©Lahiomutsi Kesa Ranta Kivinokka Iltauinti-1566 kopio

Henkilökohtainen ajanlaskuni jakautuu kahteen osaan. Jakajana toimii esikoisen syntymä. Asiat ovat tapahtuneet joko ennen tammikuuta 2012 tai sen jälkeen. Harvemmin osaan sijoittaa tapahtumia ajankuluun sen tarkemmin, mutta äidiksi tuleminen oli niin mullistava asia, että sen jälkeen kaikki elämässä on tuntunut vähän erilaiselta.

Joskus henkilökohtaisen ajanlaskuni ensimmäisellä puoliskolla olin töissä toimittajana Salon Seudun Sanomissa. Tein paljon synttärihaastatteluja, joissa artikkeliin oli mahdutettava yhden tasavuosia täyttävän ihmisen siihenastinen elämäntarina. Se oli haastavaa, mutta ehkä siksikin niitä haastatteluja oli niin kiva tehdä.

Istuin kahvikupposen ääressä milloin kenenkin komeaan ikään ehtineen henkilön luona ja tajusin hyvin nopeasti, että ihan jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan. Join kahvia koittaen peittää irvistyksiäni (en silloin juonut kahvia, mutta en kehdannut kieltäytyä jo kaadetusta kupillisesta) ja hämmästyin, miten tarkasti ihmiset pudottelivat vuosikymmeniä vanhojen tapahtumien päivämääriä. Itse hyvä kun muistin, mitä olin tehnyt viime vuonna.

Mutta tämä kesä. Kesän 2018 tulen varmasti muistamaan. Kesä 2018 on hellekesä, kreisi kesä, hullaannuttavan ihana kesä. Jos minusta joskus tehdään 80-vuotiashaastattelu, tulen ihan varmasti fiilistelemään tätä kesää silloin, lämmintä ja hellää kesää vuonna 2018.

En ole tainnut koskaan aikuiselämässäni olla yhtä lomalla kuin tänä kesänä. On ollut mahdollisuus ja etenkin uskallus heittäytyä lomatunnelmiin. Mies on ollut osittaisella hoitovapaalla toukokuusta lähtien, lapset jäivät kesäkuun alussa lomalle, ja juhannuksena minä napsautin sähköpostiin lomailmoituksen päälle. Viikko sitten mieskin vihdoin jäi lomalle.

Olen tehnyt vähän töitä, mutta mielentilani on ollut lomalla silloinkin. On ollut hyvin vähän mitään pakollista tehtävää. Enemmänkin olisin tahtonut kirjoittaa hetkissä syntyneitä ajatuksia ylös, tänne blogiinkin, mutta lomailu on ollut niin pakahduttavan yltäkylläistä, että en ole ehtinyt ja jaksanut.

Ollaan lasten kanssa siirretty elämä ulos, unohdettu kello ja viikonpäivätkin. Minä unohdin jopa pankkikorttini tunnusluvun, mikä muuten tapahtui viimeksi tammikuussa 2012. Synnytys ja kokonaisvalainen loma näemmä buuttaavat aivot.

En ole ehkä edes lapsuuskesinä uinut niin usein kuin tänä kesänä. Pellavaiset pyyhkeet ehtivät juuri ja juuri kuivua kun jo mennään taas. Ollaan poljettu ympäri Helsinkiä vain kolutaksemme erinäisiä uimarantoja, ja Kivinokan rannalta aukeava absurdi kaupunkisiluetti on kesän 2018 taustakuva. Iltauinnille voi ihan hyvin lähteä seitsemän jälkeen, koska se on mahdollista. Iltapalat on syöty pulahdusten jälkeen viltillä, ja kotiin on pyöräilty oranssina paistavan ilta-auringon värjätessä merivedenkarheat hiukset kultaiseksi.

Kesällä 2018 ollaan unohduttu pihalle ja annettu jalkapohjien värjääntyä nurmikosta, hiekasta ja asfaltista mustaksi. Ollaan fillaroitu ympäri kyliä tapahtumien ja kavereiden perässä. Ateriat on katettu pihalle, puistoihin ja rannoille. Ollaan nukuttu teltoissa, yökylässä ja pitkinpoikin. Ollaan laajennettu perhe vielä normaaliakin tiiviimmin ystäviin, ja minä olen välillä ihan pokkana reagoinut kaikkien muidenkin mukuloiden ”äiti”-huutoihin. Samaa perhettähän tässä.

Tämä kesä on ollut kuin postikortti lapsuudesta. Huoleton, mansikalta maistuva ja juuri niin aurinkoinen kuin lapsuuden muistoissa kesät aina ovat.

Olen silti kaiken toimettomuuden ja rentouden keskellä välillä saanut itseni kiinni miettimästä, että voisi tämän ajan jotenkin hyödyksikin käyttää. Voisi tehdä jotain, luoda ja saada aikaan. Kirjoittaa sitä satukirjaa, jolle ei ikinä arjessa tunnu olevan aikaa. Unelmahommissa-kirjankin intensiivisimmän kirjoitusprosessin tein osaltani yhden kesän aikana – kaiken muun duunin ohessa. Mitä kaikkea olisinkin voinut tänäkin kesänä tehdä sen sijaan, että en ole tehnyt oikeastaan mitään.

Juttelin tästä suorittajaminäni omatunnon kolkuttelusta kaverilleni leikkipuistossa, kun lapset räisköttivät kahluualtaassa ja me mutsit istuimme sivummalla termarikahvit kädessä. ”No kuule, sä ehdit kirjoittaa kirjoja vielä monena kesänä, mutta tällaisia kesiä lasten kanssa ei ole enää montaa edessä”, kaverini muistutti.

Ihan vain muutaman vuoden vanhempien lasten äitinä kaverillani on kokemusta siitä, mistä olen jo itsekin saanut pieniä ennusmerkkejä. Pian nuo mukulat viilettävät menemään kavereidensa kanssa ja omissa menoissaan. Sitten ei enää kaivata mutsia siihen viereen häsäämään.

Kyllähän minä sen tiesin, mutta joskus tarvitaan toinen muistuttamaan asiasta. Minä kyllä ehdin vaikka ja mitä. Mutta tätä tiivistä aikaa lasten kanssa ei ole tarjolla loputtomiin.

Ja siksi tämä kesä tässä saattaa olla kesien kesä. Se, jota muistelen myöhemmin. Se, josta ammennan tarinoita ja tunnelmia niihin satuihin sitten, kun on aikaa vetäytyä verannalle toteuttamaan omia työhaaveitaan. Lapset ovat juuri nyt vielä pieniä, mutta silti jo niin isoja, että minun halutaan olevan läsnä, mutta minua ei tarvita koko ajan.

Olen saanut tähän kesään takaisin sitä taikaa, jonka luulin kuuluvan nuoruuteen ja huolettomuuteen, mutta se taitaakin liittyä siihen tunteeseen, että minä riitän. Että on aikaa. Olen äiti, mutta olen myös minä, puoliso ja ystävä.

Olen nukkunut enemmän ja paremmin kuin vuosiin. Olen valvonut, mutta omasta tahdostani. Olen polkenut läpi öisen kaupungin ja asentanut elämää sijoilleen viinilasin äärellä yökylässä olevien ystävien kanssa. Olen tanssinut jalkani helliksi, juonut reppulämpöistä Jägermaisteria festareilla ja pussannut niin että huulissa tuntuu vielä seuraavanakin päivänä. Kannan mukanani termarillista kahvia, mutta en siksi, että väsyttäisi, vaan siksi että se on ihanaa (ja että aina riittää mukillinen myös kaverille, jonka kanssa sattuu samalla rannalle).

On ollut hyvä olla, kellua kesässä 2018. Tuntea olevansa elossa, mutta samalla jossain epätodellisessa sadussa, jossa kaikki on pakahduttavan ihanaa ja onnellista. Olla ehjä ja levännyt.

Ehkä siksi meni lähes kaksi kuukautta, kun ensi kerran viime viikolla tajusin vähän kaipaavani päiväkotia. Se tapahtui kolme päivää sen jälkeen, kun mies oli lähtenyt kavereidensa kanssa rapiaksi viikoksi Lappiin, meillä oli kylässä pari rakasta ekstamukulaa ja minä olin saanut päähäni, että nyt pitää siivota kotia. Pääsin takaisin lempeisiin lomatunnelmiin heti, kun tajusin jättää imurin niille sijoilleen ja lähteä lasten kanssa ulos. Parempi vain pysyä ulkona, niin ei tule mitään siivottavaakaan siellä sisällä.

Huomenna vaihtuu elokuuksi, mutta meillä on vielä kaksi viikkoa perheen yhteistä lomaa. Minä herättelen töitä kesäkoomastaan hiljalleen, mutta kesä 2018 jatkuu. Se kesä, johon kaikki kesät tästä eteenpäin tulevat peilaamaan itseään.

Jaa: