Saavuimme pari päivää sitten Balin länsirannikolla sijaitsevaan Cangguun. Se on vaahtopäinä kuohuvan meren rannassa sijaitseva kylä, jonka ensin löysivät surffaajat etsiessään täpötäysien Kutan ja Seminyakin jälkeen vapaampia aaltoja lautojensa alle.

Edelleen Canggu on kuulemma etenkin syksyisin ja parhaiden aaltojen aikaan surffaajien paratiisi, jossa matkaajat lähtevät metsästämään aaltoja ennen kuin aurinko nousee ja palaavat majapaikkoihinsa takaisin iltamyöhään ihot suolaisina. Surffaajien perässä Canggun ovat viime vuosina löytäneet myös muut matkaajat, kuten me nyt. Oman somefeedini perusteella tämä on se matkakohde, jonne kaikki nyt lähtevät.

Odotinkin reilua viikkoamme Canggussa innolla. Paikallista kulttuuria ja hyvinvointiturismia pursuavan Ubudin sekä pikkuruisten merenranta- ja viidakkokylien jälkeen ajattelin ottavani innolla kaiken irti hipsterituristeja houkuttelevasta Canggusta. Fiilistelin syöväni jotain muuta ruokaa kuin paikallista ja nauttivani cappuccinojeni päälle taiteilluista maitovaahtosydämistä.

Ensimmäisen päivän jälkeen huomasin kuitenkin kärsiväni jonkinlaisesta kulttuurishokista.

Vatsanpohjalle alkoi kerääntyä painava ja epämiellyttävä möltti. Hämmästyksekseni tajusin potevani koti-ikävää. Enkä nyt tarkoita ikävää Suomeen, vaan kirvelevän suruisaa ikävää siihen saareen, johon olen niin rakastunut; minulle tuttuun Baliin.

Yritän etsiä tuttuja koristeellisia portteja, takapihoilla kohoavia huikentelevia temppeleitä ja kadunvarsille värikkäinä viireinä levitettyjä pyykkinaruja. Kyllä niitäkin näkyy, mutta kaiken päälle tunnutaan rakentavan uutta ja siloiteltua, kuin jättimäistä ja ilman aluetta rajaavia aitoja olevaa resorttia. Mistään ei kuulu balilaista kilisevää ja kolisevaa musiikkia, vaan pehmeää länsimaalaista lounge-musiikkia. Kadut ovat eriskummallisen siistejä ja putiikit tyylikkäitä.

Maisema on niin anonyymi, että ei heti osaisi sanoa, onko Teneriffalla, Khao Lakissa, Floridassa vai Balilla. Kauppojen jääkaappeihin on limsojen ja vesien viereen aseteltu vodkaa ja rommia. Kätevintä olisi ostaa jeesusteipillä kasattu paketti, jossa on rommipullo ja kokistölkki samassa. Hedelmävalikoimien sijaan panostetaan laajaan sipsivalikoimaan.

Paikallisia on vain nimeksi. Vastaantulevista ihmisistä 85 prosenttia on turisteja: pavuiksi paahtuneita, nuoria, kauniita ja hyväntuulisia länsimaalaisia. Ne, jotka eivät kanna kainalossaan hiekasta naarmuuntuneita surffilautoja, istuvat hiukset meren suolasta surffilaineille taipuneena ravintoloiden ja kahviloiden mukavilla tuoleilla. Nauravaisten pöytäseuruiden keskelle kannetaan drinkkejä toisen perään.

Suomalaisiin olemme törmänneet useammin kuin kuluneeseen kahdeksaan viikkoon. Tätä ennen suomalaiskirjanpidon lukema oli kolme, mutta kahden päivän aikana olen jo tippunut laskuista. Paikallisissa putiikeissa osataan heittää fraaseja suomeksi. Lähikadulla on kahvila, joka on nimetty ruotsalaisittain Fikaksi. Sieltä saa ulkomainoksen mukaan lempeää skandinaavista ruokaa. Vähän matkan päässä on kauppa, joka myy pelkästään erilaisia alkoholipulloja – valmiiksi kylmänä, tietenkin.

En voi olla ajattelematta, että jos Irwin eläisi nyt ja jostain syystä olisi lomamatkoillaan lipittelyn lisäksi kiinnostunut myös surffauksesta, matkustaisiko hän tänne? Tehtäisiinkö Canggusta biisi, jota hoilattaisiin suomalaisissa karaokebaareissa pikkutuntien aikaan?

Keskelle luontoa sulautuvien ja hengittävien bungalowien jälkeen tuntuu tunkkaiselta nukkua suljetussa ja kuumassa hotellihuoneessa. Olen kuitenkin onnellinen seinistä, sillä vaikka majapaikkamme on kylän laitamilla, baarien musiikinjytke porautuu uneen asti ja kestää aamuyön tunteihin. Kahden päivän jälkeen muistikortille on tallentunut 8 kuvaa, nämä postauksessa olevat. Yleensä tässä vaiheessa kuvia on jo satoja, kun uuteen paikkaan tullessa on ihastuksissa kaikesta uudesta ja kauniista ympärillään.

Luultavasti se onkin nyt ongelmani. Jos olisimme valinneet Balin-reissumme ensimmäiseksi kohteeksi Canggun, olisimme rakastuneet päätä pahkaa. Ihastumiseen ei olisi tarvittu muuta kuin iholla huumaavalta tuntuva lämpö ja auringon kuumat hyväilyt. Olisimme ihastelleet meren kuohuja ja tunkeneet varpaamme syvälle hiekkaan, jossa vielä aamulla tuntuu eilisen päivän kuumuus. Mutta kahdessa kuukaudessa ensihuumalta on jo otettu terävin kärki pois, ja rakastumiseen tarvitaan jotain enemmän.

Tuntuu kuin olisin maaseudulla oloni hyväksi tunteva suomalainen, joka on juuri saapunut käymään Helsingissä. On tavallaan mukavaa päästä vähän pyörähtämään isolla kirkolla, mutta silti ei voi olla miettimättä, miten jotkut tahtovat viettää suuren osan ajastaan täällä. Kun muualla oma oloni vaan tuntuu niin paljon kotoisammalta. En tavoita sitä jotain, mikä saa ihmiset tuntemaan itsensä mukaviksi juuri täällä.

Onneksi olen helppo turisti. Rakastun helposti matkakohteisiin, oli kyseessä sitten Kuopio tai Kööpenhamina, Rauma tai Reykjavik. Kyllä minä Canggunkin ihanuuden vielä tavoitan. Kahdessa päivässä olen alkanut saada käännettyä mieleni oikeaan tunnelmaan, joka Canggussa tarvitaan.

Täällä ei toimi ajatus reissuroopeilusta tai arjesta maapallon toisella puolella – vaikkakin kuulemma juuri Canggussa on eniten expatteja kuin koko Balilla. Oman fiilikseni mukaan tänne kannattaa tulla joko surffaamaan tai vain lomailemaan ilman sen suurempia suunnitelmia tai ajatuksia. Täällä tyhjennetään aivot ja täytetään akut aurinkoenergialla. Siihen rantabaarien auringon haalistamat löhöilytuolit, laseissa helmeilevä kylmä rosee ja vaaleanpunaisena mereen laskeva aurinko luovat erinomaiset puitteet.
Jaa: