”Oletkohan sä raskaana?” Näin kysäisi työystäväni Hertta naureskellen tasan vuosi sitten helteisenä heinäkuun ensimmäisenä päivänä, kun en taaskaan olisi tahtonut vielä lähteä syömään. Parin viikon ajan minun ei ollut tehnyt oikein mitään ruokaa mieli, kaikki ällötti. Mutta kuumuudesta se vain johtuu järkeilin ja nauroin kysymykselle.
Silti kysymys jäi pyörimään mieleeni. Hitto, se selittäisi asioita. Muutamia viikkoja sitten olin tuskaillut miehelleni, miten rintalihakseni olivat bodypumpin jäljiltä viidettä päivää kipeänä ja hellänä. Rintoja kivisti niin, että vatsallaan nukkumisesta ei tullut mitään. Ruokaa ei tehnyt mieli. Väsytti, vaikka aurinko paistoi. Juhannuksena pikkusiskoni ja -veljeni olivat kylässä, mutta kun muut grillasivat sisäpihalla, minä makasin koomassa olohuoneen sohvalla ja odotin olon perusteella vuosisadan oksennustautia saapuvaksi.
Mutta enhän minä voisi olla raskaana. No en ainakaan pitkällä. Menkatkin olivat pari viikkoa sitten. Joku minut sai kuitenkin kävelemään töistä kotiin apteekin kautta ja ostamaan raskaustestin. Olimme lähdössä seuraavana päivänä tyttöjen kanssa Hangon regattaan, ja suunnitelmana oli nauttia ensimmäiset skumppalasilliset junavaunuun perustelulla aamupalapiknikillä. Pitää varmistaa, etten vain ole raskaana, ajattelin.
Nyt jälkikäteen ajateltuna tiesin testin tuloksen jo ennen kuin Hertta sai minut edes ajattelemaan mahdollista raskautta.
Kotona lorotan tikulle ja asetan sen lavuaarin reunalle. Testin molempiin ikkunoihin alkaa välittömästi muodostua viivat. Vedän hädissäni testin ohjelapun tikun päälle. Sormista häviää tunto. Mutta enhän minä voi olla raskaana, kuukautiskierron mukaan nyt on vasta ovulaatio! Kello raksuttaa, kolme minuuttia täynnä. Kurkkaan varovasti paperin alle. Kaksi viivaa. Selkeää ja terävää viivaa. Ei helvetti, nyt olen ymmärtänyt testin ohjeet väärin. Ohjekirja rapisee, kädet tärisevät ja hengitys kulkee huohottaen. Mutta ei, ohjelappusenkin mukaan paksuna ollaan.
Tässä täytyy olla virhe. Sehän se syy on, raskastestit voivat olla rikki, väärässä ja näyttää ihan mitä sattuu! Olenhan minä ihan hölmö, että teen testiä edes tässä vaiheessa kuukautiskiertoa! Vaikka jotenkin kummallisesti olisinkin raskaana, ei sen pitäisi vielä näkyä testissä.
En edes soita lapissa vaeltamassa ja kalastamassa olevalle Lähiöjepelle, vaan lähden salille, sillä olen päättänyt aloittaa viikonlopun kunnon hikirääkillä. Sitä eivät epäkunnossa olevat raskaustestit pilaa. Kahvakuulatunnilla oksettaa ja näkö alkaa sumentua. Vaikka olin ajatellut jääväni vielä coreen, tajuan kerätä hikiset kamani kesken tunnin ja lähteä kotiin – apteekin kautta.
Tutkin apteekin raskaustestivalikoimaa hikinen jumppatoppi päälläni ja pyydän henkilökunnalta apua. Mikähän näistä tikuista mahtaisi kertoa raskaudesta, vaikka se olisikin vasta hyvin aluillaan, kysyn kuiskaten. Kesäduunarinoloinen tyttö ei tiedä, joten päättää hyllyjen yli huutaen toistaa kysymykseni työkaverilleen. Kaikki asiakkaat kääntyvät tuijottamaan mielenkiinnolla minua. Ei jumankauta, tekisi mieli ryömiä ripulilääkehyllyn alle piiloon.
Äänekkään raskaustestiesitelmöinnin jälkeen luikin lopulta mahdollisimman nopeasti ulos Apteekista Clear blue -testi mukanani. Kotona lorottelen taas tikulle, vaikka aamuvirtsastahan testi etenkin tässä vaiheessa kuukautiskiertoa pitäisi tehdä. Kierrän asuntoa ympäri sillä aikaa, kun minuutit kuluvat. Niiden aikana gravid, raskaana -teksti ilmestyy näyttöön.
Mutta ei ei ei. Rikki on tämäkin kusitikku. Tekstin alapuolelle ilmestyy +3, joka kertoo hedelmöittymisajankohdasta. +3 tarkoittaa kolme viikkoa tai yli, sen pidemmälle taulukkoa ei riitäkään. Kuukautiset olivat ja menivät kaksi viikkoa sitten, joten tikun matikkatunnit ovat nyt jääneet väliin. Päätän soittaa Lähiöjepen kätilönä toimivalle siskolle, jotta saisin varmistuksen siihen, että raskaustestit voivat näyttää ihan omiaan.
Kerron Satulle päivänkulusta kuin olisin ollut kuorimassa perunoita ja pesemässä lattioita. Toistelen, että testithän voivat näyttää väärin, pakkohan näiden on väärässä olla, kun menkatkaan eivät vielä ole edes myöhässä. Puheluni taitaa olla sekava, sillä vasta tovin kuluttua toisesta päästä kysytään, että olenko siis tehnyt testit jo. Kyllä olen. Ja joo, molemmat näyttävät positiivista. ”Kyllä sä sitten olet kuule raskaana!” puhelimesta hihkaistaan. Testit voivat näyttää negatiivista, vaikka olisikin raskaana, mutta positiivinen on aina positiivinen.
Vasta kun vauva-asioiden ammattilainen sen sanoo, totuus alkaa levitä aivoihin ja jäseniin. Kädet tärisevät, vatsassa muljahtelee ja kyyneleet hyökkäävät silmiin. Itken järkytyksestä, onnesta, epäuskosta ja kauhusta. Minäkö raskaana? Olihan se suunnitelmissa, mutta sitten joskus, ei vielä! Minähän olin vauvakuumeen ehkäisyksi muokannut entisestä lapsiarakastavasta minästäni lapsivihaajan. Nauran ja taas itken.
Otan testeistä kuvan ja lähetän sen pienen kirjoituksen kera tulevalle isälle Tornionjoelle. Illan puhumme puhelimessa ja hihkumme. Nauran, miten olin juuri kertonut haluavani jonkun projektin tasapaksua elämää piristämään. Itse olin lähinnä tarkoittanut vaikka seinien tapetoimista, mutta elämä päätti heittää eteen vähän pidemmän ja haasteellisemman prokkiksen.
Kesä menee ohi hujahtaen. Voin huonosti aamusta iltaan ja yöstä aamuun. Pari kertaa oksennan ja muutaman kerran tungen sormet kurkkuun helpottaakseni pahoinvointia, mutta muuten olo on lähes koko ajan kuin oksennustaudissa juuri ennen kuin oloa helpottava laatta lentää. Paitsi, että minä en oksenna vaan möyrin kuvotuksessa koko ajan. Olen kesän alussa aloittanut uudessa ihanassa duunissa, mutta työpäivät ovat oloni takia kamalia. Kun ystävät suuntaavat iltaisin nauttimaan helteistä puistoihin ja terasseille, minä raahustan kotiin ja makaan sälekaihtimet suljettuina makuuhuoneessa.
Silti olen onnellinen. Olen vauvaprojektista innoissani ja lainaan kirjaston tyhjäksi vauvaoppaista. Luen niitä hikisissä lakanoissa, ja tutkimme Lähiöjepen kanssa kuvista, minkälainen kidneypapu kohtuni salamatkustaja on. Matkustan, mökkeilen ja käyn juhlissa sekä festareilla. Olen innoissani, kun tajuan, että raskaanakin voi nauttia elämästä.
Ultrassa kesän loputtua vauva päättää yllättää toisen kerran. Minityyppi onkin asustellut kohdussani pidempään. Yhtä kuukautiskiertoa pidempään. Se selittää aikaisin alkaneet raskausoireet ja selvästi positiivisen testin pari viikkoa ennen kuin menkkojen olisi edes pitänyt alkaa. Saan kuulla, että ei ole poikkeuksellista, että kuukautiset tulevat, vaikka onkin raskaana. Mihin tässä voi luottaa, jos ei siihen, että menkat ovat yhtä kuin ei paksuna?
Järkytyn, kun alan selailla kalenteria ajalta, jolloin olen tietämättäni ollut raskaana. Olen bilettänyt ja huolella. Vauva syntyy pubiruusuna, jolla on tequilashotin näköiset epämuodostumat! Olin aina ajatellut pitäväni muutaman kuukauden puhdistuskuurin ennekuin edes yritämme raskautta, mutta nyt olin tanssinut hiprakassa pöydillä ja pusikkopissaillut puistossa pitkäksi ja kosteaksi venyneiden tärskyjen jälkeen. Mitä enemmän googlaan, sitä kauheammalta epätietoisuus ja syyllisyys tuntuu.
Kesän kuluessa ryhdymme googlailemaan myös omaa asuntoa. Onhan sitä pitänyt jo monta vuotta, mutta kun nykyisessä vuokrakodissa on ollut ihana asua. Vuokrakodista pitäisi kuitenkin muuttaa vuoden sisällä pois vuokranantajan muuttaessa siihen takaisin. Pienen vauvan kanssa muuttaminen ei houkuta, joten päätämme hoitaa asian pois alta jo raskausaikana. Vauva pakotti aikuistumaan asumisasioissa vähän suunniteltua aikaisemmin.
Ravasimme näytöissä, mutta kivaa ja budjettiin istuvaa kotia ei löytynyt. Olimme jo melkein tekemässä tarjousta yksiöstä, kunnes järki sanoi, että moinen ei taida ennustaa sopuisaa ja onnellista elämää vuorotyössä käyvälle isälle, osittain kotona duunia tekevälle äidille ja vauvalle. Niinpä teimme sen, mihin etenkään minä en olisi ikinä uskonut suostuvani. Laajensimme asunnonmetsästysreviiriä kantakaupungin ulkopuolelle.
Hesarissa olleen ilmoituksen perusteella päädymme Herttoniemeen, jossa olin käynyt aikaisemmin vain Marimekon tehtaanmyymälässä. Muistan kuinka silloin bussia metroasemalla odotellessa katselin ympärilleni ja mietin, että ikinä en näin ankeaan paikkaan muuttaisi. Nyt kuitenkin pyöräilemme metron huudeilta kauemmaksi ja toteamme, että eihän täällä niin kamalaa olekaan. Oikeastaan aika kivaa ja nättiä. No ja etenkin halvempaa.
Vatsa kasvaa ja lokakuussa me lähiöidymme. Silloin se rysähtää päälle. Istun keskellä muuttolaatikoita, enkä tiedä, mistä lähtisin kaaosta selvittämään. Koti näyttää rumalta ja ulkona lähestyvä talvi tekee maisemasta lähiön. Hiljaisuudessa voi kuulla metron suhinan ja yksinäisen variksen kraakkumisen. Milloin helvetti mun elämästä tällaista tuli? En minä halua tänne, tahdon takaisin kotiin! Vauvavatsa ahdistaa ja pelottaa. Enhän minä ole valmis äidiksi, en pysty välillä katsomaan itsenikään perään. Entä jos se on vammainen, eihän mun pää ja jaksaminen kestäisi edes koliikkia! Voi vauva-raukka, miten se tällaisen kamalan mutsin itselleen valitsi.
Kotiutuminen lähiöön on tuskaista. Se edustaa minulle vanhan elämäni loppua ja uuden alkua. Enkä minä ole vielä alkuunkaan valmis päästämään irti vanhasta ihanasta elämästäni. Enkä ottamaan vastaan uutta. Työmatkani kulkee vanhojen kotihuudien ohitse. Joudun nieleksimään bussissa kyyneleitä, niin paljon kaipaan vanhaa kotiamme. Vanhaa huoletonta, vauhdikasta ja spontaania elämäämme. Pikkuhiljaa, tavaroiden löytäessä oman paikkansa ja kodin alkaessa näyttää kodilta, tilanne rauhoittuu. Silti ahdistus kytee piilossa vatsalaukun takana.
En oikein muista koska ja miksi pahin vaihe alkoi. Ahdistus rysähtää rintaan ja vatsan päälle sillä samalla sekunnilla kun herään öisin ison vatsani kanssa tai aamuisin, kun herätyskello soi sinä hetkenä, kun vihdoin olen saanut unta. Aamut ennen töitä itken, välillä meno on jo hysteeristäkin. Työt saan tehdyksi juuri ja juuri, sillä koko raskauden kestänyt väsymys yhdistettynä epämääräiseen ahdistukseen vie kaikki voimat. Yhtenä aurinkoisena syysaamuna olen kiireellä lähdössä töihin, ahdistus tuntuu jo kurkussa asti ja lopulta se purkautuu täysin varoittamatta oksennuksena rappukäytävään. Kroppani käskee pysähtymään. Olen päivän poissa töistä ja vain nukun ja nukun.
Seuraavalla kerralla neuvolassa vastaan ”mitä kuuluu” -kysymykseen rehellisesti. Että ihan paskaa. Että pelkään, etten ikinä jaksa vauva-aikaa, kun tämä jo nyt on tällaista. Ikävöin vanhaa kotiamme, elämäämme, parisuhdettamme ja vartaloani. Sanon, että Herttoniemi ei tunnu kodilta, mutta täällä pitäisi lapsensa kasvattaa. Kerron, kuinka kaveripiirissä ei ole kuin vain muutama lapsiperhe ja kuinka pelkään loppujen lapsettomien ystävien häviävän elämästäni vauvan synnyttyä.
Terveydenhoitaja kuuntelee hiljaa ja monologini päätyttyä ehdottaa juttelutuokiota neuvolapsykologin kanssa. Naurahdan, enhän minä  nyt hullu ole. Olen kotoisin maalta, ja siellä psykologien ja psykiatrien kanssa juttelevat vain sellaiset, joiden pää ja elämä on vähän vinksallaan, minun on vain paksuna. Terveydenhoitaja kehottaa kuitenkin miettimään sitä ja sanoo, että parempi hoitaa nämä asiat nyt alta pois, eikä sitten, kun vauva on jo maailmassa. Maalaisjuntti sisälläni ei kuitenkaan psykologin juttusille koskaan halunnut lähteä. Nyt käyttäisin mahdollisuuden ilmaiseen psykologiin heti, jos siihen tarvetta olisi.
Mutta mä kun olen aina miettinyt, että en ole masentuvaisuuteen taipuvainen ihminen. Nyt jälkikäteen asioita katsoen voisin kuitenkin väittää kärsineeni ainakin lievästä raskauden aikaisesta masennuksesta. Sen selättämisessä auttoi tapani jauhaa asioita avoimesti ihmisille, kuten blogistani voi haistaa. Yhtenä päivänä vain huomasin, että hitto, mikäs nyt on, kun ei lainkaan ahdista. Aloin jopa fiilistellä raskaana olemista, ostin oikein muutaman raskauskoltunkin kasvavaa pötsiä korostamaan.
Juuri kun aloin nauttia raskaana olemisesta, Minime päättikin yllättää kolmannen kerran ja syntyä reilua viittä viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarina, kuinka rytinällä tulleesta elämänmuutoksesta selvittiin, on yhä kesken ja elää täällä blogissa.
Yhdessä ainoassa vuodessa elämä voi todella muuttua. Se on ihan päätöntä. Olen muuttanut lähiöön ja alkanut lopulta jopa ymmärtää lähiöelämän hienoudet, vaikka edelleen rahatilanteen salliessa muuttaisin takaisin kantakaupunkiin. Ja mikä hämmästyttävintä, meillä on terve puolivuotias vauva, jonka kanssa elämä on kaikkine paskapäivineenkinlopulta paljon kivempaa ja ihanampaa, kuin ikinä uskalsin raskauspaniikissani kuvitella.
Jaa