukausi tuntui kuluvan sairastamiseen. Tällaista räkätauti-oksennus-sejasetulehdus-rutto -epidemiaa ei olla koettu ennen. Kukaan ei ole onneksi kuolemansairas, mutta kyllä se silti syö tavallista arkea ja jaksamista, kun koko ajan on joku kipeä. Koko marraskuu tuntui valuvan hukkaan jonnekin sohvan alle. Työt kerääntyivät, ja tekeminen on liisteristä. Minäkin joudun kiskomaan antibioottikuurin, mikä laittoi vatsan herkille ja laski vastustuskyvyn nollaan. Väsymys on jotain ihan lamauttavaa. Ei sellaista tahmean pehmeää kuin vaikka vauvavuonna, vaan kirvelevän pistelevää. Kuin sielu olisi palohaavoilla.

Erinäiset tapahtumat elämässä ovat vaikuttaneet yleisfiilikseen. Ensimmäistä kertaa elämässä mielen kuohunnat eivät jätä rauhaan yölläkään. En saa unta, ja aamulla herään valvomaan silmät verestävinä ennen kuin kello edes soi. Väsymys on nopeasti vetänyt sille tasolle, jossa miettii, että jäisipä auton alle silleen just sopivasti, että pääsisi sairaalaan ja saisi vain olla ja nukkua. Ei siis tervettä menoa lainkaan.

Ja tuo saatanan kura ja muta. Pimeys on miellyttävä kaveri, mutta tuo jokapäväinen sade. Lapset ovat yltä päältä mudassa ja kurassa joka päivä, ja sitä en vain jaksa enää yhtään. En jaksa enää yhtään uitetun koiran hajuista haalaria kuivumassa kylppärissä, yhtäkään kurahaalarin hinkkausta rätillä tai yhtäkään rikkalapiollista hiekkaa sekä rapaa eteisessä. Kuka hullu täällä voi elää? Voi lumi, tule jo, tule!

Onneksi on joulu, joka katkaisee hetkeksi maailman hulinan. En oikeasti tiedä, miten jaksaisin taapertaa, jos ei olisi tiedossa pientä taukoa. Kuraa, itkua ja oksennusta voi olla luvassa jouluksikin, mutta silti ajatus joulusta tuntuu juuri nyt elintärkeältä. Kiedon sen valot, lempeyden ja rauhan ympärilleni kuin painavan villaviltin.

Saan sulkea oven muulta maailmalta, olla hetken omassa pienessä kolossani perheen kanssa.

Jaa: