Olimme viikonlopun mökillä ystäväperheen kanssa. Paikka on meidän perheemme salainen pakopaikka, vaikka se vuokramökki onkin. Olemme käyneet siellä vuosien ajan, mutta aina vain syksyisin. En oikein voisi ajatella niitä maisemia, puusaunan kiukaan naksuntaa ja takasta tupaan leviävää lämpöä kuin syksyihin. Paikka on villasukkien hiljaista sipsuttelua, ei kesän lämmöstä ilakoivia paljaita varpaita.

En tiedä, miten saatankin joka syksy mökillä käydessämme olla siinä pisteessä, että tahtoisin vain jäädä mökkikuplaan. Kuuluuko se vain minun henkiseen vuodenkiertooni olla syksyisin kaikkeni antanut? Talveen valmistautuva luonto tuntuu lohdulliselta, kun itsekin on väsymyksestä vereslihalla ja melankoliasta mustana.

Riittämättömyyden tunne on niin vahva, että tekisi mieli karhun tavoin popsia vatsa täyteen puolukoita ja painua murahdellen talviunille. Pitäkää perkele tunkkinne, palataan asiaan sitten joskus ensi keväänä! Se näkyy kai ulkopuolelle seesteisyytenä, poikkeamana minuudessa. Niin usealta olen kuullut, että olen kummallisen rauhallinen.

Kävimme poimimassa suppilovahveroita, kuten joka syksy mökillä. Ja niitä sieniä on muuten sienihulluuteen ajavia määriä tuolla metsissä. Sanko tuli täyteen puolessa tunnissa, vaikka mukana oli myös pieniä innokkaita sienestäjiä. Metsä tekee nöyräksi ja kiitolliseksi tarjoamalla antimiaan.

Koko viikonlopun satoi. Taivas valui vettä niin paljon, että järvi tulvi. Upoksissa olevalle laiturille ei ollut mitään asiaa. Koitin sytyttää ulkolyhtyihin kynttilöitä, mutta pisarat löysivät tiensä hauraan liekin luo kerta toisensa jälkeen.

Vesisade ropisi sadetakin huppuun, ja imin kuolevan kesän mätänevää tuoksua sieraimiini ja keräsin syksyn melankoliaa painavaksi täkiksi ympärilleni. Mutta se ei tuntunut ikävältä, vaan masokistisella tavalla jopa hyvältä, rauhalliselta. Olen 34 vuodessa oppinut antamaan itselleni luvan tuntea silloinkin kun ei jaksaisi.

Hengitän sisään ja puhallan ulos. Maailma on yhä tässä, vaikka minä olen välillä vähän etäämmällä.

Tämä viikonloppu oli myös muistutuksia siitä, miten mikään elämässä ei ole varmaa. Ei parisuhde, perhe, ei terveys. Jouduimme mökkimatkalla onnettomuuspaikalle. Meillä on kaikki hyvin, mikä saattoi olla sekunneista kiinni sekin. Mutta yhden nuoren elämä meni säpäleiksi. Samanikäinen kuin pikkuveljeni, ihan samanlainen kevytmoottoripyöräkin kuin hänellä. Lippis keskellä tietä. Se kaikki ennen ambulanssien ja poliisin saapumista jäi painavaksi paakuksi sydämen päälle.

Kaikki on omassa elämässäni niin hyvin, että se tuntuu jopa irvokkaan väärältä. Miten minä olen ansainnut kaiken tämän, kun muilta otetaan pois? Ei saa pelätä, mutta silti huomaa miettivänsä, koska on minun vuoroni tipahtaa pimeään. Ne kelat saavat puristamaan tiukemmin kiinni, tuntemaan niin vahvasti että oksettaa.

Share: