Lipuista saatu pressialennusta

Sisko tuli kylään Balille. Tai no oikeastaan hän ystävineen oli varannut lennot tänne jo aikoja sitten, kun me vielä jahkailimme, missä tulisimme unelmatalvemme viettämään. Teimme tärskyt Kutalle, Waterbom-vesipuistoon, josta sitten jatkoimme yhdessä matkaa tänne meidän kotihoodeille, Ubudin Penestanan-kylään.

Waterbom-vesipuisto on valittu Tripadvisorin käyttäjien arvioimana Aasian parhaaksi ja koko maailman toiseksi parhaaksi vesipuistoksi. Koska Tripadvisorin käyttäjät ovat ihan tavan turisteja ja Waterbomille äänensä antaneitakin on melkein 10 000 tyyppiä, olivat odotukset melkoisen korkealla. Eikä vähiten seurueemme mukuloilla, jotka eivät tienneet miten päin olla, kun jonotimme lippuja. Rauhallisen villa-elämän jälkeen räiskyvän väriset liukumäet, veden kohina ja ihmisten ilakoivat äänet saivat täpinän tarttumaan myös meihin aikuisiin.

Aloitan nuivasti miinuksilla, niin saadaan ne pois alta. Me saimme lipuista pressialennusta, mutta noin muuten liput ovat tyyriit. 26 euron hintainen lastenlippu on saman hintainen jokaiselle lapselle ikävälillä 2-11 vuotta. Sen jälkeen siirrytään aikuisten lippuihin, joka maksaa 36 euroa naamalta. Tämän hintaisiahan ne huvipuistoliput nykyään ovat jopa täällä Aasiassa, tiedetään, mutta lastenlipuissa soisi olevan hintavaihtelua sen mukaan, mitä lapsi voi puistossa tehdä.

Kaksivuotiaamme sai mennä alueen ”laitteista” ainoastaan kahteen pikkuiseen lasten liukumäkeen sekä Lazy riveriin, jossa kävimme hänen kanssaan kellumassa hiljalleen jättimäisillä renkailla pitkin alueen läpi kulkevaa jokea. Oli kiva viettää kuopuksen kanssa söpöilyaikaa ihan kahdestaan veden pärskyessä ympärillä. Suurimman osan ajasta hänen kanssaan pulikoimme lastenalueella, jossa oli ikään kuin veteen rakennettu leikkipuisto. Aluetta ympäröi aurinkopetejä ja tuoleja, jonne levitimme tukikohtamme.

Lapsi oli täydellisen onnellinen saadessaan pulikoida matalassa vedessä ja laskiessaan niistä muutamista pikkuisista liukumäistä. Koen silti, että on hivenen outoa, että hänen lippunsa maksoi saman verran kuin teini-ikää lähestyvien lapsien, jotka riemusta kiljuen kävivät laskemassa ja pärskimässä puiston jokaisessa laitteessa.

Esikoisemme pääsi yli 110 senttiä pitkänä noiden pikkulapsimestojen lisäksi neljään liukumäkeen. Niistä kaksi oli kuitenkin sen verran hurjia ja niissä olisi pitänyt laskea yksin, että en päästänyt lasta niihin. En vaikka hänellä alkaakin olla uimataidon alkeet hyvin hallussa. Jäljelle jäi siis kaksi mäkeä, jotka olivat hurjia nekin, mutta niistä sai laskettaa yhdessä aikuisen kanssa.

Ja hurjalla tarkoitan siis hurjia. Niin hurjia, että minä lähdin lapsen kanssa yhteen niistä varmana, että laskuhommiin emme päädy. Mutta kiivettyämme korkealle torniin laskumattojemme kanssa, likka käveli topakkana toisen liukumäkituubin suulle ja ei auttanut kuin kivuta itse viereiseen. Sydän tykytti kuin pomppupallo, mutta niin vain me molemmat vedimme alas mäestä pää edellä.

Jossain vaiheessa liukua kauhuhuutoni muuttui hysteeriseen intokikatukseen, joka ei ottanut loppuakseen laskun jälkeenkään. Adrenaliini humisi ja tykytti suonissa. En tiedä kummasta olin ylpeämpi, itsestäni vai tyttärestäni. Melko hullua, että minulla on sen ikäinen lapsi, että hän vie äitinsä kädestä pitäen laskutorniin ja laskun jälkeen vaatii onnesta nauraen lisää.

Onneksi siskossani on vielä nuoruuden hullutta jäljellä (itsehän meinaan nykyään kuolla kauhusta ja sen jälkeen oksentaa pahoinvoinnista esimeriksi Linnanmäen laitteissa, joissa mukulana kiepuin onnessani aamusta iltaan). Lapsi pääsi laskemaan tätinsä kanssa niin monta kertaa, että varmasti illalla vielä nukkumaan mennessäkin kieputti.

Waterbom-vesipuistopäivässämme parasta olikin seura ja retki ylipäätään. Vietimme puitossa yli kuusi tuntia, vaikka kuskimme oli sitä mieltä, että yleensä lapsiperheille riittää neljä tuntia. Me olisimme mieluusti olleet kauemminkin. Aamusta iltaan, kun kerran lähdetään, sanon minä! Omia eväitä alueelle ei saanut viedä, mutta ravintoloiden ja kahviloiden ruoka oli vallan erinomaista. Kaukana olivat eltaantuneet ranskikset ja nauravat nakit. Smoothietkin tehtiin täysin tuoreista raaka-aineista, tietenkin, kun Balilla ollaan. Alue oli viheriöivä sekä kaunis, eikä suojaiseksi rakennetussa puistossa tullut paljosta ihmismäärästä huolimatta ruuhkaista fiilistä.

Kun mukana oli kolme aikuista ja kaksi lasta, jokainen aikuinenkin ehti käydä laskemassa itsekseen tai köllötellä tovin rauhassa aurinkotuoleilla. Sisko kävi esimerkiksi sellaisessa liukumäessä, jossa asetuttiin seisomaan kapseliin, minkä jälkeen lattia hävisi alta ja laskija putosi vettä purskahtelevaan putkeen. Vauhti oli niin kova, että painovoima ei paljoa vastustellut, kun mäen välissä tuli ylämäkiä. Niistäkin sujahdettiin samalla vauhdilla. Taisivat ne viisivuotiaalle sopivat mäet olla ihan sopivia tällaiselle kolmekolmosellekin.

Tajusin vasta siskon ja hänen ystävänsä vierailun aikana, miten kova ikävä näemmä onkaan ollut Suomeen jääneitä ystäviä ja lapsuusperheen jäseniä. Ihan lähtien siitä, miten ihanaa oli voida jutella suomeksi jonkun muun kuin tämän meidän ydinsakin jäsenen kanssa. Sellaisia ihan tavallisia arkikeskusteluja kahvikupposten äärellä on toisinaan hurja ikävä. Siskon kyläily myös katkaisi mukavasti tämän meidän paratiisiarkemme täällä, ja teimme paljon retkiä. Musta alkaa tuntua, että rauhaisa elo villallamme on tehnyt tehtävänsä ja pian on aika pakata matkalaukut kohti uusia seikkailuita.

Jaa: